KALKKAROKÄÄRMEET
Kirj.
KURT LANGE
Suomentanut A. H.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Taru
1923.
SISÄLLYS:
I. Kalkkarokäärmeitten luolassa.
II. Pelastettu viime hetkellä. -- Hyvä palkinto.
III. Salaperäinen tapaus "präärian sydämessä".
IV. Selitys ja uhkarohkean pelin alku.
V. Peli elämästä ja kuolemasta.
VI. Jälleen kalkkarokäärmeitten vallassa.
VII. Hyvässä kellarissa.
VIII. Mies matkalaukussa ja viimeisen tanssin alku.
IX. Juhlan loppu ja hyvä kaappaus.
I.
KALKKAROKÄÄRMEITTEN LUOLASSA.
Yksinäinen kulkija liikkuu sangen hitaasti Arizonan pääkaupungin
Phoenixin pääkatua. Kaupungissa kuusine tuhansine ihmisineen ei ole
paljon kehumista. Mutta usein kyllä sattuu, että asukkaat joutuvat
vilkkaaseen liikkeeseen. Ja syynä siihen on tietysti aina joku villien
arizonapoikien uusi kuje.
Tällä kertaa oli siellä kuitenkin tavattoman rauhallista, ei mikään
kiinnittänyt erikoisesti yksinäisen kulkijan huomiota huolimatta siitä,
että hän silminnähtävästi oli muukalainen paikkakunnalla ja näki
ensimäistä kertaa aito cowboyden pääkaupungin.
Miehellä oli suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen ja
pitkävartiset saappaat, joihin keltaiset korderoyhousut oli pistetty.
Hän näytti olevan farmarin ja cowboyn välimuoto, mutta ei muuten
mitenkään huomiotaherättävä -- ei edes kirkuvan punaisen kaulahuivinsa
vuoksi, jonka molemmat päät läpättivät kuin siivet. Tietysti ei
takataskuista puuttunut helposti käsille saatavia revolvereita.
Mutta muukalainen hän paikkakunnalla oli, muuten olisi hän liikkunut
suuremmalla varmuudella eikä silmäillyt joka puolelle niinkuin teki --
pysähtyäkseen lopuksi eräälle portille, joka johti pieneen, heiluvilla
palmuilla, pippuripuilla, oleandereilla ja muilla ihanuuksilla
koristettuun pihaan.
Puiden takana oli kaksikerroksinen tiilirakennus ja matala
kylkirakennus palvelusväkeä varten.
Kun oli alkanut hämärtää ja pian tulisi aivan pimeä, ei tästä
ihanuudesta voinut eroittaa paljoakaan. Mutta muukalaisen seisoessa ja
katsellessa, tuli pieneen portin yläpuolella olevaan ikkunaan valoa ja
hän saattoi nähdä talon numeron, joka sai hänet tyytyväisesti
murahtamaan ja mutisemaan itsekseen:
-- Saattaa olla viekkauttakin... Näitä pokerihaikaloja ei tapaa sieltä
minne ne on päästetty. Mutta joka tapauksessa... Antaa mennä!
Nahkaliivinen mies heitti vielä kerran katseen houkuttelevaan
talonnumeroon -- juuri siihen, jota oli etsinyt -- ja vei samalla
kätensä lähimpään revolveritaskuun -- ikäänkuin tunnustellakseen, että
siellä oli kaikki kunnossa, ja uudisti saman liikkeen vastakkaisella
puolella. -- Senjälkeen meni hän niin äänettömästi kuin mahdollista
suletulle portille koettaen astua niin, etteivät hänen askeleensa
turhanpäiten narskuvassa hiekassa kuuluisi.
Messinkisellä kirjelaatikolla ja nimikilvellä varustetun portin luona
hän pysähtyi vielä kerran kuuntelemaan.
Sisällä, samoinkuin pihalla ja kadullakin, oli kaikki hiljaista.
Jossain kaukana kaupungilla kuului koira haukkuvan. Siinä kaikki.
Hän vetäytyi hiukan sivulle voidakseen silmäillä talon toistakin
puolta. Mutta oli tullut jo niin pimeä, ettei hän voinut edes eroittaa
oliko siellä ikkunoita. -- Mutta äkkiä huomasi hän aivan vieressään
seinää vasten olevat rautatikapuut, kenties paloportaat, jotka lähemmin
tarkastellessa osoittautuivat johtavan katolle. Hän näki myöskin, että
tikapuut johtivat aivan läheltä toisessa kerroksessa olevaa parveketta,
niin että sillä saattoi siirtää itsensä portaita myöten joko ylös tahi
alas -- mikä kai oli tulenvaaran sattuessa tarkoituskin.
Muukalaiseen vaikutti tämä huomio rauhoittavasti. Hän näki siinä keinon
pelastua muustakin kuin tulen vaarasta; niin, hetkisen tuntui hänestä
melkein siltä, kuin pitäisi hänen sisäänmennessään käyttää juuri
parveketta eikä tavallista käytettyä tietä.
Tämä ajatus kuitenkin hylättiin yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Se
saattaisi hänet sisälläolijoiden kanssa sotajalalle ja hänen
tarkoituksensa oli esiintyä mahdollisimman varovasti -- saavuttaakseen
päämaalinsa, jota varten oli tullut.
Hetkistä myöhemmin oli hän jälleen portin vieressä. Vihdoin ojensi hän
päättävästi kätensä ja painoi sähkökellon nappia.
Hänen kasvoillaan oleva ilme, kun portti silmänräpäyksessä avattiin,
oli varmasti paras kummastuksen merkki millä ajatella saattoi. -- Näytti
kuin olisi sisäpuolella seisottu valmiina millä hetkellä hyvänsä
avaamaan ja hän saattoi vain, kuten sanottu, näyttää äärimmäisen
hölmistyneeltä, kun tulenvalossa porttiaukossa näyttäytyi kiiltävän
musta neekeri, joka irvisti hänelle tervetuliaisiksi ja sanoi
papukaijamaisen koneellisesti:
-- Ketä haetaan?
-- Haen talonomistajaa tahi oikeammin vuokraajaa, mr Täyskäsi-Frediä,
tuli vastaus melkein yhtä koneellisesti -- ei tosin sellainen,
jollaiseksi se olisi tullut, jos hänellä olisi ollut muutamia
sekuntteja miettimisaikaa.
-- En tunne, sanoi musta irvistäen niin, että hampaat loistivat.
-- Ettekö? Well, kenties nimellä Fred Folson?
-- Fred Folson? --
-- Juuri niin. Älkääkä seisoko siinä kuin irvistelevä orangutangi...
Etsin Fred Folsonia ja...
-- Kuinka oli nimi.
-- Pitääkö minun tosiaankin _huutaa_ se korviinne?... Fred...
-- Sen kuulin. Mutta mikä on oma nimenne?
-- Dennis Muley.
Neekeri pureskeli hyvässä rauhassa kynsiään ja näytti neuvottomalta.
-- Odottakaa vähän, mr Muley; sanoi hän vihdoin ja löi portin kiinni
vieraan nenän edessä. Tämä antoi kuulua muutamia sanoja, joiden
mainitsematta jättämisellä teemme hänelle parhaan palveluksen.
Onneksi koetellulle kärsivällisyydelleen ei hänen tarvinnut odottaa
kauan. Portti salaperäiseen pimeään taloon avautui uudelleen ja tällä
kertaa selko selälleen. -- Ilosta säteilevin kasvoin sanoi neekeri:
-- Sydämellisesti tervetullut, sir! Astukaa sisään! Astukaa sisään! --
Mr Folson pyysi teitä odottamaan salongissa, sir... Astukaa sisään...
Minä näytän tietä...
Vieras saatettiin upeasti koristettuun halliin. Neekeri aukasi toiseen
huoneeseen johtavan oven ja vieras kuuli hänen huutavan sinne:
-- Miss Belly! Täällä on herra, joka haluaa tavata mr Folsonia. Hä!...
