Kesäaamu. Vaaleansinisilkkisessä makuuhuoneessa herää nainen. Pieni
kello on jossain helähtänyt; norja, sorea palvelijatar on saapunut,
tuoden tullessaan pienten pitsiliinojen koristamalla hopeatarjottimella
höyryävän teen ja lämpöiset herkkuleivokset.
Palvelijatar vetää toisistaan erilleen raskaat verhot ikkunain edestä,
jotka hän avaa, ja samassa tulvii niiden kautta muhkean rakennuksen
altaaneilta tuhansien kukkasten hunajainen tuoksu. Aurinko täyttää myös
hetkessä äsken vielä pilkkopimeän huoneen, kiehtoen hehkullaan naisen,
joka venytteleikse untuvilla.
Hän lepää tuossa hiljaa, kädet ristissä päälaella, ahmien suviaamun
suloa. Hänen olonsa on mukava, mutta hän ei huomaa sitä itse, tuntee
ainoastaan, että jokin surutunnelma hiipii mielessä. Tuo tunne ei ole
hänelle outo, sillä se on ollut hänen seuranaan syntymästä saakka.
Vihdoin hän nousee, käärii ympärilleen pehmoisen silkkivaipan, pistää
valkoiset jalkansa siroihin, kultakankaisiin sandaaleihin. Häntä
odottaa viereisessä huoneessa, tilavassa marmoriammeessa, hajuvesillä
sulostettu, lempeä kylpy.
Hänen pukupöydälleen on siroteltu herkullisia kaunistushelyjä,
erilaatuisia kalpeankellertäviä norsunluuselkäisiä harjoja ja esineitä
aistikkaine kultanimikirjaimineen. Kimallellen tyylikkäästi hiotut
kristallipullot tarjoavat kallisarvoista sisällystään — kauneutta,
nuoruutta. Kaikkea tätä hienostunutta ihanuutta heijastavat suurehkot
kuvastimet, joiden ääressä nainen istuu kauan, ikäänkuin huvikseen
itseään taiteellisesti kaunistellen. — Mitä hän ajattelee? Onko hän
onnellinen?
Ei, hän ei ole onnellinen, sillä yhä jokin painostaa hänen mieltänsä.
Mikä? Miksi? — Hän ei sitä itsekään tiedä.
Onhan hänen elämänsä ollut harvinaisen rikas. Velttoudessa hän ei
ole sitä elänyt; hyvillä töillä, jaloilla harrastuksilla on hän sen
täyttänyt. Eikö tuo sitten ole kyennyt hänen mieleensä uurtamaan alati
kestävän ja elävän tyytyväisyyden juovaa?
Ajoittain on hänellä, niinkuin kaikilla, ollut suruja, syviäkin, mutta
tällä haavaa ne eivät häntä vaivaa. Juuri nyt ei mikään erityinen
ahdistele hänen sieluaan. — Lohduton on suru, jolla ei edes ole
olemisen syytä!
Ja päivä saapuu tuoden mukanaan kaiken hyvän, minkä se
ylellisyysihmiselle on voinut varata — ystäviä, imartelijoita,
huvituksia, taiteellista työtä, kulttuuritoimia ja nautintoja jos
jonkinlaisia.
Aika kuluu, siinä kaikki, ja ehtoo on jo tulossa. Sen kera uutinen.
Nainen saa arvaamatta tietoonsa, että hän on tullut pohjattoman
rikkaaksi. Toisinaan on häntä kaivellut huoli, riittäisivätkö hänen
varansa ajan pitkään siihen ylellisyyteen, johon elämä on hänet
totuttanut. Nyt hän siis on siitäkin pelosta päässyt.
»Ajatelkaa, ajatelkaa» — huudahtavat hänen tuttavansa — »mikä
harvinainen myötäkäyminen! Miltä tuntuukaan onnen saapuessa?» Nainen ei
voi vastata, hän ei saata puhua sanaakaan — hän vain hymyilee.
Vihdoin pääsee hän yksin metsään päin kulkemaan. Hän käy poikki
kukkivien kenttien, pitkin nuorekasta puistokujaa, seuraa
mielipolkuansa.
Hän astelee verkalleen syvissä mietteissä. Välistä hän seisahtuu,
kääntyy, katsoo taaksensa.
Tuolla rauhallisena ja rikkaana lepää hänen kotinsa. Tuuheissa ryhmissä
siellä täällä viihtyvät erilaatuiset lehtipuut; alempana ääretön,
viettävä puutarha ja heinäniitty, missä väki häärää oivallisten
työmuurahaisten tavoin. Loitompana, järvelle päin viertävällä rannalla
seisovat, aivan kuin taiteilijan järjestäminä, monet ja monenlaatuiset
kartanoon kuuluvat rakennukset. Melkein kaikki ne ovat punavalkoisiksi
maalatut. Viehättävä on tämä suomalainen taulu. Se mieltä viihdyttää ja
ihastuttaa, — mutta naisen pää kallistuu rintaa vasten kuin surussa.
»Olen onneton ihminen», puhuu hän itselleen. — »Niin, niin, minulla
on kaikki maailmassa niin suloisessa muodossa, kuin sen vain voin
itselleni toivoa. Miksi en siis ole onnellinen? — Olenko kiittämätön?
— En, en. Ymmärrän hyvin, mikä armo on tullut osalleni. Tiedän kyllä
panna tälle arvoa, mutta minkä minä sille mahdan, etten sittenkään,
mikä saapuneekaan, voi tuntea todellista iloa ja onnellisuutta! Minä
olen _syntynyt_ onnettomaksi, ja minkä lahjana täällä maan päällä
saankin, se ei voi korvata sitä, jota minulle syntymässä ei annettu,
luonnetta, jossa asustaa sielun sisäinen rauha.
Sisällinen rauha, luontainen tyytyväisyys ja hilpeä mieliala on suurin
lahja, jonka Luoja voi ihmiselle varata — niin varmaankin on — mutta
sitä en minä ole saanut, se ei ole ollut minulle tässä elämässä suotu.
Mitä teenkään, asustaa minussa ikuinen, selittämätön kaipuu.»
Huomaamattaan on nainen nostanut päänsä korkealle. Hänen silmänsä
tähystelevät vaistomaisesti kaareutuvaa taivasta, ja katseessa kiiluu
tuska.
»Pian on elämäni sammuva. En käsitä, kuinka tuo on tapahtuva, mutta
uskon kuitenkin, että se kuoltuanikin jatkuu — tulee jatkumaan
loppumattomiin. Oi Herra, Jumala suuri», kysyy hän aivan kuin
armoa anoen, »täytyykö sieluni käydä rauhatonna läpi rannattoman
iankaikkisuudenkin?»