Käykää nyt tänne katsomaan!»

Hän seisoi kauan hiljaa kuvaa tarkastaen.

»Te näette tuon hienon vartalon, hennot, pitkäsormiset kädet,

kulttuuri-ihmisen hienostuneen ulkomuodon. Mutta mitä näette silmissä?

Mistä luulette tuon kalpean ihon johtuvan? Onko teille itsellenne tuttu

se vastustetun himon tuli, joka katseessa säihkyy? Näettekö innon, joka

siinä palaa? Silmissä kuvastuvat samalla perikato ja taivas, sillä

sielussa taistelevat vallasta puhtaus ja intohimot — ja — puhtaus

voittaa. Puhtaus teissä kaiken voittaa!

Vastatkaa, tunnustakaa vihdoinkin kerran, että olen salaperäisen,

harvinaisen olentonne aavistanut ja oikein ymmärtänyt. — Näyttämöllä,

toisten luonteita ja tunteita tulkitessanne, olen luullut näkeväni oman

sielunne välkähtävän. Kaikkialla olen teitä tutkinut. Käytöksessänne

minua kohtaan olen teitä silmälläpitänyt. Olenhan oikein luonteenne

aavistanut? Eihän ihminen siinä määrin voi pettyä? Olisinko suurimman

työni rakentanut valheelliselle pohjalle!»

Nuori nainen seisoi hiljaisena, kalpeana. — Hänen teki mieli itkeä.

Ehkä hän oli pettänyt, mutta tahallaan hän ei ollut sitä tehnyt.

Suurta, syvää kiitollisuutta hän tunsi tuota miestä kohtaan, joka oli

niin paljon rikasta ja arvokasta hänelle antanut ja joka niin paljon

kaunista oli tahtonut hänessä nähdä. Hennoisiko hän milloinkaan hänelle

uskoa mitään, joka ehkä voisi häntä loukata, tuottaa hänelle surua?

Vihdoin hän sanoi kuitenkin aivan hiljaa: »Rakas ystäväni — minun on

niin vaikea olla. En tiedä oikein itsekään, minkälainen on luonteeni.

En tiedä, olenko intohimoinen — ehkä — olen kai. — Olenko puhdas -—

ehkä sitäkin tavallani olen. Mutta ovatko nämä ominaisuudet hyveitä —

paheita? Ken voi sitä varmuudella sanoa. Te pidätte, ymmärtääkseni,

intohimon paheena, puhtauden hyveenä, ja te luulette minussa näkevänne

kauneimman, kun puhtaus voittaa halut. Mutta eivätkö meissä niin

hyveet kuin kaikki paheetkin oikeastaan riipu siitä, mitä luonteemme

syntymässä on perinnöksi saanut, ja siitä, mitä kohtalo sitten meille

tiellämme on varannut? Oikeastaan hyveen ja paheen käsite riippuu

siitä, kuka arvostelee, kenessä sitä arvostelee, ja usein voi kaikella

olla niin aivan luonnollinen syy, että sen yksinkertaisuutta hämmästyy.

Salaperäisyys, jota esimerkiksi minussa olette luullut huomaavanne,

ehkä yksinkertaisesti johtuu siitä, että — olen rakastunut. Olen

rakastunut mieheen, joka on meistä kaukana ja jota ette tunne.»

Nainen ei uskaltanut katsoa mieheen, joka hänen vieressään seisoi, ja

hänen ääneensä oli tullut katkennut kaiku. Mies seisoi liikkumattomana.

Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään.

Äkkiä hän oikaisihe, sanaakaan sanomatta kulki reippaasti, miehekkäästi

muutaman askeleen edestakaisin huoneessa. Sytytti sitten savukkeen ja

katsoi vihdoin pitkään nuorta naista.

»Te rakas ihminen», sanoi hän lopulta lämpimästi. »Mitä oikeastaan

tekeekään, että tuskalleni nyt on tullut loppu, mitä siitä, jos elämäni

nyt menehtyy! Jaloin taidetuotteeni, paras omasta itsestäni, se, mille

korkeimman arvon annan, se nyt kuitenkin tuolla liinaisella pinnalla

elää ja on pysyvä. Ja kerran te kuitenkin sen uuden elon minulle

annoitte. Iankaikkisesti olen teitä siitä kiittävä.»

Ja hän hymyili, tuo suuri mies, mutta hänen silmissään kiilsi

kyyneleitä.

Muistoja ja kuvitelmia · 第 22 / 22 题