Viimeinen sana kuului kuin tukahdutetulta ilkeältä naurulta eikä
suinkaan tuntunut lupaavan hyvää. Mutta vieras ei ollut parempaa
odottanutkaan. Ja hän oli täysin varuillaan olipa sitten odotettu tahi
ei.
Erittäin miellyttävä naisääni sisähuoneesta kuului sanovan:
-- Pyytäkää häntä astumaan sisään.
Mr Dennis Muley, jolla nimellä toistaiseksi tahdomme häntä kutsua,
totteli käskyä. Hän sysäsi ovella seisovan neekerin syrjään ja oli
seuraavassa sekunnissa hienossa kabinetissa, joka oli kalustettu
silkkipäällyksisillä mahonkihuonekaluilla, paksuilla ääntävaimentavilla
matoilla ja seinillä olevilla kultakehyksisillä peileillä, jotka saivat
huoneen näyttämään paljoa suuremmalta kuin se oli. Monista
kattokruunussa olevista sähkölampuista paloi vain kaksi, jotka olivat
ympäröidyt himmeillä verhoilla, niin että valaistus oli hyvin hillitty.
Huoneen perällä näkyi ameriikkalainen kirjoituspöytä. Sen ääressä istui
nuori nainen, joka oli puettu hienoon kotipukuun. Sikäli kuin vieras
saattoi eroittaa, näytti nainen sangen kauniilta ja askaroi panemalla
pasianssia. Joka tapauksessa oli hänellä käsissään kortit ja hän näytti
olevan niihin niin kiintynyt, että tuskin huomasi vieraan tuloa.
Mr Dennis Muley rykäsi keveästi.
Naisen huulilta kuului heikko huudahdus. Hän nousi, teki kädenliikkeen
ja samalla hetkellä säteili huoneeseen mitä kirkkain valo.
Hän oli vienyt kätensä sähkönappulalle ja seisoi nyt kirkkaassa
valaistuksessa, joka ensi hetkellä vaikutti häikäisevästi vieraaseen.
Nainen huudahti sointuvalla äänellään:
-- Suokaa minulle anteeksi, sir... Hajamielinen kuten tavallisesti,
korteista ennustaessani. -- Millä voin teitä palvella?
Valaistuksen äkillinen voima ja naisen käytös, mutta vielä enemmän
hänen omituiset silmänsä, olivat saaneet vieraan pois tolaltaan. Hän
jäi vastauksen velkaa ja tuijotti vain naiseen tämän jatkaessa:
-- Ketä te etsitte?
-- Mr Täyskäsi Frediä.
-- Täyskäsi-Frediä?... Häntäkö, tahi oikeammin mr Fred Folsoniako te
haette? Tahi kenties jotain muuta "Täyskättä"? lisäsi nainen
ilveilevästi naurahtaen.
-- Niin, se kyllä pitää paikkansa.
-- Mikä pitää paikkansa?
-- Että haen mr Täyskäsi-Frediä.
-- Siinä tapauksessa surkuttelen, ettette voi häntä tavata.
-- Enkö? Mutta hän sanoi minulle asuvansa täällä ja senvuoksi olen
tullut.
-- Täällä häntä ei kuitenkaan ole... Mitä hänestä haluatte?
-- Minulla on yksityistä asiaa.
-- Valitan vielä kerran.
-- Etsin täältä paikkaa.
Naisen silmät loistivat omituisesti. Hän sanoi hymyillen:
-- Tulitteko ilmoituksen johdosta?
Vieras veti koneellisesti taskustaan sanomalehden, ojensi sen naiselle
ja osoitti kysymyksessä olevaa ilmoitusta vastaamatta muuten kuin
lyhyellä nyökkäyksellä ja sanoilla.
-- Well! Tämä tässä.
-- Niin. Tämän tiedän.
Ja nainen silmäili muukalaista ikäänkuin tämä olisi ollut ihmeellinen
eläin, tarkasteli häntä päästä jalkoihin ja sanoi vihdoin:
-- Ja te kelpaisitte -- ulosheittäjäksi?
-- Niin luulen,
-- Mahdollista... mutta ette tänne.
-- Olen ollut ulosheittäjänä ennenkin -- New-Yorkissa.
-- Kenties, mutta ette Arizonassa.
-- Onko se täällä vaikeampaa, sanoi vieras, joka tosin oli kookas ja
leveähartiainen mies, mutta ei kenties kuitenkaan täyttänyt täällä
vaadittavaa mittaa.
-- Etelävaltiossa on yleensä veri kuumaa. Ettekö tiedä mitä täällä
vaaditaan.
-- Tämähän on pelipaikka.
Nainen vavahti ikäänkuin ei vastaus olisi häntä miellyttänyt. Hän
vastasi tutkivin katsein:
-- Siinä tapauksessa hyvin _yksityinen_. Vain ystäville ja tutuille.
-- Mutta silloin ei kenties tarvita ulosheittäjää ollenkaan, sanoi
vieras pettynein ilmein.
-- Aivan oikein! Vaikka välistä...
-- Well! Silloin otan paikan... kokeeksi.
-- Otatte? -- kysykää ensin saatteko.
-- Juuri senvuoksi olen tullut tänne. -- Ja minä olen kyllin vahva
heittämään ulos kymmenenkin, jos niin tarvitaan ja ystävyys
rikkoutuisi... tarkoitan, ettei peli menisi kaikkien mielen mukaan. --
Sellainen mies minä olen. -- Alan koska tahansa.
Vielä kerran miestä silmäiltyään sanoi nainen:
-- Hyvä, saammehan kuulla mitä veljeni sanoo.
-- Veljenne?
-- Niin, mr Täyskäsi Fred, mr Folson, tarkoitan.
-- Missä hän sitten on?
-- Odotan häntä kotiin koska hyvänsä. -- Istukaa niin kauaksi.
Voittehan silmäillä sanomalehtiä. Niitä on tuolla kulmapöydällä. Luulen
veljeni heti tulevan.
Nainen ihmeellisine silmineen katosi ja vieras istuutui, mutta heti
oven sulkeuduttua muuttui hän vilkkaammaksi ja vähemmän cowboymaiseksi
kuin koko aikana sitä ennen.
Äärimmäisellä mielenkiinnolla tutki hän katseellaan kaikkea huoneessa
olevaa. Äkkiä nousi hän jäntevänä ja hiipi äänettömästi kuin kissa
halliin johtavalle suletulle ovelle sekä pani korvansa sitä vasten.
Mutta ei ääntäkään kuulunut, ei liioin sen oven takaa, josta nainen oli
kadonnut.
Kolmaskin ovi tahi käytävä oli huoneesta.
Sen eteen oli kiinnitetty raskas verho ja siihen suuntasi vieras
katseensa pitkäksi aikaa ennenkuin hiipi sen luo.
Verhon takana oleva ovi oli sulettu kahdenkertaiseen lukkoon. Siltä
taholta ei hän luullut tarvitsevansa pelätä mitään yllätyksiä
aikoessaan ryhtyä jatkuviin tutkimuksiin tämän odottamattoman
odotusajan kestäessä.
Hän meni kirjoituspöydän luo, jonka ääressä nainen oli korttien kera
askaroinut.
Pöytä oli lukittu. Kortit olivat levällään ulosvedetyllä laudalla.
Tässä ei ollut mitään epäiltävää, jota hän oli toivonut löytävänsä.
Mutta kun hänen ammattiinsa kuului raivata tieltään kaikki mahdolliset
vastukset, veti hän esille kokoelman työkaluja, joita lukkosepät --
sitä pahempi myöskin varkaat -- käyttävät, sekä valmistautui näiden
avulla jatkamaan tutkimuksiaan tässä salaperäisessä talossa
aavistamatta, että verho juuri nyt heilui hiljaa ja sen takana oleva
ovi oli avautunut. Ovessa seisoi sama nainen, joka äsken oli ollut
sisällä ja silmäili läpitunkevilla silmillään terävästi jokaista
vieraan pienintäkin liikettä, samalla kun hänen hyvinmuodostuneilla
huulillaan väikkyi ilkeä hymy.
