"Ja sen minä sanon sinulle, kanttori, että sanokoon piispa mitä
hyvänsä, niin Kerttulia minä en aja pappilasta pois, en!"
Ja isä Mikkeli, Jämsän seurakunnan kuratus eli kirkkoherra, lyödä
järäytti turpean nyrkkinsä pöytään, niin että juuri täytetystä
katajahaarikasta läikähti olutta myllylaudalle. Vaikka vasta oli
puolenpäivän aika, istuivat he kanttorin kanssa ryypiskellen ja pelaten
jälkimäisen tuvassa. Ikkunalauta oli työnnetty auki ja ulkoa löyhähteli
vasta niitetyn heinän tuoksu ja kuului pääskysten luritusta.
"Se on minun for-for-siiani" ja sitä ei pappilasta aja muut kuin minä
ja minä _en_ aja", jatkoi isä Mikkeli sammaltaen ja korottaen
luonnottomasti forsia-sanan loppuosan. [Forsia-nimellä kutsuttiin
katolisaikuisten pappiemme emännöitsijä-jalkavaimoja.]
Kanttori, joka oli jo yhtä humalassa, odotti suunvuoroa ja alkoi sen
saatuaan rentoilla eilisellä kalansaaliillaan. Mutta kuratus keskeytti
hänet heti alkuun, änköttäen:
"Elä, elä, elä sinä kanttori... kyllä minä ne sinun kalansaaliisi
tunnen..."
Kanttori korotti ääntään ja koetti saattaa kalastuskertomuksensa
loppuun, mutta silloin ilmestyi ikkuna-aukon taakse joku, joka varjosti
heiltä päivänvalon, ja kumpikin vaikenivat he yhtaikaa. Siellä seisoi
keski-ikäinen tanakkatekoinen vaimo, selässään iso kontti ja huivi
työnnettynä niskaan. Hän kurkisti sisälle, katsahti vuorotellen
kumpaankin mieheen ja kysyi:
"Onko se pappi täällä, kun sanoivat sen tulleen kanttorin tuvalle?"
"Tässä!" sanoi isä Mikkeli, lyöden kämmenensä pöytään, "mitäs sinulla
on minulle asiaa?"
"No, kun olisi tuo poika ristittävä, ettei hänen nyt ihan pakanana
tarvitsisi lähteä maailmaa kiertämään", vastasi vaimo siirtyen hieman
syrjään, jolloin hänen takaansa tuli näkyviin noin nelitoistavuotias
poika. Sillä oli päällään aikamiehen sarkamekko, jonka hihat oli
kääritty vahvoiksi mykkyröiksi. Selässään hänellä oli vahvatekoinen
jousi ja olkapäille ulottuvaa tukkaa piti koossa pieni ja partaaton
sarkanaapukka, joka oli pyöreä kuin pallonpuolikas. Hänen vilkkaat
silmänsä välähtelivät eloisasti, kun hän äitinsä takaa uteliaasti
kurkisti sisälle kanttorin tupaan.
"Mitä, tuoko tuossa?" kysyi kuratus tuimasti, osoittaen sormellaan
poikaa.
"Ka se juuri", myönsi äiti.
"No olette te jämsäläiset!... Miksei sitä aikanaan ole ristille
tuotu?... Ja mistä pitäjän kulmalta te sitten oikein olette?"
