Ja monet hetket syntyivät tästä hetkestä.
Kuulu maalari maalasi nuoren näyttelijättären, mutta ei oikeastaan
hänen ulkomuotoaan, mieluummin hänen sielunsa, sellaisena kuin hän
luuli sen aavistavansa.
Korkealla, kivisessä rakennuksessa, Pariisin syrjäisessä reunassa,
sijaitsi atelieeri. Pitkät hetket, ajatukset etäällä, taisi
nuori nainen sen ikkunoista katsella ulos, kauas, yli muinaisten
vallihautojen, yli kenttien ja puutarhojen. Vapaana hän sai täällä
olla, puhella, nauraa, lauleskella, tuskinpa hän oikeastaan itsekään
huomasi, mitä hänen lähimmässä läheisyydessään tapahtui — tunsi
ainoastaan hyvin viihtyvänsä, että jokin miellyttävä ympäröi häntä.
Miellyttikö tuo mies häntä? — Miellytti, tietystikin. Tunsihan hän
toisinaan ihan selvästikin, miten jonkinlainen lämmin, keskinäinen
ymmärtämys heidät veti toisiaan kohti. Ja joskus nuori nainen ajatteli:
»Niin, niin —. Me sopisimme mainiosti kaikin tavoin toisillemme, mutta
tunteemme eivät ole sitä laatua, että ne vuoria voisivat siirtää
— ja koska esteitä on, ja niin suuria, miksi antaa edes hetkeksi
mahdottomuuksien juolahtaa mieleen!»
Joskus he joutuivat keskenään syviin taiteellisiin keskusteluihin.
Toisinaan sitten täytti atelieerin juhlallinen hiljaisuus, jossa ei
kuitenkaan ollut mitään painostavaa. Silloin tuo nerokas mies antautui
sieluineen, kaikkineen taiteen valtaan. Silloin se kauneus, ylevyys ja
syvyys, jonka hänen mielikuvituksensa siitä loi, minkä hänen maalliset
silmänsä näkivät, ikäänkuin itsestään, hänen kättensä ja pensselinsä
kautta muodostui todellisuudeksi. Nämä hetket olivat noita pyhiä,
yksinomaan taiteilijoille sallittuja, noita korkeita inspiratsionin
hetkiä, jotka jännittävät hengen siinä määrin, että ruumis värisee ja
uupuu.
Äkkiä saattoi maalari sitten heittää pensselinsä, maalivehkeensä ja
katsoa pitkään malliaan.
Kerran hän sanoi:
»Tiedättehän, mikä minut kuuluisaksi teki?»
»Muistan, tiedän; tuon nerokkaan miehen muotokuva se oli.»
»Sitä miestä minä ihailin. Hän oli miltei isällinen ystäväni. Tosi
harrastuksella hänen kuvansa tein.»
Hetken kuluttua maalari jatkoi: »Mitä olen sen jälkeen tehnyt? — Siitä
on nyt kymmenen vuotta!»
»Olette tehnyt monta ihastuttavaa kuvaa.»
»Niin, niin — tiedän. Olen tehnyt paljon sekä kaunista ja hyvää että
huonoa — ja aina kiiteltyä! Mutta minulla itselläni ei ole ollut
töitteni tuloksesta suurtakaan tyydytystä. — Te olette vielä niin
nuori, teillä ei urallanne ole vielä ollut taisteluja ja taiteellisia
tosikoettelemuksia. Te ette ehkä siis voi aavistaa miltä esimerkiksi
tuntuu tieto siitä, että kerran nerokkuuden lähteet ovat tulvineet
avoinna, että on luonut jotain, jolla on ikuisuuden leima — ja sitten
senjälkeen ei koskaan, koskaan enää mitään sentapaistakaan.
Joka kerta kun ensimmäisen suuren voittoni jälkeen olen tähystänyt ja
pyrkinyt korkealle, olen katkeruudekseni huomannut, että säännöllisesti
olen joutunut yhä matalammille kukkuloille. Pelolla, joka vähitellen on
muuttunut suruksi, vihdoin vaihtunut kauhuksi, olen itseltäni kysynyt,
eivätkö sitten milloinkaan enää taivaan portit minulle avaudu? Enkö
milloinkaan enää ulotu ihanteellisuutta tavoittelemaan? Minä kuolen
pian — sillä tiedän, etten tule kauan elämään — enkö sitten edes yhden
ainoan kerran sitä ennen vielä pääse taiteessani uudelleensyntymään?
—Ja nyt!»
»Nyt?»
»Luulen että tuo uudelleen syntyminen minussa on tapahtunut.»
Mies nousi äkkiä, tuli nuoren naisen luokse ikäänkuin hänet
syliinsä sulkeakseen. Nainen silloin nopeasti otti hänen kätensä,
lämpimästi niitä pusertaen, mutta samalla hän vaistomaisesti, miltei
huomaamattansa väistyi taaksepäin.
Hieman katkera hymy piirtyi maalarin suupieliin.
»Älkää pelätkö», sanoi hän alakuloinen sävy äänessään. »Tiedättehän,
etten mitään teille tee, etten ketään niin kunnioita kuin teitä. Te
olette ainoa nainen, joka olette minua vastustanut — kuinka en teitä
kunnioittaisi — ja kuinka juuri tämä ei olisi vetänyt minua puoleenne
enemmän kuin iloisuutenne, viisautenne, tai mikään muu.