Niin, tutkiva vieras ei aavistanut, että häntä pidettiin tarkoin
silmällä. Hän ei tiennyt itse olevansa taitavasti viritetyn ansan uhri,
enempää kuin sitäkään, ettei hänellä, vaan hänen vastustajillaan oli
yliote.
Paikka, johon hän oli henkilökohtaisten asioittensa vuoksi joutunut,
oli yksi pahimmista peliluolista, joita Arizonan pienessä
pääkaupungissa oli, vaikka siitä ei paljon tiedetty, sillä kaikki oli
niin salaista ja naamioitua, ettei kaupungin poliisikaan varmuudella
tiennyt mitä siellä tapahtui, vaikkakin se oli tehnyt eräitä
johtopäätöksiä.
Sillävälin saattoi katsoja nähdä kuinka muukalainen ilman suurempaa
vaivaa sai pöydän auki. Hän näki myöskin, kuinka tämä alkoi kaikessa
kiireessä selailla ja lukea papereita, avaten laatikon toisensa jälkeen
-- käyttäen sanalla sanoen aikansa mahdollisimman hyvin ja ollen
silminnähtävästi sangen mielissään siitä, että hänet oli jätetty näin
kauaksi yksin.
Mutta hän ei löytänyt mitä etsi. Hän pani kaikki tarkoin entisille
paikoilleen, antaen tuon tuostakin kuulua tyytymättömyyden murinan.
Vihdoin hän veti kirjoituspöydän kannen alas ja sulki pöydän.
Juuri kun hän oli valmis, hän säpsähti.
Verhon takaa kuului epäilyttävä ääni. Kääntyessään sinne päin näki hän
aivan selvään, että se liikkui ikäänkuin heikosta ilmavedosta. Samalla
oli hän kuulevinaan kuinka sen takana oleva ovi lukittiin.
Tuliko sieltä kenties joku varovaisesti hiipien? Tällä tavoinko
odotettu tulisi?
Muukalainen vain tuijotti samalla kun hän vaistomaisesti vei kätensä
toiselle revolverille valmiina kohtaamaan väkivaltaa väkivallalla, jos
niin tarvittaisiin.
Mutta verhon takana oli hiljaista ja äänetöntä. Vieras luuli nähneensä
ja kuulleensa väärin, minkä hän kuitenkin varmuuden vuoksi tahtoi
todeta.
Varpaillaan hiipien veti hän äkkiä verhon syrjään.
Siellä ei ollut ketään.
Kyllä, sittenkin. Alhaalla lattialla, verhon ja oven välissä oli pieni
peltilaatikko puoliavoimine kansineen ja kun hän ei ennen ollut nähnyt
sitä, täytyi hänen uteliaisuudesta silmäillä tarkemmin tätä niin
salaperäisesti ilmestynyttä laatikkoa.
Hän kumartui ja kohotti varovaisesti kantta.
Samalla hetkellä kuului sähisevä ääni ja ennenkuin hän ehti vetäytyä
syrjään, oli maan peloittavin matelija -- _kalkkarokäärme_ --
kietoutunut hänen kätensä ympärille samalla kun sen sarvirenkainen
pyrstö kääntelehti vilkkaasti edestakaisin aiheuttaen juuri tuon
hyvintunnetun ja peloittavan äänen.
Mutta ei siinä kaikki. Miesraukan kokeet vapautua eivät ehtineet johtaa
mihinkään tulokseen, ennenkuin vielä pari noista kauheista ja
myrkyllisistä käärmeistä oli kiemurrellut ulos laatikosta ja hyökännyt
hänen kimppuunsa, samalla kun käden ympäri kietoutunut puri häntä juuri
kun hän lennätti sen lattialle... mutta liian myöhään.
Kalkkarokäärme oli purrut häntä.
Ellei ajoissa saataisi vastamyrkkyä ja hoitoa, olisi hän ehdottomasti
hukassa.
Silloin kuuli hän oven avautuvan ja ennenmainitun naisen huutavan
täysin keuhkoin:
-- Tänne, Fred! Kiiruhda! Hän on kiinni! Vakoilija! Fred! Fred! Ota
Gaspard mukaasi.
Ei viipynyt monta sekunttia, ennenkuin Frediä huutavan naisen rinnalla
näyttäytyi kaksi asestettua miestä valmiina antamaan kuulien soida
samalla kun vieras -- peläten käärmeitä ja uusia puremia -- ei
uskaltanut liikahtaakaan eikä tiennyt mihin ryhtyä. Hän oli
auttamattomasti kadotettu.
II.
PELASTETTU VIIME HETKELLÄ. -- HYVÄ PALKLNTO.
-- Onneksi olkoon! huusi toinen kookkaista miehistä raa'asti nauraen
sekä uhkaavasti revolveriaan uhrille heilutellen. -- Hauska nähdä
sinua! Tulit kuin kutsuttuna.
-- Hän on vastannut tuohon ilmoitukseen, sanoi nainen.
-- Well! Sanoppa sitten, ettei ilmoittaminen kannata, jatkoi nauraja.
-- Hän etsii ulosheittäjän paikkaa.
-- Juuri niin! Ja ulos hän pääseekin, vaikk'ei seurassa, niinkuin on
ajatellut. Mutta joka tapauksessa, istukaa niin saamme keskustella.
Mr Dennis Muley vain tuijotti ivailevaan ryhmään. Hänen kohtalonsa oli
katsottava selväksi. Hän oli joutunut viekkaimpaan ansaan, mistä koko
poliisiaikanaan oli osannut uneksia. Kysymys oli vain kuolintavasta --
joko käärrneenmyrkystä tahi kuulasta. Viimemainittu olisi varmasti
vähemmän tuskallinen ja pikaisempi.
-- Onko tämä oikea? kuului vanhempi molemmista miehistä kysyvän.
-- Ei enempää eikä vähempää, vastasi nuorempi, jota kutsuttiin
Gaspardiksi. Mr Morgan itse. Yksi itsepäisimmistä.
-- No mitä siihen tulee, niin saa hän pian enemmän kuin tarvitsee
lopettaakseen sen puuhan ainaiseksi, sanoi vanhempi.
Ja kääntyi naiseen lisäten:
-- Eikö ilmoitukseni ollut nerokas? Muussa tapauksessa...
-- Aloitehan oli minun, kuten tavallisesti, kuului vihainen vastaus.
-- Tietysti. Mutta minä laadin ilmoituksen.
-- Minun saneluni mukaan, niin. Katso nyt vain, ettei hän jälleen
livahda, sillä silloin ovat asiamme entistä huonommin.
-- Livahda, sanoit sinä? Kalkkarokäärmeen myrkkyä veressä ei pitkälle
potkita, joten siitä asiasta voit olla rauhallinen.
-- Hänen pitäisi saada kuula myöskin.
-- Kiitoksia paljon, jotta katu tulisi väkeä täyteen.
Niin pitkälle ei mr Morgan -- niinkuin hänen nimensä todella oli --
ollut ajatellut. Laukaus kokoaisi kenties väkeä ja toisi pelastuksen.
Mutta ei maksanut vaivaa koettaa ampua juuri nyt, vain pieni liikekin
revolveritaskuun päin ja hän makaisi maassa.
Toiset sensijaan saisivat ampua, mutta ei kiinteään maaliin.
Tätä mielijohdetta seuraten syöksyi hän äkkiä päätäpahkaa sitä
aavistamattomien miehien kimppuun ja yli-inhimillisellä voimalla oli
hän seuraavassa silmänräpäyksessä antanut yhdelle iskun leukaan ja
toiselle ohimoon, niin että molemmat yht'aikaa kaatuivat lattialle.
