Hän seisoi kauan hiljaa kuvaa tarkastaen.
»Te näette tuon hienon vartalon, hennot, pitkäsormiset kädet,
kulttuuri-ihmisen hienostuneen ulkomuodon. Mutta mitä näette silmissä?
Mistä luulette tuon kalpean ihon johtuvan? Onko teille itsellenne tuttu
se vastustetun himon tuli, joka katseessa säihkyy? Näettekö innon, joka
siinä palaa? Silmissä kuvastuvat samalla perikato ja taivas, sillä
sielussa taistelevat vallasta puhtaus ja intohimot — ja — puhtaus
voittaa. Puhtaus teissä kaiken voittaa!
Vastatkaa, tunnustakaa vihdoinkin kerran, että olen salaperäisen,
harvinaisen olentonne aavistanut ja oikein ymmärtänyt. — Näyttämöllä,
toisten luonteita ja tunteita tulkitessanne, olen luullut näkeväni oman
sielunne välkähtävän. Kaikkialla olen teitä tutkinut. Käytöksessänne
minua kohtaan olen teitä silmälläpitänyt. Olenhan oikein luonteenne
aavistanut? Eihän ihminen siinä määrin voi pettyä? Olisinko suurimman
työni rakentanut valheelliselle pohjalle!»
Nuori nainen seisoi hiljaisena, kalpeana. — Hänen teki mieli itkeä.
Ehkä hän oli pettänyt, mutta tahallaan hän ei ollut sitä tehnyt.
Suurta, syvää kiitollisuutta hän tunsi tuota miestä kohtaan, joka oli
niin paljon rikasta ja arvokasta hänelle antanut ja joka niin paljon
kaunista oli tahtonut hänessä nähdä. Hennoisiko hän milloinkaan hänelle
uskoa mitään, joka ehkä voisi häntä loukata, tuottaa hänelle surua?
Vihdoin hän sanoi kuitenkin aivan hiljaa: »Rakas ystäväni — minun on
niin vaikea olla. En tiedä oikein itsekään, minkälainen on luonteeni.
En tiedä, olenko intohimoinen — ehkä — olen kai. — Olenko puhdas -—
ehkä sitäkin tavallani olen. Mutta ovatko nämä ominaisuudet hyveitä —
paheita? Ken voi sitä varmuudella sanoa. Te pidätte, ymmärtääkseni,
intohimon paheena, puhtauden hyveenä, ja te luulette minussa näkevänne
kauneimman, kun puhtaus voittaa halut. Mutta eivätkö meissä niin
hyveet kuin kaikki paheetkin oikeastaan riipu siitä, mitä luonteemme
syntymässä on perinnöksi saanut, ja siitä, mitä kohtalo sitten meille
tiellämme on varannut? Oikeastaan hyveen ja paheen käsite riippuu
siitä, kuka arvostelee, kenessä sitä arvostelee, ja usein voi kaikella
olla niin aivan luonnollinen syy, että sen yksinkertaisuutta hämmästyy.
Salaperäisyys, jota esimerkiksi minussa olette luullut huomaavanne,
ehkä yksinkertaisesti johtuu siitä, että — olen rakastunut. Olen
rakastunut mieheen, joka on meistä kaukana ja jota ette tunne.»
Nainen ei uskaltanut katsoa mieheen, joka hänen vieressään seisoi, ja
hänen ääneensä oli tullut katkennut kaiku. Mies seisoi liikkumattomana.
Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään.
Äkkiä hän oikaisihe, sanaakaan sanomatta kulki reippaasti, miehekkäästi
muutaman askeleen edestakaisin huoneessa. Sytytti sitten savukkeen ja
katsoi vihdoin pitkään nuorta naista.
»Te rakas ihminen», sanoi hän lopulta lämpimästi. »Mitä oikeastaan
tekeekään, että tuskalleni nyt on tullut loppu, mitä siitä, jos elämäni
nyt menehtyy! Jaloin taidetuotteeni, paras omasta itsestäni, se, mille
korkeimman arvon annan, se nyt kuitenkin tuolla liinaisella pinnalla
elää ja on pysyvä. Ja kerran te kuitenkin sen uuden elon minulle
annoitte. Iankaikkisesti olen teitä siitä kiittävä.»
Ja hän hymyili, tuo suuri mies, mutta hänen silmissään kiilsi
kyyneleitä.