"Korpilahden puolelta, sieltä Kuusanmäen sydänmailta, ja onhan sitä jo
kauankin aiottu ristille kulettaa, mutta Tuomas-vainaja sanoi aina, kun
minä siitä puhuin, että kerkiääpä tuota, jahka tulee muutakin asiaa
kirkolle. Ja niin se on aina jäänyt. No, nyt sitten keväällä lumen
sulaessa otti Tuomas ja kuoli niihin karhunpuremiin, joita se oli
paastosta asti sairastanut. Se kun poloinen yritti metsässä ollessaan
kirveellä nujertaa sitä samaa kontiota, joka syksyllä repi meidän ainoan
lehmämme. Niine. Ja sitten tässä mittumaarin alla paloi pirtti poroksi,
kun me pojan kanssa olimme metsässä tuohia kiskomassa. Miten liekin
syttynyt, paukku kaiketi lensi, kun minä jätin suurimapadan liedelle
hautumaan, ja niin meni kaikki, ettei jäänyt muuta kuin mitä tässä
päällämme näkyy. Silloin minä sanoin pojalle, että nyt on parasta, kun
painutaan tästä kylälle, sillä nälkään me täälläkin kuolemme. Parissa
Korpilahden talossa olemme sitten olleet työssä ja kun tulimme tänne
kirkolle, niin sanoin minä, että nyt on parasta poiketa papin luo
pyytämään sinulle kastetta, kun ei siltä Tuomas-vainajalta milloinkaan
tullut lähdetyksi."
Vaimo lasketti tämän tulemaan yhtämenoa ja tasaisella äänellä kuin
ulkoa opitun läksyn, silmäillen tuttavallisesti vuoroin kirkkoherraa,
vuoroin kanttoria. Edellinen jahkaili ja murahteli hyvän aikaa
itsekseen, kunnes neuvotonna kysyi:
"Ja minnekä te sitten aiotte vaeltaa?"
"Rantamaahan päinhän me olemme aikoneet tässä painua. Siellä jossain
Turun lähistöllä pitäisi olla Tuomas-vainajalla sukulaisiakin. Ja
eiköhän tuota köyhä leski siellä rikkaammilla mailla aina paremmin
jotakin toimeentulon neuvoa löytäne. Vaikka samahan tuo on, missä häntä
milloinkin työtä ja ruokaa saa", vastasi äiti, katsoen viimeisiä sanoja
lausuessaan luottavasti kuratusta silmiin.
Mutta Turku-nimi pani kuratuksen miettimään kokonaan toista asiaa. Hän
raapi takkuista partaansa molemmilta poskilta ja leuan alta, muristen
itsekseen: "Kun he tulevat Turkuun, voi siellä vielä tulla kapitulin
herrojen ja vaikka itse piispan korville, että täällä Jämsässä on vielä
kastamattomia pakanoita." Äkeästi tiuskasi hän odottavalle vaimolle:
"No, totta kai se pentu on kastettava! Menkää siitä kirkon luo
odottamaan. Mutta sen minä, vaimo, sanon sinulle, että ne
korpilahtelaiset ovat kaikista vastahakoisin joukko koko laajassa
Jämsän pitäjässä. Lapsensa ne jättävät pyhää kastetta vaille eivätkä
maksa sielunpaimenelleen koskaan täysiä kymmenyksiä. Mutta kyllä minä
ne..."
Vaimo oli poikineen jo menossa, kun kuratus uhkauksensa keskeyttäen
huusi heidän jälkeensä:
"Entäs kummit, hoi! Onko kummeja?"
"Hyvänen aika, mistäs meille köyhille sydänmaalaisille olisi kummit
mukaan tullut?" hätääntyi vaimo.
"No, no, menkää siitä, kanttori muorineen tulkoon kummiksi", keskeytti
hänet kuratus hiukan lauhemmin.
Hän siemasi olutta tuopista, pyyhki partansa ja sanoi: "Mennään sitten
ja jatketaan iltapäivällä tuota peliä." Mutta kanttorin muoria ei
löytynytkään. Hän oli äsken lukinnut olutkellarin ja mennyt
matkoihinsa. Korvallistaan kynsien pyörähteli kanttori neuvotonna
ympäri tupaa, kunnes kirkkoherra ratkaisi pulman sanomalla:
"No, näethän sinä, ettei se täällä ole. Tietysti se silloin on
Kerttulin luona juoruamassa. Juokse sinä sen kautta, minä nousen tästä
suoraan kirkolle."