Nainen tarttui yhteen lattialla kiemurtelevista käärmeistä. Hän piti
sitä edessään kuin käärmeenlumoojatar ja mr Morgan vältti hädin tuskin
toisen pureman, kun käärme singahutettiin suoraan hänen kasvoihinsa.
Salamannopeasti väistyi hän syrjään. Sekunnin murto-osassa oli hän
suuressa hallissa ja käärme lensi sensijaan kolmanteen mieheen, joka
ryntäsi ovesta apuun, mutta pysähtyi äkkiä kauhusta huutaen ja sai
kylliksi tekemistä koettaessaan vapautua kuolemaatuottamasta pedosta.
-- Belly! Belly! Auttakaa! Tänne Fred ja Gaspard! Auttakaa!
Mutta sekä Fredillä että Gaspardilla oli pätevä syy olla kuulematta
sillä korvalla -- enempää kuin toisellakaan. Kuin tajuttomiksi
juopuneina makasivat he liikkumatta matolla, samalla kun raivoavalla
naisella oli täysi työ käärmeitten kokoamisessa sittenkun hänen
ritarinsa numero kolme oli vapautettu vaarallisesta kiusanhengestään.
Mutta käärmeet olivat nyt niin ärtyneitä, että ne kävivät kenen
kimppuun hyvänsä.
Nämä suotuisat olosuhteet antoivat poliisimies Morganille tilaisuuden
kreivinaikaan päästä pakoon. Se ei tapahtunut kuitenkaan suletun portin
kautta, vaan siten, että hän löi rikki ikkunan ja heittäytyi suinpäin
puutarhaan, sekä sieltä kadulle, rientääkseen tulisen kiireesti
lähimpään apteekkiin.
Mutta oli pimeä ja takanaan kuuli hän nopeita askeleita. Samassa
vihelsi kuula aivan hänen toisen poskensa sivu. Hän kumartui alas ja
heittäytyi sivuun juuri kun peliluolan portinvartia, jättiläismäinen
neekeri, oli hänet saavuttamaisillaan. Mutta tämä kääntyi äkkiä ympäri
kuullessaan läpitunkevan poliisipillin ja jyrisevän äänen, joka huusi:
-- Tännepäin, Mexiko Maria! Halloo, boys! Whakee! Who! Hi ho! Täällä on
jotain hauskaa.
Enempää ei Morgan kuullut. Hän oli vaipunut kasaan kuin tyhjä säkki.
Vaarallinen käärmeenmyrkky oli jo alkanut vaikuttaa. Päätä poltti kuin
olisi se ollut täynnä sulaa lyijyä. Ja kieli kasvoi suussa
tukahduttavaksi möhkäleeksi. Mr Morganin, jäljillä olevan
poliisimiehen, väärinpelaajien kauhun, asiat olivat sangen huonosti.
Nyt seisoi hänen ylitseen kumartuneena nuori sheriffi Arizona Bert ja
tämän vieressä Handsome Harry sekä jättiläinen Big Bob, joka oli
antanut kuulua sen peloittavan huudon, jonka johdosta takaa-ajava
neekeri oli lähtenyt käpälämäkeen välttääkseen kiinnijoutumista.
Oli kuultu laukaus ja vaikk'ei sellainen ääni itsessään olekaan
Arizonassa huomionarvoinen -- vielä vähemmin harvinainen -- oli Arizona
Bert apulaisineen syöksynyt ulos "saloonista", jossa he istuivat
ruokailemassa. He olivat tulleet Phoenixiin samana iltana siitä syystä,
että siellä luultiin erään kauan etsityn rosvojoukon oleskelevan.
-- Tämä näyttää pahalta, tämä, sanoi Handsome Harry valaisten miestä
salalyhdyllään... Mikä hänellä lienee? Verta ei vaatteilla näy.
Nuori sheriffi kumartui katsomaan ja niin teki Big Bobkin.
Viimemainittu huusi äkkiä tavallisella meluavalla tavallaan.
-- Käärmeenpurema!... Mustansininen!... Mexiko-Maria!... Tämä on valmis
haudankaivajalle koska hyvänsä... Kalkkarokäärmeitä, sir!
-- Lorua! Kalkkarokäärmeitä kaupungissa, sanoi Bert, josta asia
kuitenkin näytti epäilyttävältä.
-- Uskokaa mitä haluatte, massa Bert, mutta niin on asia. Olin kerran
Points Rockissa ja siellä...
-- Sisään salooniin, keskeytti Bert peläten, että nyt tulisi joku Bobin
pitkiä selontekoja myrkyllisistä käärmeistä ja muista. -- Lääkäri on
hankittava heti. Matkalle, Harry! Bob ja minä kannamme hänet sisään.
-- Lääkäri tahi apteekkari, kumpi hyvänsä, joka voi vain antaa
vastamyrkkyä, jos sitä tarvitaan.
Handsome Harry katosi kuin nuoli etsimään lääkäriä.
Arizona Bert ja Big Bob kantoivat tajuttoman niin varovaisesti kuin
mahdollista salooniin ja panivat hänet sohvalle, erääseen
sivuhuoneeseen -- "pokerihuoneeseen", joka aina on sellaisissa
paikoissa ja jossa kuolema monissa muodoissa on kutsumattomana vieraana
villien lurjusten ja riidanhaluisten kantavieraiden joukossa, mutta
luultavasti ei silti milloinkaan ennen tällä tavoin.
Sillä mitä enemmän nuori sheriffi katseli sisääntuotua, sitä enemmän
alkoi hänkin -- niin uskomattomalta kuin se hänestä näyttikin --
kallistua siihen luuloon, että tässä oltiin tekemisissä vaarallisen
käärmeenmyrkyn kanssa, joka aivan varmaan lopettaisi uhrinsa, jollei
aikanaan tulisi apua.
-- Onko täällä kaupungissa lääkäreistä puute? kysyi hän kääntyen
kapakanisännän puoleen, joka suu auki töllisteli tapahtumaa.
-- Oli meillä toissapäivänä yksi. Mutta on mahdollista, että hän on jo
mennyt.
-- Mennyt!
-- Niin, nähkääs, asia on sillä tavoin, että pojat mieluummin
parantelevat tautinsa itse. Se on huokeampaa, eikä ole niin
hengenvaarallista.
-- Hengenvaarallista?
-- Niin, saattaisihan saada liian voimakasta lääkettä... Ja enimmäkseen
ollaan totuttu whiskyyn... Sitäpaitsi on paikkakunnan apteekkarin niin
kirotun vaikea lukea kirjoitusta, ainakin reseptejä. Tavallisesti on
kyseessä lyijymyrkytys, tietysti -- jollei heti kuole mikä on
yksinkertaisinta. Erään kerran...
Onneksi sairaalle avautui ovi kesken tätä alettua yksityistapausten
selittelyä. Sisään tuli ensiksi mies, joka oli metodistisaarnaajan ja
makkarantekijän välimuoto. Kädessään oli hänellä matkalaukku, niin
avara, että siihen olisi mahtunut keskikokoinen sika, Tämän kaiken yllä
riippui valtavareunainen olkihattu kuin katto ja sen alta vilkkui pari
epämääräisen väristä rotansilmää.
Tämä mies oli kaupungin tilapäinen lääkäri.
Hänen takanaan seisoi Handsome Harry ja säteili niin kuin olisi
löytänyt maailman suurimman kultakimpaleen.
-- Mitä luulette? sanoi Bert osoittaen tajuttomaan.
Lääkäri kumartui sairaan yli ja sanoi päättävästi:
-- Myyty mies!
-- Häntä ei siis voi pelastaa?
-- Siitä tulee kallis juttu -- jos se sittenkään onnistuu. Mutta minun
on joka tapauksessa saatava omani -- etukäteen.
-- Saatte taksan mukaan.
-- Taksan?... Minä arvioin työni itse, olen tohtori Spike.
-- Paljonko tahdotte?
-- Sata dollaria.
-- Saatte kymmenen, mr Spike. Käykää heti toimeen.
