Siinä missä Turun Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan
vasemmalle, päättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli
oikeanpuoleisessa kulmassa Pyhän Nikolauksen kiltan kivinen talo.
Kaupungin suomalaiset sanoivat taloa tavallisesti Saunalaksi, sen
yhteydessä kun oli suuri kivinen sauna kaupunkilaisten niinkuin
matkustavaistenkin tarpeeksi. Kiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli
porvarien mieluinen kokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista
ja valtiollisista tapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta
yhtä usein syntyi myöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken
kiihkeä sananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten
raastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien riitojen
aiheita.
Hannu Kimalainen, nuori suomalainen kauppias, astui sisään. Hänen
sisälle astuessaan istui parin honkapuisen pöydän ääressä joukko
iäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset Grotten, van
Härvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia: kauppias Mikael
Lappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja Pietari Veranleikkaaja,
jonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki kolme olivat he
kunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat sovinnollisesti
saksalaisten kanssa. Hannu katsahti kyräten viimemainittujen pöytään,
mutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään käryä, otti hän siivosti
paikan toisten suomalaisten parissa ja pyysi kannun olutta.
-- Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? -- kysyi Murainen Witteltä,
joka vasta oli ollut Tukholmassa käymässä.
-- Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi.
-- Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka
viime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin
meillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten
saada aikaan.
-- Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään, -- lausui Witte. --
Kertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen
usuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule
mitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen, -- lopetti hän
itsetietoisesti.
Sisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi juuri
tavanneensa erään köökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli
Korponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat
toisiinsa ja Murainen virkkoi:
-- Kunhan ei öölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi
siellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?
-- On kyllä, -- ilmoitti uutisen kertoja, -- ja kyllä he aina jokisuun
vartioivat.
-- Kovat on ajat, -- huoahti Murainen, -- tuskin on venäläisestä
viimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä
pahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta
porvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan ja
kaskea polttamaan.
-- Minusta olisi parasta, että tanskalaisen annettaisiin
vastaan häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä
Svante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan, --
sanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.
-- Tiesi häntä, olisiko sekään parempi, -- väitti Murainen vastaan. --
Muistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat pommerilaisen
ja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä. Parasta
kaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi pitämään
oikeata isännyyttä valtakunnassa, ett'ei jokainen piispa ja
linnanhaltija tuppautuisi vallasta riitelemään.
-- Huonot on ajat, huonot ja levottomat, ja Herra ties, milloin tässä
saa tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa, -- lopetti
Murainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.
Häntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän
sijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja
ilmassa alkoi tuntua riidankäryä. Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt
myöskin nuori Arent van Asken. Hän oli hakenut esille kiltan vanhan
hopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:
-- Vanhan Lyypekin malja, pojat!
Kannu lähti kiertämään ympäri pöydän.
-- Olutta, tavernari, -- huusi Hannu, -- mutta oikeaa turkulaista eikä
mitään Lyypekin solkkua!
Kun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu
omaansa ja huusi:
-- Pyhän Henrikin ja Turun malja!
-- Was deiwel, pihä Heinrich, was ist's? -- rähähti muuan humalainen
hansalaiskesti.
-- Se on olevinaan heidän suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat,
aina kun saavat saksalaisilta selkäänsä, -- selitti Arent ja kaikki
saksalaiset remahtivat nauramaan.
"Pippurista, pippurista,
pippurista silmät
on hansankestillä,
nenä inkivääristä
ja sydän kalmusjuurta",
alkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä renkuttaa
ja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.
-- Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän
kalmusjuurta? -- kysyi laulunalottaja.
-- Minä tiedän, -- huusi Hannu, -- minun mukanani lähetti Chonnert
meidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen palan,
kehuen sitä hyväksi kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että
saksalaiset...
-- Ovat aina kohmelossa, -- keskeytti toinen, -- ja tarvitsevat
kalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!
-- Mite sine haastat, perkkele? -- huusi muuan saksalainen.
-- Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?
Läiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli
tappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat
kaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten
keskelle ja tarttui kilpakosijaansa, kasvinsisarensa Kirstin suosion ja
tavaran tavottelijaa, tummaveristä ja liukasliikkeistä Askenia
kurkkuun. Tavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua,
mutta kun hänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi
tappelijain välissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka hän
keräsi tynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän lähetä
sivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta kun hänet
kummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään, istahti hän
tiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan tappelun menoa ja
puheli läähättäen.
-- Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot
mäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa! He,
he, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja juutilaista, kyllä seinät kestävät!
Suomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu oli
käynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta
saksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään ja
vastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin.
Hänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle vasten
kasvoja.
Mutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa
tynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta
seikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he
saksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon.
Piestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos
pimeälle kadulle.
-- Hoi, tavernari, olutta voittajille! -- huusi yksi nihdeistä pyyhkien
hihaansa nenästä valuvaa verta.
-- Vai vielä olutta teille, senkin juutilaiset! Ei tippaakaan muuta
kuin menkää koreasti matkaanne! -- ärjyi tavernari vastaan.
-- Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä
ja työnnetään hänet pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään
pilkkaa aika miehistä.
Nihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää
tuopit.
-- Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä lakia
ja oikeutta on, -- murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos
tirkistelläkseen.
-- Siellä ne vartovat ja kyllä maarin siellä selkäänne lämmitetään,
senkin könsikät, -- puhui hän kuin itsekseen.
-- Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu! -- ja huutaen ja meluten
syöksyivät suomalaiset ulos.
Vikkelästi seurasi tavernari viimeisen kintereillä ja paukkuen
lentelivät takasalvat paikoilleen. Sitten sulki hän ikkunaluukut ja
ryhtyi sisäoven kautta saapuneen vaimonsa kanssa siivoamaan huonetta ja
korjaamaan taistelun jälkiä.
Pimeillä kujasilla vastustajiaan etsiväin suomalaisten huudot etenivät
ja vähitellen palasi rauha Saunalan ympäristöön.
Hannu kuuli ympäriltään huutoa ja ähellystä. Hän oli likistettynä
ahtaaseen loukkoon, hänen ylleen oli kurmartuneena kuumasti hengittäviä
kasvoja turvonneine poskineen ja vihasta kiiluvine silmineen. Ulkoa
työntyi sisään loppumaton jono nihtejä ja heidän huutonsa kävi yhä
vahvemmaksi. Mutta huudon ja melun läpi kuului riuhtovien miesjoukkojen
takaa yhtäkkiä hänen kasvinsisarensa Kirstin ääni. Se kirkui hätäisesti
ja vihlovasti. Hannu riuhtasihe irti päästäkseen, ja heräsi samassa.
Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään, käsittämättä aluksi, missä
hän oli. Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeä. Kostea lämmin ja
saunanhaju palauttivat vähitellen hänen mieleensä, että hän oli illalla
kiltan talolta tultuaan ja turvonneita kasvojaan kaivolla valeltuaan
pistäytynyt saunaan ja paneutunut vaate päällä penkille makaamaan.
Mutta jatkuiko unennäkö vieläkin, sillä ulkoa kuului meteli ja pauhina
ja sen keskeltä naisäänen vihlovaa kirkumista? Hän syöksyi pihalle.
Tyrmistyneenä pysähtyi hän kaivon luo. Vieressä oleva Runsalan talo
paloi ja hänen kotinsa Karvataskun piha oli valoisa kuin päivällä.
Mutta mahtavia tuliloimoja näkyi joka taholta, punaten raskaan
ukonpilven, joka lepäsi kaupungin yllä kuin verinen peite. Portti
Karvataskun pihalle oli murrettu säpäleiksi ja sen ohi näki Hannu
pitkin Jokikatua juoksevan puolialastomia miehiä ja mielipuolisesti
kirkuvia naisia lapsi sylissä. Ihan portin vieressä näytti
liikkumattomana makaavan puolialaston mies, jonka paljaita jalkoja
tulenloimo valaisi. Ilman täytti erilaisista äänistä syntynyt kamala
pauhina. Kuului hurjia huutoja, karkeasti karjuvia miesääniä ja
kimeitä, vihlovia naisääniä. Jossakin lähistöllä riehui ja räpisteli
kanalauma kuin ulospääsyä etsien ja sitä säesti viiltävä sianvingunta.
Runsalan palavassa navetassa ammuivat lehmät epätoivoisesti ja siihen
yhtyivät hullaantuneina myöskin naapuritalojen elukat. Säännöttömästi
soiden kumahtelivat kellot tuomiokirkon tornissa, linnassa päin
jymähtelivät bombardat ja kartaunit, ja kaiken tämän sekavan
metelin ja pauhinan läpi kajahtelivat eri tahoilta pitkät, kumeat
torventoitotukset.
