Kotka lenteli kerran Afrikassa Saharan erämaan yli. Huomasipa
nälkäkurjen juoksevan hyvää vauhtia hietikossa. Nälkäkurjen nopea
juoksu alkoi herättää kateutta tuossa lyhytjalkaisessa ilmanlinnussa,
mutta samassa juohtui hänen mieleensä, ett'ei nälkäkurki voi ollenkaan
lentää töyhtömäisillä siivillään. Äkkiä tuiskahti hän alas, alkoi
pilkata nälkäkurkea, mutta itseään hän kiitteli ja kehui:
"Hyvää päivää, nälkäkurki! Varmaan nälkä vatsassasi nävertelee ja
pakottaa sinut tuollaisella kiireellä einettäsi etsimään!"
Nälkäkurki olisi voinut vastata: "Ei nimi miestä pilaa!" Hän ei
kuitenkaan mitään vastannut; luultavasti ajatteli hän: "Ei suuret sanat
suuta halkaise."
Kotka jatkoi: "Voi pahainen päivä! Oletpa varvastellessasi varpaasikin
kadottanut, koska niitä on jäljellä vaan kaksi kummassakin jalassa, --
vai lienet nälissäsi syönyt omat varpaasi. Minulla on yhdessä jalassa
niin monta varvasta kuin sinulla kaikkiaan. Katsoppas kynsivekaroitani;
niillä voin ottaa ruokani, vaikka -- selästäsi."
Nälkäkurki vavahti, mutta pysyi ääneti.
Kotka jatkoi: "Entäs nokkasi sitten, moinen töpykkä! Roomalaisnenät,
maailman kauneimmat ja kuuluisimmat nenät, verrataan tavallisesti
somuudessa minun nokkaani. Ja onpa matkaa nokastasi mahaan! Ennättää
vielä palan nieltyäsi nälkä viidesti vihlaista sulattimia, ennenkuin
ruoka joutuu mokoman kaularoikkanan läpi."
Nälkäkurki nyykytteli päätänsä.
Kotka jatkoi: "Jos muutoinkin jo olet kaikin puolin katala, oletpa
päällepäätteeksi siivillä ja pyrstöllä tykkänään pilattu. Niillä ei ole
minkäänlaista virkaa. Minä kun levitän lentoneuvoni, kohoan niin
ylhäälle kuin haluan. Uljuuteni on ääretön. Tosin muutamat typerät
haukkuvat minua raatelijaksi, mutta maailman nerot, runoniekat ja
ruhtinaat tietävät antaa minulle oikean arvon. Kenpä voisi
luetellakkaan, kuinka monessa runossa minun nimeni on kunniotuksella
mainittu. Ja hallitsijat sitten -- niin heidän vertaisensahan minä
olenkin. Jos esimerkiksi rahassa on kuninkaan kuva tahi minun kuvani,
yks' kaikki, se käypi täydestä."
Nälkäkurki pudisti päätänsä.
Kotka jatkoi: "Huomaatko sinä, kurja olento, minkä verrattoman kunnian
tein sinulle, kun alensin itseni ja rupesin pakinoimaan kanssasi,
sinun, joka et ikipäivinäsi ole muuta nähnyt kuin tämän erämaan --"
"Ja taivaan," tokaisi nälkäkurki.
Kotka joutui hämilleen. Hän oli luullut, ett'ei taivasta näe muut kuin
pilvien palteilla liikkujat. Jäähyväisiä sanomatta lehahti hän lentoon
ja suunnitti kulkunsa maiden ja merien ylitse Suomen suurille saloille.
Vuosia kului. Kotka, tapansa mukaan, iski kyntensä talonpojan
lampaaseen, yrittäen sitä viedä saaliikseen. Typerä paimenpoika, joka
ei osannut huomata kotkan työtä jaloksi, riensi ryövärin kimppuun ja
löi sen seipäällä kuolijaaksi. Kuljettipa vielä raadon kotiinsa ja
naulasi sen, siivet levälleen, tallin oven päälle. Suomen
metsästys-yhdistys maksoi pojalle siitä tapporahaa kolme markkaa.
Vähitellen tippuivat kotkan sulat ja höyhenet likaan tallattaviksi,
kunnes koko kummitus viskattiin tunkioon.
Vuosia kului. Nälkäkurki vanheni ja kuoli erämaahan. Onnellinen
kauppamatkustaja löysi sen. Huolellisesti kokoili hän nälkäkurjen
siipi- ja pyrstöhöyhenet ja asetti ne kalleimpain tavarainsa joukkoon,
mutta ruumiin hautasi hän hiekkaan. Kauppias möi sitten höyhenet
toiselle, toinen kolmannelle, ja viimmein joutuivat ne tänne meidän
kotimaahamme. Suomen ihanat ja suloiset rouvat kaunistavat nyt niillä
päähineitänsä.
Niinpä tosiaankin. Tämä ei suinkaan ollut ainoa kerta kuin unhotettu
tai halpana pidetty erämaan lapsi on jättänyt paremman perinnön kuin
hänen ylä-ilmoissa liikkuva halveksijansa.
_O. Vuorinen_