Ja kädessään suuri kirkon avain lähti kanttori piennarta pitkin mennä
lennättämään pappilaan. Sieltä joutui hän muorinsa ja pappilan
Kerttulin kanssa kirkon rappusten eteen samaan aikaan kuin kuratuskin,
joka itsekseen murahdellen ja syleksien oli hitaasti kävellä
löntöstellyt kanttorin talolta tuovaa polkua. Ristilapsi seisoi
asehuoneen seinustalla ja näytteli joustaan kuratuksen tai oikeammin
Kerttulin pojalle, joka kummiväen edellä oli hilpaissut tänne
kirkkotarhaan.
"Se on isävainajan jousi enkä minä sitä oikein vielä jaksa jännittää,
mutta annahan kun minä pääsen vähän isommaksi, niin jo putosi oravat ja
koppelot..." kehui poika ja ojensi innoissaan jousen kirkonkatolla
olevaa ristiä kohti.
Mutta rämisten aukeni kirkonovi ja kuratus sekä kanttori menivät
sakaristoon, missä jälkimäinen auttoi edellisen päälle papillista asua.
Kanttorin muori opasti ristittävän eteisen ovisuuhun seisomaan,
asettuen itse Kerttuli-emännän kanssa hänen taakseen kumpaankin
ovenpieleen. Kastettavan äiti, joka oli laskenut konttinsa veräjän
pieleen, seisoi ulkopuolella rappusilla ja hänen rinnallaan seisoi
hajasäärin ja ylöskäärityin housunlahkein Kerttulin poika.
"No herrankiesus, eikö tuolla pojalla ole jousikin vielä selässä",
hätääntyi yhtäkkiä kanttorin muori, mutta samassa astui kuratus
kanttorin seuraamana eteiseen ja muori jäi vaieten paikalleen.
Isä Mikkeli näytti nyt varsin juhlalliselta. Hänen kiiltävän ja
nuhraantuneen arkipukunsa päälle oli kiireessä viskattu avarahihainen,
liinainen _alba_, jonka alta näkyivät ainoastaan hänen läntistyneet
lapikkaansa. Alba oli nivusilta sitaistu kämmenenlevyisellä nauhalla,
johon kömpelöin munkkikirjaimin oli neulottu lause: "_Longitudo
sanctissimi sepulchri Domini nostri Ihesu Christi_" [Herramme jesuksen
Kristuksen kaikkein pyhimmän haudan pituus]. Kaulan ympärillä oli
rinnoille ja hartioille ylettyvä, neliskulmainen liinavaate,
_humerale_, jonka etuosaan oli risti ommeltu. Mutta vatsaa ja selkää
peitti aina polviin saakka hopeallakirjailtu, mustapohjainen kasukka.
Kaulassa oli _stola_, kämmenenlevyinen viheriä nauha, joka kulki rinnan
yli ristiin ja jonka päät oli pistetty vyön alle molemmilla sivuilla.
Kirkkoherra pysähtyi vastapäätä ristittävää ja kanttori asettui
sivulle, pitäen kädessään puulautasta, jossa oli hienoksi survottuja
suoloja. Kirkon omaisuuteen kuului Saksassa painettu, latinankielinen
käsikirja, _Manuale aboense_, mutta oluen hämärtämillä silmillään eivät
kuratus ja kanttori löytäneet sitä sakaristosta ja edellinen oli
silloin vakuuttanut osaavansa kasterituaalin ulkoakin. Nyt kutristeli
hän verestäviä silmiään, sipaisi paljaaksi ajeltua, punottavaa
päälakeaan ja alkoi sitten ruopia partaansa. Olut oli saanut hänen
ajatuksensa kovin tahmeiksi ja hänellä oli täysi työ muistellessa
rituaalin alkua. Vihdoin hän sai asian päästä kiinni, avasi silmänsä
selkosen selälleen ja rupesi kysymään kastettavan nimeä. Mutta silloin
sattuivat hänen silmänsä pojan selässä olevaan jouseen, hän keskeytti
lauseensa ja sanoi järkähtämättömällä totisuudella:
"Ota jousi pois selästäsi!"