Kaivon luo pysähtyessään täytti Hannun yksi ainoa tunne: että viimeinen
päivä kaikessa kaameudessaan oli tullut. Kauhu jäykisti hänen jäseniään
eikä hän tuntenut kykenevänsä mihinkään ryhtymään. Mutta Kirstin ääni
kuului taas tuvasta, hätääntyneenä ja epätoivoisena. Hän vavahti ja
syöksyi portaille. Keittiötuvan ovesta tunki savua ja etehisen
lattialla oli hän kompastua johonkin pehmeään. Siinä makasi vanha
palvelija Vappu verisenä ja tukka hajallaan. Ovi asuintupaan oli
selkosen selällään ja sieltä aukeni hänen eteensä seuraava näky:
lähellä ovea, selin etehiseen, seisoi rautaryntäinen ja kypäräpäinen
mies, oikeassa kädessään loimottava tuohus ja vasemmassa kiiltävä
pertuska. Peränurkassa olevan leveän perhesängyn uutimet oli revitty
siekaleiksi, patja kiskaistu lattialle ja poikittain sen päällä makasi
Gertrud-täti, kaulassaan ammottava pertuskan haava. Molemmat suuret
kirstut oli murrettu auki ja sisällys syydetty lattialle. Toisen
ääressä oli polvillaan samoin kypäräpäinen mies, joka viskeli
levitetylle liinalle hopeaesineitä. Kolmas kypäräpää, kookas,
punapartainen ja eläimellisen näköinen mies tapaili nauraen ja toruen
Kirstiä, joka tukka hajallaan, silmät kauhusta jäykistyneinä ja yllään
ainoastaan ohut palttinapaita, laajan pöydän takana vältteli
ahdistajaansa. Tuohusta pitelevä mies nauroi ja huuteli toverilleen
raakoja kehoitussanoja. Arkun luona polvillaan askarteleva mies
katsahti olkapäänsä yli ja huusi hänkin jonkun hoputussanan. Puheesta
huomasi Hannu heidät tanskalaisiksi.
Yritettyään vuoroin kummankin pöydänpään ympäri päästä Kirstiin
käsiksi, hyökkäsi punapartainen äkkiä pöydän yli. Kirsti kumartui
silloin pöydän alle ja livahti sitä tietä etupuolelle, mutta kompastui
punaparran pertuskaan, joka virui lattialla. Samassa oli ahdistajakin
pöydän etupuolella, kaappasi Kirstin syliinsä ja istui läähättäen
lavitsalle. Vanki riuhtoi itseään ja hänen hennon ruumiinsa
pingottuneet piirteet näkyivät selvästi ohuen paidan läpi.
-- Hannu, Hannu! -- kirkaisi Kirsti samassa, nähdessään etehisessä
savun keskellä kasvinveljensä.
Tuohuksenpitäjä yritti kääntyä oveen päin, mutta samalla iski Hannu
puukkonsa hänen kaulaansa kypärän ja rintahaarniskan väliin ja
tuohuksineen pertuskoineen kaatui mies raskaasti rymähtäen lattiaan.
Arkun luona oleva mies kavahti seisoalleen ja toinen heitti sylistään
Kirstin, joka vierähti äitinsä viereen patjalle. Mutta Hannulla oli jo
kädessään kaatuneen pertuska, jolla hän rajusti survaisi arkun luona
olevaa juutilaista kurkkuun, niin että tämä koristen nujertui seinän ja
uunin väliseen loukkoon. Toinen sai juuri miekkansa tupesta, kun Hannu
iski pertuskan kappaleiksi hänen kypärätään vasten. Täräyksestä
huumautuneena vaipui mies polvilleen ja pudotti miekkansa. Hannu
tempasi sen käteensä, löi ja pisti sillä sokean vimman vallassa
punapartaista, joka ohkuen kaatui taapäin, niin että kypärä rämähti
lavitsan reunaan. Samassa sammui tuohus.
-- Kirsti, Kirsti, missä sinä olet? -- läähätti Hannu.
Lattialta kuului Kirstin valitus ja voihkina. Keittiötuvan puolelta
tunkeutunut savu täytti jo huoneen yläosan. Se laskeusi yhä alemmas ja
kävi jo sietämättömäksi.
-- Tule, rientäkäämme, muutoin palamme tänne! -- hätäili Hannu ja
hapuili eteensä. Hän nosti Kirstin vasemmalle käsivarrelleen ja
tanskalaisen raskas, verinen miekka oikeassa hyökkäsi hän savun läpi
ulos pihalle.
Hän laski Kirstin hetkeksi maahan saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. Hän
oli toiminut aivan vaistomaisesti ja koneellisesti eikä hän vieläkään
käsittänyt, mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta harkitsemisiin ei ollut
aikaa, sillä savu ja liekit alkoivat ahtaalla pihamaalla käydä
sietämättömiksi. Runsalasta oli tuli tarttunut jo Karvataskunkin
ulkohuoneisiin ja navetassa riuhtoivat ja möyrysivät lehmät hermoja
huumaavasti.