Lääkäriksi itseään kutsuva mies käänsi nuorelle sheriffille selkänsä ja
aikoi jättää "tapauksen" oman onnensa nojaan. Mutta ovella tapasi hänet
Bert, joka tyynesti, mutta päättävästi sanoi:
-- Saatte valita, mr Spike. Joko te hänet jollain vastamyrkyllä
parannatte tahi...
-- Tahi mitä?
-- Saatte kärsiä epämiellyttäviä, kenties kuolettavia seurauksia.
-- Minkälaisia sitten? sanoi lääkäri aikoen juuri siepata revolverinsa,
mutta Bert ehti ennen ja asetti oman revolverinsa miehen rintaa vasten
ja sanoi:
-- Tämännäköisiä!
Mies näytti vakuutetulta. Bertin äänessä oli jotain, josta ei saattanut
juuri erehtyä. Mr Spike pani suuren matkalaukkunsa lattialle, aukasi
sen, mutta sanoi:
-- Viisitoista kai kuitenkin saan?
-- Kaksikymmentäviisi, jos onnistutte, muuten ette senttiäkään. Pankaa
revolverinne toistaiseksi tuonne pöydälle ja käykää toimeen.
Mr Spike totteli.
Hän kietoi ylös takinhihansa ja alkoi tutkia potilasta. Tapaus ei
näyttänyt hänestä ollenkaan harvinaiselta. Hän sanoi lyhyesti ja
selvästi:
-- Kalkkarokäärmeen purema.
Senjälkeiset tapahtumat väsyttäisivät muita kuin asiantuntijoita. Mutta
sitten kun tämä näillä seuduilla ei niinkään ainutlaatuinen lääkäri oli
työskennellyt noin puolisen tuntia, avasi sairas hitaasti silmänsä ja
tuijotti kummastuneena ympärilläseisojiin. Mr Spike laski hihansa alas,
läjäytti laukkunsa kiinni ja sanoi kuin maailman luonnollisimpana
asiana:
-- All right! Rahat tänne.
Arizona Bertin täytyi nauraa. Hän antoi kaksikymmentäviisi dollaria
sekä revolverin ja sanoi:
-- Tällä kertaa teitte kaksoistempun.
-- Kaksoistempun?... Mitä sillä tarkoitatte?
-- Pelastitte kaksi elämää.
-- Kaksi?
-- Niin, hänen ja _omanne_.
-- Painukaa hiiteen!
Ja omituinen hengenpelastaja katosi tarjoiluhuoneeseen kaataen siellä
sisäänsä jättiläisryypyn niinkuin se olisi ollut vain suullinen vettä.
Handsome Harry ja Big Bob nauroivat niin että kaikui nähdessään
"tohtorin" ottavan ryypyn paineeksi kokonaisen kanan ja syövän sen
vilauksessa luineen päivineen.
Mutta molemmat meluavat keskeyttivät naurunsa ja suuntasivat katseensa
kahteen poliisikonstaapeliin, jotka astuivat salooniin mukanaan
paperirulla, jonka käärivät auki ja alkoivat naulata sitä huoneen
seinälle.
-- Mitä peijakasta nyt? sanoi Big Bob -- kulkeeko poliisi naulaamassa
markkinailmoituksia? Ehkä sirkus Wild-West-Show?
-- Kenties tanssiaiset? sanoi Harry, joka mielellään pyörähteli kun
siihen tarjoutui tilaisuus.
-- Pidä minusta kiinni!... Rahaa ansaittavana... Lue, poika!
Ja Arizona Bertin askaroidessa pelastetun kanssa, lukivat molemmat:
Tuhannen dollarin palkinto
luvataan sille, joka voi antaa tietoja siitä, mihin tukkukauppias
Gerald Morgan Vancouverista on joutunut.
Todennäköisesti on hän kadonnut Phoenixissä, Arizonassa, tahi sen
läheisyydessä, josta hänen viimeinen sähkösanomansa on lähetetty,
torstaina kello 10 aamupäivällä. --
Alla olivat tuntomerkit ja muut tiedot, joita sekä Big Bob että
Handsorne Harry alkoivat lähemmin tutkia.
-- Se mies on joutunut kovaan kiipeliin, sanoi Bob.
-- Niin pelkään.
-- Ja nyt ne luulevat, että täkäläinen poliisi voi jotain tehdä.
-- Ei se siltä näytä.
-- Tiedätkö mitä minä olisin tehnyt tässä tapauksessa, jos olisin ollut
paikkakunnan poliisi, toisin sanoen, jos minulla olisi ollut oikeus
käskeä.
-- En. Mitä sitten? kysyi Harry.
-- Olisin pitänyt suuni kiinni.
-- Silloin ei asia olisi tullut milloinkaan tunnetuksi.
-- Mutta minä olisin saanut rahat yksin.
-- Voithan nytkin saada.
-- Se ei käy, kun työskentelee yhtiössä.
-- Missä yhtiössä?
-- Master Bertin ja teidän muiden kanssa.
-- Halloo siellä, Bob ja Harry, kuultiin päällikön huutavan
sairashuoneesta. Tänne whiskyä ja kuppi kuumaa maitoa. Nopeasti!
Molemmat toverukset saivat muuta ajateltavaa. Mutta juuri heidän
astuessaan "pokerihuoneeseen", jossa käärmeenpurema mies istui nojaten
sohvankulmaan -- nyt vaaleana eikä enää sinisenä -- huudahti Big Bob:
-- Näetkö, Harry!
-- Mitä niin?
-- Lyön vetoa, että olemme hänet jo saaneet. Ajattele miten kirotun
vihaiseksi tuo saita tohtori tulee. Sillä hänhän oikeastaan miehen
pelasti. Mies sohvassa ei ole kukaan muu kuin Gerald Morgan.
III.
SALAPERÄINEN TAPAUS "PRÄÄRIAN SYDÄMESSÄ."
Sohvassa oleva mies sai kulauksen whiskyä lämpimässä maidossa. Hän
nieli annoksen ikäänkuin se olisi ollut hänestä inhoittavaa. Sitten
vaipui hän jälleen kokoon ja kuiskasi:
-- Kiitoksia, rakkaat ystävät, tämä teki joka tapauksessa hyvää. Nyt
vielä muutamia minuutteja lepoa ja olen varmasti jälleen terve. Saatte
kuulla, mutta ei nyt... En jaksa.
Hänen tahtoaan noudatettiin. Mutta Big Bob vei päällikön
kapakkahuoneeseen ja seinään kiinnitetyn julistuksen luo, jonka
ympärille oli jo kokoontunut sekalaista joukkoa.
Eräs sanoi:
-- En ainakaan _minä_ ole nähnyt häntä kaupungissa.
-- Mistä sen tiedät?
-- Tiedät? Onhan siinä tuntomerkit, vaatteet ja kaikki.
-- Monet ovat puetut saappaihin ja nahkaliiveihin.
-- Tietysti... mutta ei kukaan, jolla on _halkinainen ylähuuli_.
-- Peijakas, sitä ei hänelläkään ole, sanoi Big Bob.
-- Kenellä hänellä? kysyi Bert uteliaana.
-- Tuolla sohvalla olevalla.
-- No, mitä sitten... Mutta odota... kaikki muu näyttää sopivan... Tämä
on tosiaankin merkillistä.
-- Niin, ajatelkaa, jos se olisi hän! Siitä tulisi rahoja, siitä, Sanoi
Big Bob arvioiden nopeasti montako whiskyä saisi tuhannella dollarilla.
Arizona Bert ei tosiaankaan tiennyt mitä uskoa. Kaikki sopi sisällä
olevaan mieheen... paitsi ei halkinainen ylähuuli. Sillä pelastetulla
se oli niin ehyt kuin olla saattoi.
-- Asia on joka tapauksessa ihmeellinen, sanoi hän. -- Saammehan
kuulla, mitä hän herättyään sanoo. Nimen ainakin kuulemme.
