Paahteessa keskipäivän,
enskerran kesä kun vuorille nousee,
poika, min uupuneet silmät kuumetta hehkuu:
hän haastaa silloin myös,
toki _näemme_ sanansa vain.
Hänen hengityksensä huokuu kuin sairaan
hengitys huokuu kuumeyönä.
Jäävuori ja lähde ja petäjä hälle
vastaa myös,
toki _näemme_ vastauksen vain.
Nopeammin kuin muulloin jyrkänteeltä
puro kuiluihin syöksyy kuin tervehtäin
ja hetkeksi, valkean pilarin lailla,
jää kaipuusta värjyen seisomaan.
Ja tummemmin, uskollisemmin kuin muutoin
petäjä katselee,
ja keskellä jäätä ja harmaan kuollutta vuorta
valo äkkiä välkähtää -- --
Valon sellaisen näin: minä tajuan sen. --
Myös silmä miehen, manalle menneen,
kai kerran vielä vaikenee,
kun tuskassa lapsensa suutelee häntä,
kätensä ympäri syleillen kiertää;
valon liekki kai kerran vielä puhkee,
silmä sammunut hehkuen lausuu:
"Lapsi! ah lapseni, tiedäthän että
sinua rakastan!" --
Ja hehkuen lausuu kaikki -- puro,
petäjä, vuorikin jäinen --
sanan katseilla täällä saman:
"me rakastamme sua!
ah lapsi, sa tiedät, sua kaikki me rakastamme!"
Ja hän,
poika, min uupuneet silmät kuumetta hehkuu,
hän tuskassa suutelee heitä,
yhä kiihkeämmin,
ei lähteä tahdo;
kuin hienona harsona sanansa puhuu
hän suustansa,
pahanilkisen sanan:
"Mun tervehdykseni hyvästiä on,
mun tuloni lähtöä,
ma nuorena kuolen."
Ylt' ympäri kaikki kuuntelee,
ei henkäystäkään käy:
ei lintu laula.
Kuin välkäys käy
yli vuorien kauhun
kaamea tunto.
Ylt'ympäri mietteihin kaikki vaipuu --
ja kuuntelee -- --
Paahteessa keskipäivän,
jolloin kesä
enskerran vuorille nousee, poika,
min uupuneet silmät kuumetta hehkuu.