Melkein pettämätön susien hävittämisen keino on se, jota Savossa ennen
käytettiin ja paikoittain vieläkin käytetään. Se, joka talvella,
silloin kun hanki ei kannata, huomaa verekset suden jäljet, ottaa kohta
sukset ja lähtee perässä hiihtämään. Kiirettä ei tässä liioin ole,
pääasia on vaan, että aina hiihdetään; sillä hiihdettäköön hiljemmin
tai kovemmin, saavutetaan kuitenkin susi kaikissa tapauksissa viimmein
kiinni. Temppu on nimittäin se, että tuo hiihtäjä, kun hän ei enää
jaksa hiihtää edemmäksi, poikkeaa lähimmäiseen taloon ja neuvoo, mihin
jäljet ovat häneltä jääneet. Silloin on yhden tai parinkin miehen
velvollisuus kohta lähteä jatkamaan ajoa. Vereksillä voimilla ja
saaliin toivossa luistavat he hyvää vauhtia lumitanteria myöten, mäkeä
ylös ja mäkeä alas, pedon jäljet varmana oppaanansa. Ensimmäisestä
vainoojastaan, jos tämä paljon jäljempää alotti retkensä, hukka
kentiesi ei vielä ollut paljon tietänytkään. Mutta nämät tässä
luultavasti joutuvat jo niin likelle, että susi heistä vihin saapi ja
kiiruhtaa kulkuansa. Mutta mitäs siitä apua! Joka askeleella pettää tuo
kavala lumi ja harmaatakki parka saa ponnistaa kaikki voimansa
päästäksensä ylös kuopasta, jonka hän itsellensä on kaivanut. Mutta
tuskin on se päässyt, niin vajoaa se jo uudestaan vatsaansa myöten
toiseen kuoppaan. Tällä lailla lähenevät vainoojat lähenemistään, ja
jos hekin vielä väsyvät, niin poikkeavat taas lähimmäiseen taloon,
josta jälleen yksi tai kaksi miestä lähtee jatkamaan. Olkoon yö, olkoon
päivä, hukka raiska ei saa silmänräpäykseksikään levähtää. Viimmein
hiihtäjät tullessaan tiheästä viidakosta ulos jo näkevät saaliinsa
edessään. Tässä on luisu alasmäki ja iloisesti hurraten huilauttavat
nyt ajajat viimmeisen matkan pätkän. Susi, huudosta peljästyneenä,
harppaa vielä hurjasti muutamia kymmeniä askeleita eteenpäin, mutta
saakin viimmein nyt kokea, että "kaiken kierrät, surmaasi et kierrä."
Likelle ennättänyt vainooja kohottaa sauvansa, jonka toinen pää on
terävällä rautakärjellä varustettu, ja pistää sen syvälle hukan
kylkeen. Vielä tuima ulvahdus, vielä vähän hurjaa temmellystä, niin on
loppu.
Tämmöistä on sudenpyynti hiihtämisellä. Se on melkein varmin kaikista
keinoista. Tyhjäksi voi pyynti ainoastaan silloin mennä, jos nousee
paha pyry-ilma, joka ajaa jäljet umpeen. Esteeksi ovat maantietkin,
koska niillä susi saa kovaa maata myöten oikoa ja jäljet ovat
vaikeammat erottaa. Mutta kauan se ei kuitenkaan mahtane pysyä teillä,
jotka ihmis-asuntojen likelle vievät; perään-ajoa havaitessaan se
mieluimmin pyrkii tiettömille saloille, jossa luulee paremmin
säilyvänsä.
(Suomen Kuvalehdestä).