Epäluuloinen, haavoitettu, synkkä
hän väijyjä on --,
mut äkkiä, kirkkaana, hirvittävänä
päin taivaita kuilusta pohjattomasta
salama lyö:
-- sisus vuorenkin, kiinteä, kylmä,
nyt vavahtaa...
Kun viha ja ukkosen vasama yhtyy
_kirouksen_ ne synnyttää --
nyt Zarathustran suuttumus vuorilla pauhaa,
ukonpilvenä tietään hän taivaltaa.
Nyt aika on lymytä sen, ken vielä katoksen löytää!
Nyt vuoteelle käykää, ihmiset veltot!
Nyt ukkoset holvien yllä vyöryy,
nyt vapisee hirret ja muurit,
rikinkarvaiset totuudet salamoina sinkoo --
nyt Zarathustra _kiroo_...
2.
Se raha, jolla
koko maailma maksaa,
on _maine_ --,
ma hansikas-käsin käyn rahaan siihen,
sitä inhoten jalkaini alla poljen.
_Ken_ maksua tahtoo?
Ne, jotka kaupaksi ovat...
Ken _kaupaksi_ on, käsin tahmein hän tapaa
maailman kaiken
kilisevän-kalisevaa mainetta!
Sa _tahdotko_ ostaa heidät?
he kaikki on kaupaksi.
Mut tarjoa paljon!
kilistä täyttä kukkaroa
-- sa _pöngität_ heitä muutoin,
sa pöngität heidän _hyveitään_...
Ovat kaikki he siveitä.
Hyve, maine -- ne sointuvat yhteen.
Niin kauan kuin maailma seisoo
hyve-lörpötyksen he maineen
kilin-kalinalla maksavat,
_elo_ melua tällaista on...
Ma silmissä kaikkien siveiden
olen kernaasti vikapää,
vikapää kaikkiin synteihin suuriin!
Silmissä maineen valta-tuomarien
mun kunnianhimoni käärmeeksi muuttuu
ma sellaisten joukossa tahdon
ain' olla _alhaisin_...
Se raha, jolla
koko maailma maksaa,
on _maine_ --,
ma hansikas-käsin käyn rahaan siihen,
sitä inhoten jalkaini alla poljen.
3.
Melu, vaikene jo! --
Asioista suurista -- ma suurta näen! --
paras vaieta on, tai suuresti puhua:
puhu suuresti nyt,
puhu haltioitunut viisautein!
Ylös katseeni luon --
valon valtameriä vyöryy siellä:
-- oi yö, oi äänettömyys, melu kuolonhiljainen!...
Näen merkin --, minua kohti
kaukaisimmasta kaukaisuudesta
tähtisarja hiljaa säihkyen laskeutuu...
4.
Olevaisuuden korkein tähti!
Kuvasarjojen iäisten taulu!
Minun luokseni saavutko? --
Ihanuutesi äänetön, jota
ei yksikään nähnyt ole, --
se eikö pakene katsettani?
Oi kilpi ehdottomuuden!
Kuvasarjojen iäisten taulu!
-- sinä tiedäthän sen:
sitä vihaavat kaikki,
sitä rakastan ma yksin,
että _iäinen_ oot!
että _ehdoton_ oot!
Mun lempeni tulen syttymään saa
vain iäti ehdottomuus.
Oi kilpi ehdottomuuden!
Ole vaisuuden korkein tähti!
-- jota saavuta mikään ei toive,
jota tahraa ei yksikään kielto,
olevaisuuden iäinen myöntäminen oot
minä iäinen myöntäjäsi oon:
_sillä sua rakastan_, oi iäisyys!