Asui ennen linnassansa Lapin tuntureilla eräs voimallinen
Hiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Oli hänellä peura, ja
kaunis, verrattoman nopea juoksemaan. Tuo sorea eläin läksi kerran
kevättalvisena päivänä karkaamaan hangelle ja rupesi samoamaan ympäri
Suomennientä. Silloin moni joutsimies nähtyänsä kullankarvaisen ja
heleäsilmäisen peuran riensi sitä vainoamaan karkaistulla nuolellansa.
Mutta ei kukaan voinut häntä seurata, vaan pian jätti hän kauas
jälkeensä hiihtävän miehen. Peura joutui viimmein Hämeenmaahan, jossa
löytyi eräs mainio hiihtäjä ja joutsimies. Tämä nyt sai vainun Hiiden
komeasta peurasta, läksi kohta sitä kiehtomaan, liukuen sileillä
suksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla kiiti peura
pitkin tasaista hankea, mutta vielä tuimemmalla vauhdilla joutsimies
hänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat lakeudet että
jyrkät mäet ylös, alas. Mutta rupesipa viimmein väsymys saavuttamaan
peuraa; hän jo kovin huohottaen pakeni, hänen juoksunsa heikkeni ja
likemmäksi saapui mies. Silloin tapahtui kumma, joka kuitenkin on
ennenkin nähty pidättävän monen ampumaniekan nuolen. Äkisti kääntyi
peura, lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen
hereitä kyyneleitä. Mutta vähääkään arvelematta lähetti armoton mies
vasamansa, lävisti ihanan eläimen otsan ja niin kaatui Hiiden peura,
punaten verellänsä valkean lumen.
Silloin Hiisi, käyskellen Pohjanperän kolkoissa laaksoissa, tunsi
äkisti sydämmensä kiertyvän ja tiesi kohta, että hänen kultainen
varsansa vaelteli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa hänen
linnansa oli, ja rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään
päin. Nyt näki hän kaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka,
veressään uiskellen, kierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja myös näki
hän murhamiehen seisovan uhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla.
Silloin julmistui hän hirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren
neliskulmaisen kivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään
joutsimiestä kohden, Hämeen saloille. Voimallisella pauhulla ja
huminalla kiiti ankara kivi, suuressa kaaressa halkaisten pilvien
tuulisen maailman. Se kohosi ylös taivaan kumuun, vaipui taas alas,
vaipui päivään päin, ja juuri joutsimiehen päänlaelle putosi ääretön
paino, haudaten hänet allensa iankaikkiseksi.
_A, Kivi_.