-- Ja jutun kalkkarokäärmeistä, sanoi Big Bob. -- Hitonmoisia elukoita!
-- Erään kerran Points Rockissa... Ilta oli lämmin ja minä olin
juuri...
-- Älä puhu turhia, keskeytti jutun tällä kertaa Handsome Harry, joka
oli kuullut sen vähintäin toistakymmentä kertaa.
-- Asia on kummallinen, sanoi Bert. Kenties se on yhteydessä sen
roistojoukon kanssa, jonka täällä pitäisi olla. Meidän on vähän kunkin
pidettävä auki silmämme.
-- Peijakas soita, kuului tohtorilta, joka vihdoin näytti saaneen
kyllikseen tarjoilupöydän luota ja oli tullut muitten uteliaitten
kanssa julistusta lukemaan.
Ja hän jatkoi luetellen.
-- Suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen, pitkävartiset
saappaat ja keltaiset korderoyhousut, punainen kaulaliina ja...
-- Halkinainen ylähuuli, keskeytti Big Bob nauraen.
-- Mitä sanotte? kysyi tohtori suuttuneena.
-- Sanoin vain: ja halkinainen ylähuuli.
-- Mitä se teitä liikuttaa?
-- Halkinaista ylähuultako tarkoitatte? Se ei sovi ollenkaan. Tuolla
sisälläolijalla ei ole halkinaista ylähuulta.
-- Mitä ei ole, sen hän voi saada, vastasi "tohtori" karkeasti.
-- Tahi te itse, sanoi Big Bob asettuen miehen eteen, kun tämä jälleen
näytti aikovan mennä pelastetun luo.
-- Pois tieltä, muuten...
-- Mitä niin? kysyi Big Bob välinpitämättömästi ja silmäili tunkeilijaa
lystikkäin katsein.
-- Unohdin tuonne sisälle jotain.
-- Tarkoitatteko halkinaista ylähuulta. Neuvon teitä jättämään sen,
vaikka olisi kyseessä kymmenentuhatta dollaria.
Jokainen alkoi vähän kummastella kuinka tämä päättyisi. "Tohtori"
tahtoi heti sisään. Big Bob ei halunnut sitä ollenkaan sallia.
-- Korjatkaa luunne tieltä...
-- Ettekö ole saaneet mitä teidän piti? kysyi Arizona Bert.
-- Tämä on toinen asia. Lukekaa julistus ja myöntäkää, että
sisälläolijan ja tuntomerkkien välillä on yhtäläisyyttä.
-- Sen kyllä myönnän. Mutta huuli?
-- Sitä juuri tahtoisin lähemmin tutkia.
-- Jollette painu tiehenne, niin saatte kenties epämieluisan tehtävän
tutkia omia huulianne, sanoi Big Bob. -- Täällä ei teillä ole enää
mitään tekemistä.
-- Ei, ei vähintäkään, totesi Bert. -- Matkoihinne!
Kaikesta huolimatta tahtoi n.k. tohtori ahneutensa ajamana välttämättä
päästä sairaan luo -- toivossa voida tehdä hyvä kaappaus. Mutta tuskin
oli hän asettanut kätensä lukkoon, kun Big Bobin suonikkaat kädet
lennättivät hänet kuin höyhenen kapakanlattian yli ulko-ovelle -- ja
hän vieri edelleen alas portaita, että luut ratisivat. Hänen oli vaikea
nousta, mutta hän katosi kuitenkin yön pimeyteen.
Julistuksen sisällystä tuumien oli Bert jälleen tullut sairaan luo.
Tämä oli yhä uneen vaipuneena. Hän hengitti kuitenkin tyynesti ja
kasvojen luonnollinen väri alkoi palata. Seuraavana päivänä olisi hän
luultavasti jälleen terve.
Häntä tarkastellessaan saattoi Bert vain todeta, että julistuksessa
mainitut tuntomerkit liiankin hyvin sopivat tähän mieheen
lukuunottamatta ylähuulta, joka ainakin tällä kertaa oli täysin ehyt.
Se teki asian vain vielä sotkuisemmaksi.
Äkkiä kuului Big Bob, joka myöskin oli tullut makaavan miehen luo,
huudahtavan.
-- Kukahan mahtoi häntä ampua kun me syöksyimme ulos?
-- Sinäpä sen sanoit, Bob. Ehkäpä sinä teet kierroksen ja koettelet
saada asiasta selon.
-- Todennäköisesti on ollut tappelu.
-- Tahi kenties on häneltä aiottu ryöstää. Ehkä joku rosvojoukosta,
jota haemme.
-- On mahdollista, että kapakanisäntä on kuullut jotain rosvojoukosta.
-- Sattui jälleen paikalleen, Bob, sanoi Bert sellaisin ilmein, että
tämän pään puolesta heikonpuoleinen jättiläinen tuli yhtä iloiseksi
kuin olisi saanut omalle osalleen koko pullon whiskyä. -- Minä koetan
urkkia isännältä sill'aikaa kun sairas nukkuu.
-- Sinä voit ottaa Harryn mukaasi. Tapaamme taas täällä.
-- All right!... Jos huomaamme jotain erikoista, olemme vilahduksessa
täällä... Näkemiin!
Big Bob oli ulkona kuin nuoli, vauhdilla, jota hänen valtavalta
ruumiiltaan ei olisi voinut odottaa. Ja viivyttelemättä lähti hän
Handsome Harryn kanssa tutkimaan paikkakuntaa saadakseen selville kuka
oli ampunut muukalaista juuri kun hänelle kreivinaikaan ehdittiin
apuun.
Arizona Bert istuutui pitkän tarjoilupöydän ääreen. Hän kuuli kuinka
ryhmissä vielä keskusteltiin julistuksesta ja mahdollisuuksista
palkinnon saantiin. Mutta hän kuuli myöskin yleisen mielipiteen olevan,
ettei ketään sennäköistä ja sellaisissa vaatteissa olevaa henkilöä oltu
kaupungissa nähty eikä myöskään tätä ennen kuultu, että sellainen olisi
täällä jäljettömiin kadonnut.
Mistään ryövärijoukosta ei hiiskahdettu sanaakaan.
-- Mitä te tästä arvelette? sanoi Bert äkkiä kapakoitsijalle, joka
sekoitti hänelle juomaa, "Lempeätä Johannaa", kuten tätä yksinkertaista
sekoitusta halveksittavasi kutsuttiin.
-- Jollei se ole tuolla sisällä oleva, sanoi kapakoitsija nyökäten
suljettuun "pokerihuoneen" oveen päin, niin en tosiaankaan tiedä mitä
uskoa. -- Olen joka tapauksessa ilmoittanut asian.
-- Ilmoittanut? sanoi Bert epämiellyttävästi hämmästyneenä.
-- Tietysti! Onhan kysymys suuresta palkinnosta. Ja jokainen on itseään
lähin.
-- Tahtoo sanoa, että te aiotte...
-- Saada rahat, niin. Onhan huoneusto minun.
-- No, kernaasti minun puolestani, sanoi Bert hymyillen pilkallisesti
tälle ahneudelle, jota tapasi kaikkialla minne kääntyi. -- Mutta minun
luullakseni vähän jokainen iskee siinä asiassa kirveensä kiveen. --
Sanokaa minulle eräs asia...
-- Well! Laulakaa julki!
-- Kenen luulette ampuneen häntä?
-- Mistä minä sen tietäisin?
-- Ehkä täällä kaupungissa tällä hetkellä on muitakin kuin tavalliset
asukkaat. Tarkoitan vieraita, joista mielellään pääsisi eroon.
-- Hyvin mahdollista.
-- Ette tiedä mitään varmaa?
-- Minulla on kylliksi omissa asioissani, kuului silminnähtävästi
välttelevä vastaus. -- Toiset saavat hoitaa itsensä.
-- Hyvin järkevä elämänsääntö, vaikk'ei se aina pidä kutiaan. --
Otaksukaa, että saatte vieraiksenne vaarallisia rikollisia. Mitä
silloin teette? Tarjoilette ja näytätte hymyilevää naamaa?
