"Pehmeä ja lämmin kuin käen pesä", on sananparsi. Sillä on melkein
samallainen leikkisä merkitys kuin sananparrella: "Kestävä ja vahva
kuin jänisnahka." Kuitenkin on edellisen sananparren leikillisyys monta
vertaa sukkelampi kuin jälkimmäisen; sillä onhan jänisnahalla toki
nimeksi kestävyyttä ja vahvuutta, mutta käen pesällä ei ole ollenkaan
pehmeyttä eikä lämpimyyttä. Syy on yksinkertainen. Käellä ei tähän
maailman aikaan olekkaan pesää. Asia ei ole niin ymmärrettävä, että
käki kanervikkoon tahi puun oksalle synnyttäisi eläviä poikia --
lintuin tyttäristä kansa valitettavasti ei tiedä mitään -- semmoisia
poikia, jotka syntymäpäivänänsä jo kykenisivät hakemaan ruokansa ja
kenties kukkuisivatkin kilvassa emänsä kanssa. Ei suinkaan! Käki munii,
munista syntyvät hautomalla pojat, jotka viikkokausia ovat heikkoja ja
tarvitsevat hoitoa.
Olipa kerran aika, jolloin kaikille luoduille määrättiin tehtävänsä ja
tarkotuksensa. Silloin pienten lintuin elikkä laululintuin tehtäväksi
annettiin kevätluonnon sulostuttaminen laululiverryksillä; sen lisäksi
uskottiin heille huolenpito siitä, ett'ei hyönteisten valtakunta pääse
kovin paisumaan ja rasitusta tekemään kasvien valtakunnalle.
Useat hyönteiset, erittäinkin niiden toukat, ovat suuria syömäriä, ja
ne turmelisivat kaikki kasvit, jos ei niitä pidettäisi tarpeellisessa
kurissa. Pikkulinnuille on annettu valta käyttää näitä kasvikunnan
vihollisia ruoaksensa ja niinpä he tekevätkin.
Mutta keväällä purojen liristessä, puiden viheriöidessä, nurmien
kukostaessa on Leivolla, Peipolla, Pääskyllä, Rastaalla ja muilla
laululinnuilla niin paljon suloista nähtävänä, niin paljon laulamisen
ainetta, että tuskin ruokaansa muistavat nauttia. Sitä paitsi on heillä
samaan aikaan yksityiset perheellisen elämän toimet ja puuhat:
pesänrakentamiset, munimiset ja hautomiset, jotka kaikki vaativat
aikansa. Hyönteisten liikanaista lisääntymistä keväällä ja kesän alussa
ei kukaan heistä jouda kunnollisesti vastustamaan. Katso! Kasvikunta
surkastuu. Toukkia vilisee joka paikassa. Pikkulinnuille hätä käteen.
Mitäs neuvoksi?
Pidettiinpä kokous. Siihen kutsuttiin neuvottelemaan kaikki ne linnut,
jotka paarmoja, kärpäsiä ja muita hyönteisiä syövät ja niiden toukkia
hävittävät. Kokouksen esimieheksi valittiin yksimielisesti Satakieli.
Hänpä siihen toimeen olikin erittäin sopiva, sillä hän osaa kaikkein
lintuin kieltä.
Keskustelu oli vilkas. Kaikki kokouksen jäsenet olivat yksimielisiä
siitä, että synnyinmaan vihollisten lisäytyminen on estettävä, vaikkapa
semmoinen toimi uhrauksiakin vaatisi. Koetettiin keksiä keino. Yksi
ehdotteli yhtä, toinen toista. "Monta miestä, monta mieltä." Satakieli
kuulusteli muilta linnuilta, kuinka monta hyönteistä tahi toukkaa kukin
heistä pesimis-aikana päivässä hävitti. Vastauksista havaittiin, että
jo pesänteko-aikana kovan työn tähden ei joudettu tarpeeksi hyönteisiä
tavottelemaan ja sitten hautomis-aikana olivat hellät äitilinnut
milt'ei kokonaan unhottaneet ruokansa. Heitä ei sentään kenenkään
sopinut moittia, sillä se olisi ollut äidinrakkauden halveksimista.
Vieläpä tultiin keskustelussa huomaamaan, että pesimis- ja
hautomis-aikana etenkin nuo rumat karvapeittoiset hyönteistoukat,
"ukonkoirat", pääsivät suuresti lisäytymään ja tuhoilemaan kasvia.
Niitä oli suuruutensakkin vuoksi pienten lintuin vaikea hävittää. Joku
ehdotteli, että Varis sukulaisinensa ottaisi hävittääksensä
karvapeittoisia toukkia, arvellen, ett'eivät ne heille olisi liian
suuria ja karheita. Mutta toiset ilmottivat, ett'ei Varikseen eikä
hänen sukulaisiinsa ole luottamista, ja onhan jo sananparreksi
tullutkin: "Meni kuin variksen vala." Varis sen kuultuaan lensi
uhkaavaisesti raakuttaen tiehensä ja Harakka päästi korvia särkevän
pilkkanaurun.
Kun Käki kuusen latvassa istuessaan kuuli, että karvaisten toukkain
hävittäminen pani pikkulinnut pahimpaan pulaan, kukahteli hän
kauniisti: "Karvapeittoiset toukat, nehän juuri ovatkin minun parhaita
herkkujani. Kylläpä niitä söisin syötyänikin! Söisin, söisin!
Pesimispuuhat ja hautomishankkeet ottavat aikani."
"Kuules, Käki kulta", huusivat pikkulinnut yhdestä suusta, "kuules,
kultainen Käkönen, tule munimaan täst'edes meidän pesäämme. Muni vaan
muna kuhunkin pesään, kyllä me haudomme munasi ja ruokimme poikasi,
kunhan sinä pidät tarkkaa huolta siitä, ett'eivät karvaiset
hyönteistoukat turmele kasvien menestystä suloisessa syntymämaassamme!"
"Kyllä mielelläni suostuisin ehdotukseenne", vastasi Käki, "mutta minun
poikani, suoraan sanoen, ovat runsasruokaisia, ne syövät paljon; entä
jos omat poikanne tulevat puutetta kärsimään."
"Synnyinmaan etu on tärkeämpi kuin jokaisen yksityisen etu",
tirkuttivat pikkulinnut. "Me ravitsemme poikasi, vaikkapa itse omain
lastemme kanssa näkisimme nälkää."
Sovinto syntyi, liitto lyötiin. Siitä ajasta ei ole Käki pesää
rakentanut, vaan on muninut pienten lintuin pesään, munan kuhunkin.
Ahkerasti ahdistaa Käki turmiollisia hyönteisiä ja toukkia muiden
lintuin pesimisaikana. Vieläpä antaa hän kuulla suloista kukkumistansa,
jonka ihanasta helkkeestä nuoret neidot naimavuotta ja vanhukset
kuolinvuotta ennustavat.
Jokainen pikkulintu, jonka pesään Käki on muninut, pitää pyhänä
velvollisuutenansa hautoa munan pojaksi ja noitaa pojan
täysikasvuiseksi. Maailmassa tuskin mitään muuta hoitolasta niin
hellästi ja huolellisesti kasvatetaan. Semmoinen puuha ei ole
pikkulinnuille vähäpätöinen; mutta eipä ole se ilokaan vähäinen, kun
tietää kasvattavansa "poikaa", josta kerran on oleva hyötyä
synnyinmaalle.
_O. Vuorinen_.