Poika avarassa sarkamekossaan seisoi vasemman jalkansa varassa ja
raaputti oikean jalan varpailla nilkkaansa. Papin sanojen johdosta
muutti hän ruumiinsa painon oikealle jalalle ja jatkoi raaputusta
päinvastaisessa järjestyksessä, samalla kuin hän katsoi kirkkoherraa
kiinteästi silmiin. Mutta korottaen äänensä kahta askelta ylemmäs
lausui isä Mikkeli harvaan:
"Minä sanon sinulle: ota pois jousi selästäsi!"
Poika asettui nyt molempien jalkojensa varaan, mutta katsoi yhtä
julkeasti pappia silmiin, aivankuin hänen kielellään olisivat pyörineet
sanat: mitä äyskit siinä?
Mutta nyt hyökkäsi äiti esiin, riisti pojan selästä jousen ja valitti
portaille palatessaan:
"Voi ristinkiesus sentään, minkälainen äkäpuukko siitä tuosta pojasta
onkin tullut."
Nyt saattoi pitkä kasterituaali rauhassa alkaa ja juhlallisesti kysyi
isä Mikkeli:
"Mikä lapselle annetaan nimeksi?"
"Ka, kunhan nyt saisi jonkunkaan, minkä hyvänsä ristillisen nimen.
Pojaksi sitä on vain tähän asti sanottu, kun ei meillä muita lapsia ole
ollutkaan", ehätti äiti.
"Poika! eihän se mikään nimi ole", sanoi kuratus nuhtelevalla äänellä
ja raapi taas neuvotonna partaansa, kunnes huomasi kysyä: "Mutta mikäs
hänen isänsä nimi oli?"
"Tuomas."
"Olkoon sitten poikakin Tuomas", ja kuratus astui juhlallisesti
kastettavan eteen, puhalsi häntä kasvoihin, niin että pojan pitkät
hiukset häilähtivät, ja alkoi räikeästi särähtelevällä äänellä lukea
manausta:
"_Recede, diabole, ab hac imagine dei_... Luovu pois, perkele, tästä
Jumalan kuvasta..."
Sen jälkeen teki hän ristinmerkin pojan otsaan ja rintaan sekä asetti
sitten kätensä pojan päälaelle, alkaen lukea latinankielistä rukousta.
Mutta hän ei muistanut sitä loppuun saakka, vaan pysähtyi keskelle
lausetta, ryähti pari kertaa ja viittasi kanttorille, joka ehätti
ojentamaan hänelle suolalautasta. Nyt alkoi hän lukea suolan manausta,
täytti lautaselta hyppysensä ja ojensi pojan suuta kohti. Mutta tämä
väisti päätään taaksepäin ja näpisti huulensa lujasti kiinni.
"Avaa suusi!" läheni nyt kanttori-kummi uhkaavana.
Mutta vasta kun poika tunsi äitinsä astuvan kynnyksen yli, raotti hän
sen verran huuliaan, että kuratus voi sinne hyppysensä tyhjentää.
"_Accipe sal sapientiae, ut propiciatus sit tibi deus in vitam
aeternam, amen!_ -- Ota tämä viisauden suola, että Jumala olisi sinulle
leppyisä ja kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään, amen!" luki kuratus
suolasanat, ikäänkuin ei mikään välikohtaus olisi toimitusta häirinnyt.
Tämän jälkeen olisi seurannut kokonainen joukko rituaaliin kuuluvia
rukouksia, manauksia ja raamatunlauseita, mutta isä Mikkeli tunsi
päänsä siksi tahmeaksi, että hän kuittasi koko kohdan muutamilla
latinalaisilla sanoilla ja lauseparsilla, joilla ei ollut mitään
keskinäistä yhteyttä.