-- Poliisin asia on ottaa rikolliset kiinni eikä minun.
-- Mutta sairastapauksia ilmoittamaan te kyllä olette ripeä.
-- Well, sir!... Jos se kannattaa. -- Tuhat dollaria on rahaa.
Tähän vastaukseen ei Arizona Bert sanonut mitään, sillä hänen huomionsa
kiintyi pariin uuteen vieraaseen ja antoi hänelle muuta ajattelemista
kuin tietojen urkkimista kapakoitsijalta "Präärian sydämessä" kuten
paikkaa runollisesti kutsuttiin. Miehet eivät nähtävästi olleet
kotonaan tässä "sydämessä". He katselivat ympärilleen ja pysähtyivät
julistuksen eteen.
Tämä oli itse asiassa maailman luonnollisin seikka. Kuulutushan oli
pantu siihen kaikkien nähtäväksi. Mutta Bert kiinnitti huomiota
vieraiden välillä vaihdettuun tarkoittavaan katseeseen ja huomasi
heidän nopeasti vaihtavan muutamia sanoja ennenkuin he istuutuivat
melkein julistuksen alle ja huusivat luokseen tarjoilevaa neekeriä.
Toinen miehistä oli kooltaan jättiläinen. -- Hänen hiuksensa olivat
harmahtavat ja parta leikattu à la Buffalo Bill. Puku oli verrattain
hieno ollakseen tässä puolivillissä maailman kolkassa, mutta
vyötäisillä oli kuparinastoilla koristettu nahkavyö ja siinä pari
revolvereja -- suuria kuin karbiinit. -- Mies näytti muuten
sellaiselta, jota mielellään autiolla paikalla välttää. Puhuessaan
muutamia sanoja tarjoilevan neekerin kanssa kierteli hänen katseensa
pitkin salia ikäänkuin jotain etsien ja pysähtyi vihdoin koko ajan
häntä terävästi silmäilevään Arizona Bertiin, joka olisi voinut lyödä
vetoa, että mies juuri silloin säpsähti, mutta -- huomatessaan itseään
tarkasteltavan -- omaksui huolettoman ylimielisen ilmeen.
Sitten kääntyi hän melkein huomaamattomasti seuralaiseensa, laihaan,
mutta suonikkaaseen malajinnäköiseen mieheen kovine, ilkeine silmineen.
Tämäkin vilkaisi Bertiin. Mutta senjälkeen näytti kuin olisi näille
molemmille kaikki salissa ollut pelkkää ilmaa. He sytyttivät
jättiläissikaarinsa ja alkoivat tupakoida sekä juoda samalla kun Bert
kysyi kapakoitsijalta:
-- Ovatko nuo kaksi myöskin "Präärian sydämen" kantavieraita?
-- En ole ikinä ennen heitä nähnyt.
Sekä ääni että ilme ilmaisivat kapakoitsijan poikkeavan jyrkästi
totuudesta. Mutta niin mielellään kuin Bert olisikin tahtonut tietää
siihen syyn, ei asialle tällä kertaa voinut mitään.
Äkkiä sai hän mielijohteen.
Hän nousi ja lähestyi "pokerihuoneen" ovea.
Selkä oveen päin onnistui hänen ottaa avain ja sujauttaa se kenenkään
huomaamatta taskuunsa, joten sairas, tahi oikeammin sanoen nukkuja, jäi
lukitun oven taa. Maksettuaan sanoi Bert kapakoitsijalle.
-- Jos seurueeni tulee tänne niin sanokaa, että tapaamme asemalla.
-- Te aiotte siis matkustaa, sir? sanoi kapakoitsija vilkuttaen silmää.
-- Tärkeitten asiain vuoksi täytyy.
-- Mutta sisälläoleva, ettekö hänestä huoli?
-- Arvelen teidän voivan hoitaa häntä yhtä hyvin kuin minäkin, kenties
paremminkin.
-- Ei hän saa sinne kauaksi jäädä, sillä huonetta tarvitaan muuhunkin.
-- Kyllä ymmärrän. Mutta jos hän saa olla yön rauhassa, niin kykenee
hän kyllä aamulla hoitamaan itse itsensä. -- Kiitoksia avusta!
Bert lähti kapakasta edes vilkaisemattakaan pokerihuoneen ovelle ja oli
seuraavalla hetkellä kadulla. Hän pysähtyi pimeään kulmaan katsoakseen
seurattiinko häntä. Mutta mitään ei ollut näkyvissä ja silmänräpäystä
myöhemmin hän oli pokerihuoneen ikkunan alla, joka raittiin ilman
saamiseksi oli jätetty auki.
Vilahduksessa oli Bert huoneessa. Äänettömästi hiipi hän nukkuvan luo.
Ilman että tämä heräsi, nosti Bert hänet ikkunasta ulos ja katosi hänen
kanssaan uppopimeälle kadulle, jossa kuuli Big Bobin huutavan:
-- Tällä kertaa ei tullut mitään. -- Nyt painumme takaisin master
Bertin luo, sillä täällä ei kannata maleksia.
Apu tuli kuin kutsuttuna. Hetkeä myöhemmin olivat Bert, Bob, Harry ja
muukalainen sijoittautuneet erään köyhän suutarin pihakamariin.
Ja sairas nukkui yhä, nukkui niinkuin väsynyt lapsi, sill'aikaa kun
Bert piti suutarille ja tämän vaimolle pienen puheen:
-- Kuten näette merkistäni, olen poliisimies. Nämä kaksi herraa ovat
apulaisiani. Nukkuja on mies, jonka olemme pelastaneet rosvojen
kynsistä, Maksamme tästä huoneesta mitä haluatte. Mutta neuvon teitä
molempia, ettette elävälle ettekä kuolleelle hiiskahda täällä
olostamme. Silloin voi teille käydä pahoin. Ymmärrättekö?
Vaikk'ei suutaripariskunta olisi muuta ymmärtänytkään, ymmärsi se
kuitenkin, että tässä saattoi ansaita ja lupasi juhlallisesti "pitää
suunsa kiinni". Senjälkeen asettautui jokainen muutamaksi tunniksi
levolle. -- Bert tuumiskeli mitä ajateltaisiin kun "Präärian sydämen"
pokerihuone huomattaisiin tyhjäksi, eikä löydettäisi jälkeäkään
miehestä, jonka kautta vähän jokainen aikoi tulla tuhatta dollaria
rikkaammaksi.
Tuskin oli Bert poistunut "Präärian sydämen" saloonista kun
harmahtavahiuksinen jättiläinen nousi ja pyysi vuokrata pokerihuoneen
peliä varten.
-- Ei käy, vastasi kapakoitsija. Siellä on sairas.
-- Sairas?
-- Niin, käärmeenpurema mies. On kai kuolemaisillaan.
-- Peijakas! Mikä käärme häntä on purrut?
-- Kalkkarokäärme, sanoi lääkäri. Tarkoittava katse seuralaiselle ja
senjälkeen kapakoitsijalle:
-- Luultavasti ei kukaan ole ollut kalkkarokäärmeitten kanssa niin
paljon tekemisissä kuin minä. Mutta sittenpä minä tiedänkin, kuinka
sellaisia on hoidettava. Menkäämme katsomaan häntä.
-- Kernaasti. Mutta yhdellä ehdolla.
-- Millä sitten?
-- _Minä_ olen hänet pelastanut ja minun on myös saatava palkinto.
Sikäli kuin olen nähnyt, on sisällä oleva mies ja tuossa julistuksessa
peräänkuulutettu juuri sama.
Molemmat toverukset olivat lukevinaan ilmoitusta, jonka jo osasivat
ulkoa, sitten laiha sanoi kuivasti naurahtaen:
-- Mennään siis. Avatkaa, niin saamme nähdä. Kenties hän on jo kuollut.
