He tutustuivat toisiinsa taiteilija-päivällisillä.
Oli etelämainen, kesäinen syysilta. Suurten, avonaisten ikkunain kautta
tulvi Pariisin katuelämän erikoinen, lumoava humina. Se sekaantui
taiteilijain vallattomaan ilta-iloon sitä ärsyttäen, yllyttäen.
Sattumalta he olivat joutuneet vierekkäin pöydässä istumaan,
tuo mainehikas maalari, neljäkymmenvuotias maailmanmies, kaikki
valloittava, ja neiti, nuori näyttelijätär, joka aivan äskettäin oli
singahutettu kuuluisuuden häikäiseville, kultaisille kukkuloille.
Vieraina toisilleen olivat he silti jo kauan toisensa tunteneet.
Nainen tiesi ennestään, että tuo mies oli komea, kaunis, hienosti
sivistynyt, täydellä antaumuksella alati innostuva naistenihailija.
Mies oli kuullut, että nuori näyttelijätär oli ihmeteltävä. —
Olikohan mahdollista, että hänen puhtautensa oli yhtä tosi kuin
hänen lahjakkuutensa! Ihmeellistä kyllä, että heidän puhellessaan,
nauraessaan, tuon naisen olemuksesta ikäänkuin tuulahti jotain
raitista, uutta. Pitkä, solakka, sulavaliikkeinen hän oli — ja mikä
miellyttävä puku hänellä oli yllään! Tuo valkoinen, vaaleanpunertava
musliinihame monine, kevyine volangeineen johti mieleen äsken
puhjenneet, tuoksuvat ruusunkukkaset.
Illan ihanuus, jalot juomat, taiteilijain vallaton vapaus, lämpö,
valaistus, hilpeys, sulautuivat sopusuhtaisuudeksi. — Joku
taiteilijoista soitti valssin, jonka surunvoittoisa intohimoisuus
kaiveli sielun juuria, herätti, yllytti tulisia tunnelmia.
Maalari oli hetkeksi vienyt tanssiin äsken keksimänsä aarteen, tuon
nuoren naisen. He pysähtyivät, heittäytyivät vierekkäin sohvalle
istumaan.