Mutta tämä umpisokkelossa uiminen uuvutti hänet kokonaan, hänen
järkensä tuntui kerrassaan pysähtyneen eikä hänellä ollut
aavistustakaan siitä, kuinka rituaalin nyt tuli jatkua. Seurasi taas
parran raaputusta, jonka kestäessä hän syrjäsilmällä mulautti
kanttoriin. Tämä oli siksi monesti ollut jo läsnä kastetoimituksissa,
että hän latinaa taitamatonnakin muisti rituaalin pääkohdat. Hän
lähenikin heti esimiestään ja kuiskasi:
"Sylk..."
"Hömh!" ryähti kuratus huojennuksesta, kun sai taas asian päästä
kiinni.
Hän asetti oikean kätensä etu- ja keskisormen huulilleen, topehti
niihin sylkyä ja kastettavaa uudelleen läheten ojensi kätensä hänen
oikeaa korvaansa kohti. Mutta poika nykäsi äkkiä päänsä taaksepäin,
samalla kuin häneltä pääsi äkäinen ja hämmästynyt:
"Ke!"
Hän olisi peräytynyt papin edestä kynnykselle saakka, jollei kanttori
kummivelvollisuutensa pakottamana olisi uudelleen tarttunut asian
kulkuun ja tarrannut poikaa käsivarsista kiinni.
"Vai et pysy siinä, senkin karhunpentu... kyllä, kyllä minä..." ja hän
piti vastaan kimmurtelevaa poikaa kuin ruuvipihdissä.
Varovasti ja tapaillen, ikäänkuin vaarallista ja terävähampaista elävää
käsitellessä, ojensi nyt pappi kätensä ja siveli sylellä pojan korvat
ja sieramet, mutisten samalla asianomaiset luvut. Kuului selvästi
kuinka kiukustunut poika karskutti hampaitaan.
Kun tämä toimituksen osa oli saatu kutakuinkin kunnialla suoritetuksi,
kääntyi kuratus ja asteli kirkkoon, lausuen juhlallisesti latinaksi:
"Astu Herran temppeliin, ettäs saisit ijankaikkisen elämän ja eläisit
vuosisadoista vuosisatoihin, amen!"
Kanttori työnsi poikaa, hänen perässään ja kirkossa asettuivat he
sivuseinään kiinnitetyn, yhdestä puusta padan muotoon koverretun,
avaran kastemaljan ääreen. Kerttuli ja pojan äiti siirtyivät etehisen
ovelta kirkon ovelle, ja heidän välistään kurkisteli Kerttulin poika.
Kanttorin muori oli asettunut myöskin kastemaljan ääreen ja nyt alkoi
vannottaminen.
"_Abrenuncias sathane_ -- luovutko pois saatanasta?" kysyi isä Mikkeli,
katsoen tuimasti poikaa silmiin.
Kanttori, joka yhä kaiken varalta seisoi pojan takana ja piteli häntä
käsipuolesta, töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi hiljaa:
"Sano meidän perässämme, että luovun!"
Sen jälkeen nyökäytti hän päätään papille, samalla kuin muori niiasi,
ja kumpikin sanoi:
"Luovun!"
Mutta pojan suusta kuului vain epäselvä murahdus.
"Ja kaikista hänen töistään?" jatkoi isä Mikkeli.
"Luovun!"
"Ja kaikista hänen menoistaan?"
"Luovun!"
Kastaminen tapahtui tavallisissa oloissa kolmasti veteen upottamalla,
mutta tässä tapauksessa se luonnollisesti ei voinut tulla kysymykseen.
Kuratus viittasi vain kanttorille ja tämä kävi poikaa niskasta,
taivuttaen hänen päänsä kastemaljan reunalle.
"Siivolla!" kirkui poika ja koetti taakseen käsin potkia kanttoria
jaloille.
Mutta isä Mikkeli ammensi jo kourallaan vettä pojan päähän.
"Minä kastan sinut, Tuomas, isän, pojan ja pyhänhengen nimeen."
Kanttori hellitti otteensa ja poika ojensi itsensä suoraksi. Mutta
silloin valui vesi tukasta hänen niskaansa ja hän pudisti itseään, niin
että pisaroita pärskyi papin ja kummien päälle.