Silloin huomattiin, ettei pokerihuoneen ovessa oi lutkaan avainta.
Kapakoitsija raivostui ja sanoi päättävästi:
-- Sitä arvelinkin. Minua aiotaan pettää! Poliisille on joka
tapauksessa ilmoitettu.
-- Poliisille? sanoi harmaahiuksinen nähtävästi epäröiden.
-- Juuri niin! Sillä oikeus on oikeus.
Harmaahiuksinen veti esille briljanteilla koristetun kellon ja sanoi
äkkiä kääntyen laihaan ystäväänsä:
-- Hitto vie, Jocky! Jos aiomme tavata Bartelin, niin ei meillä ole
minuuttiakaan kadotettavana. -- Maksa!
Maksettiin ja kadottiin. Sairas sai kuolla miten tahtoi.
Kapakoitsija ei itkenyt molempien avuliaiden miesten katoamista.
Tarkemmin tuumien hän oli sangen tyytyväinen, että saalis oli lukon
takana. Elävänä tahi kuolleena, palkinnon hän joka tapauksessa ottaisi.
Ja kun todelliset pelastajat olivat kadonneet, saattoi hän suhtautua
asiaan tyynesti.
Kohta ilmestyikin poliisi. Se halusi tietysti oven avattavaksi. Kun oli
myöhäistä hakea seppää, murrettiin ovi ilman muuta.
On sääli, ettei voi julkaista kuvaa ahneesta kapakoitsijasta hänen
huomatessaan saaliin kadonneen.
Huone oli tyhjä! -- Sairas jäljettömiin kadonnut! Ja tuhatlappunen,
josta kapakoitsija oli ollut varma, vaikk'eivät tuntomerkit täysin
sopineetkaan, oli poissa kuin savu.
-- Hyvät herrat! vaikeroi kapakoitsija. Tämä on pirullisin kuje minkä
ikinä olen nähnyt.
-- Ja meille suuri vaiva, josta saamme kiittää ilmoitustanne. Pullo
whiskyä on vähin millä suoriudutte.
-- Vieköön piru kaikki käärmeenpuremat, valitti kapakoitsija. Jos tänne
tuodaan useampia, niin...
Loppu hukkui huokaukseen, jonka jälkeen hän meni tempaisemaan alas
julistuksen, heitti sen lattialle ja sanoi:
-- Koettakaapas vielä kerran panna seinälleni tällainen, niin minä
näytän mitä se maksaa.
-- Maksun saatte kyllä te, mr Blank, suorittaa, sillä me haastamme
teidät oikeuteen _julkisen, virallisen kuulutuksen repimisestä_. Tänne
toinen pullo whiskyä, niin saamme lähemmin keskustella asiasta.
IV.
SELITYS JA UHKAROHKEAN PELIN ALKU.
Aamu valkeni ja yö oli kulunut rauhallisesti.
Ensiksi heräsi Bert ja heti senjälkeen muukalainen. Hän näytti nyt
aivan virkeältä ja antoi katseensa kierrellä ympäri huonetta -- jonka
lattialla Big Bob ja Handsome Harry kuorsasivat kilpaa samalla kun
kolmas tuntematon seisoi ja katseli häntä rauhallisin, ystävällisin
katsein. Muukalainen hieroi silmiään ja katseli vielä kerran vuoron
perään jokaista näistä kolmesta, sekä sanoi sitten heikolla äänellä:
-- Missä minä olen? Mitä on tapahtunut? Ah! Nyt muistan! Käärmeet!
Kalkkarokäärmeet naisen peltilaatikossa.
-- Anteeksi, sir! Mistä naisesta puhutte? sanoi Bert.
-- Peliluolan naisesta. Hänestä, jolla on sellaiset silmät ja
kalkkarokäärmeet.
Tämähän kuului poliisimiehestä lupaavalta ja antoi hänelle tilaisuuden
tutkimiseen tällä paikkakunnalla. Bert siis vastasi:
-- Jos jaksatte, niin otamme kysymykset järjestyksessä. Ja sitten kun
olemme tutustuneet. Nimeni on Bert Brand, kenties paremmin tunnettu
nimellä Arizona Bert ja...
-- Ei, mitä te sanotte! Arizona Bert! Tosiaankin, minulla on ollut
kaksinkertainen onni. Nyt he saavat nähdä.
-- Suokaa anteeksi, mikä on nimenne?
-- Pyydän anteeksi! Olen Dennis Morgan ja...
-- Mitä sanottekaan! Kenties Gerald Morganin veli ja...
-- Aivan niin. Ehkä tunnette hänet?
-- Ainoastaan kuulopuheista. Hän on tahi oikeammin sanoen, oli suuri
liikemies Vancouverissa.
-- Miljonääri, sir!... Mutta sitten tapahtui onnettomuus. Hän vilustui
ja joutui tautivuoteelle. Parannuttuaan neuvottiin häntä matkustamaan
lämpimämpään ilmanalaan. Ja sitä tietä on hän ollut kadoksissa.
Poliisimiehenä olen seurannut hänen jälkiään Friscosta tänne.
-- Vai niin, tekin olette poliisimies? sanoi Bert vielä suuremmalla
mielenkiinnolla.
-- Olen oikeastaan notariona salapoliisissa ja tutkin rikosten
psykologiaa samalla kun harrastan lääketieteellisiä tutkimuksia. --
Mutta täällä jouduin juuri siihen pulaan, jota kaikilla tarjona
olevilla keinoilla olen koettanut vastustaa. Kauhea seikkailu, herra,
joka oli vähällä maksaa henkeni, juuri kun olin tekemäisilläni
ihmisyydelle suurimman mahdollisen palveluksen.
-- Se teidän on kerrottava tarkemmin, sanoi Bert. Kauhea seikkailu,
sanoitte?
-- Niin, hyvin kauhea, pahempi kuin olin voinut uneksiakaan ja niin
pirullinen, ettei sillä liene vertaista.
Kaikenlaisissa seikkailuissa karaistuneesta Arizona Bertistä se kuului
kenties liioitellulta. Mutta hän kuunteli joka tapauksessa kasvavalla
mielenkiinnolla kun kertoja jatkoi:
-- Jollei olisi ollut kyseessä veljeni, en kenties milloinkaan olisi
antautunut tähän seikkailuun. Mutta koska olen nyt alkanut ja minulla
on kaksinkertainen syy jatkaa, en tosiaankaan hellitä otetta, maksoi
mitä maksoi. Lyhyesti ja selvästi, nyt on ennen kaikkea kostettava
veljeni puolesta.
Kerrottuaan kaikki asiat, jotka me jo tunnemme, vaikeni vieras, mutta
Bert kysyi:
-- Onko aivan varmaa, että veljenne on kuollut?
-- Sikäli kuin tiedän, viittaa kaikki siihen. Hän on joutunut samojen
roistojen käsiin kuin minäkin. Hän piti pokerin pelaamisesta. Hävisikö
tahi voitti, oli hänelle melkein yhdentekevää. Mutta hän oli tulinen ja
vihasi kaikkea petosta. Hän on luultavasti huomannut, että pelattiin
väärin ja niin oli asia valmis. Poissa hän joka tapauksessa on. Ehkä
hänkin on noiden kirottujen kalkkarokäärmeitten uhri... Mutta
odottakoot!
Mr Morgan oli noussut. Hän seisoi nyrkkiin puristetuin käsin ja näytti
sennäköiseltä kuin haluaisi alkaa heti. Mutta heikkona vaipui hän
jälleen vuoteelle ja saattoi vain vaikeroida:
-- Teidän on autettava minua, mr Brand! Mutta kertokaa ensiksi kuinka
olen joutunut tänne. Kaikki tuntuu minusta unelta siitä saakka kun
tulin kadulle ja kuulin kuulan viheltävän korvissani.
Bert kertoi, mitä oli tapahtunut "Präärian sydämessä" ja kuinka
jokainen yritti saada palkintoa Gerald Morganin löytämisestä.