"Voi, entäs öljy!" suhahti kanttori säikähtyneenä esimiehelleen.
Todellakin, toimitukseen olisi kuulunut ennen kastamista voidella
ristilapsen rinta ja lapaluiden väli pyhällä öljyllä, mutta kiiruussa
oli se nyt kokonaan unohtunut. Kuratus murahti tyytymättömästi ja raapi
leukaansa. Mutta kuinkapa se tuohon mettäksenpentuun nähden olisi juuri
käynytkään laatuun? Sehän olisi täytynyt riisua alasti ja mikä tora ja
rynnistely siitä taas olisi syntynytkään. Ja yhtä vähän häntä saattoi
nyt kasteen jälkeen pukea siihen valkoiseen kastekaapuun, joka oli
kirkossa ristilapsia varten. Sen sijaan lausui isä Mikkeli vain
puetussanat:
"_Accipe vestem candidam, sanctam et immaculatam_... Ota tämä
valkoinen, pyhä ja tahraton puku..."
Heti tämän jälkeen hönkäsi hän kanttorille:
"Kynttilä!"
Kanttori alkoi neuvotonna juoksennella ympäri kirkkoa, kunnes viimein
löysi kynttilän ulko-oven pielestä, vihkivesiastian reunalta, jonne hän
ennen toimituksen alkua oli sen varalle asettanut. Kiiruusti kalkutti
hän tulta piikivestä, sai kynttilän palamaan ja toi sen papille. Tämä
työnsi sen pojan käteen ja alkoi:
"Ota tämä palava ja virheetön lamppu..."
Saatuaan kynttilän käteensä rupesi poika hymyilemään, paljastaen
tiiviit ja valkoiset hammasrivinsä. Hän kääntyi katsomaan, että näkeekö
äiti, ja iski samalla silmää Kerttulin pojalle.
Kun kuratus oli vielä virallisella äänellä terottanut kummeille, että
opettaisivat lapselle _Pater noster'in ja Credo'n_ sekä äidille, että
hän varjelisi lasta veden ja tulen vaaroilta ja muilta sen kaltaisilta,
oli toimitus lopussa.
Riisuttuaan sakaristossa papillisen asunsa tuli kuratus kanttorin
kanssa ulos.
"Tietenkään teillä ei ole maksaa?" sanoi kuratus Tuomaan äidille, joka
veräjän suussa kiskoi konttia uudelleen selkäänsä.
"Hyvänen aika", hätääntyi vaimo, mutta kuratus keskeytti alkuunsa hänen
valitusvirtensä, murahtaen:
"Joudatte tulla sitten pariksi päivää pappilaan elonkorjuuseen.
Talonruuassa tietenkin."
Jälkimäinen seikka teki kuusanmäkeläisiin edullisen vaikutuksen.
Joukolla alkoivat he solua pappilaa kohti. Edellä kulki Tuomas, joka
jälleen oli heittänyt jousen selkäänsä ja jonka tukka kiilteli vielä
kastevedestä. Hän harppaili pitkin aikamiehen askelin ja Kerttulin
poika koki pysytellä hänen rinnallaan, tiedustellen osanottavasti:
"Mitä he sinulle siellä oikein tekivät?"
"Mitä he lienevät ähränneet", vastasi Tuomas jurosti ja sylkeä
tirskautti hammastensa välitse.
Mutta hetken kuluttua jatkoi hän iloisemmin:
"Turkanen kun minä säikähdin, kun se rupesi sitä sylkyään minun
korvaani tukkimaan. Jollei se toinen karilas olisi tullut ja tarrannut
minuun kiinni, niin minä olisin suoraapäätä pökässyt metsään."
Hän päästi iloisen naurun ja alkoi sitten vihellellä. Kerttulin poika
pysytteli hänen rinnallaan ja koetti tavottaa hänen katsettaan.
(Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.)