Ainoa pelastuksen tie oli portti. Hannu nosti uudelleen käsivarrelleen
Kirstin, joka puoli tajutonna nojasi hänen olkapäälleen ja kietoi
hennot, paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Hän vavahteli ja värisi,
ja hänen hiuksensa hivelivät Hannun kasvoja.
-- Kuule, Kirsti, Pyhän Henrikin nimessä minä pelastan sinut, --
sopotti hän Kirstin korvaan, tarttui miekkaan ja juoksi kadulle.
Torille päin ei ollut yrittämistäkään. Siellä vilisi tulen ja savun
keskellä kypäräpäisiä miehiä. Pertuskat, hilporit ja sotakirveet
välähtelivät, kuului vihlovia hätähuutoja, raakaa karjuntaa ja
pelottavaa ryskettä, aivankuin kokonaisia rakennuksia olisi sortunut
maahan. Vastapäätä oleva Pyhän Annan prebendatalo oli pimeä, mutta
portti oli auki murrettu ja sisältä kuului melua ja ovien ryskettä.
Pihalla vilahteli palavia tuohuksia.
Hannu juoksi taakkoineen purolle päin ja yritti sen vierustaa
jokirantaan, mutta vastassa kiiluivat taas pertuskat ja kypärät ja hän
lähti juoksemaan ylös tuomiokirkolle päin. Pikkusillalle tultuaan
katsahti hän pitkin Kirkkokatua torille päin. Eräästä palavasta talosta
karkasi paitasillaan oleva mies lapsi sylissä kadulle, kiskoen kädestä
vaimoaan, jonka paita oli rinnan kohdalta revitty ja jonka avonaista
tukkaa perässä juokseva juutilainen tavotti kouraansa. He juoksivat
Hannua kohti Pikkusillalle päin. Mutta viereisen talon portista tölmäsi
samalla kadulle kypäräniekka ja survasi pertuskallaan miestä rintaan.
Hän lyyhistyi maahan, kierähti muutaman kerran ympäri ja jäi makaamaan
sylenpäähän lapsesta, jonka kimeä parkuna hukkui yleiseen pauhinaan.
Perässä tuleva tanskalainen sai nyt vaimoa tukasta kiinni ja alkoi
raahata häntä porttia kohti. Kun hän lyyhistyi maahan, löi toinen
sotilas häntä pertuskan varrella hartioihin, tarttui sitten käsipuoleen
ja riuhtasi hänet seisoalleen. Yhdessä kiskoivat he sitten vaimon
portista pihalle, josta toiset sotilaat meluten vierittelivät
oluttynnyreitä kadulle. Etäämpänä vauhkotteli ja pyöri kadulla joukko
hullaantuneita lehmiä hännät ilmassa, kytkyen tyngät kaulassa, pärskien
ja mylvähdellen. Pari tanskalaista hääteli niitä torille päin töykkien
pertuskoillaan kylkiin. Ilmassa, joka keskiyön ajasta huolimatta oli
käynyt paahtavan kuumaksi, tuntui veren haju sekä kitkerää savun ja
palaneen lihan käryä.
Kun Hannu yritti sillan yli, näki hän edessään kadun päässä joukon
vihollisia, jotka kulman takaa tullen juoksivat siltaa kohti. Hän
heittäysi nopeasti puroon ja piilottausi sillan alle, ja tömisten
karkasi miesjoukko samassa hänen ylitsensä. Kyyröttäessään siellä
tukalassa asennossa ja polvia myöten liejuun vajonneena valtasi Hannun
hetkeksi raukea neuvottomuus ja tylsä välinpitämättömyys. Mutta sitä ei
kestänyt kauan. Kirsti voihkasi hänen sylissään ja hän ryömi sillan
alta esiin. Vihollisia ei näkynyt kirkon puoleisella kadun osalla,
ainoastaan muutamia pakolaisia hiiviskeli siellä kirkkoa kohti. Hannu
lähti taakkoineen juoksemaan samalle suunnalle. Hänellä välähti mieleen
pyrkiä kirkkoon, sillä sitä paikkaa väistäisi varmaankin vihollinen.
Mutta portin edustalle tultuaan kohtasi häntä julma pettymys. Joukko
lähiseudun asukkaita oli ajatellut yhtä hyvää vihollisesta ja etsinyt
turvaa tuomiokirkon muurien sisällä. _Domus clericorumista_ oli sinne
paennut joukko pappeja, avanneet kirkonovet ja ryhtyneet yhdessä
toisten pakolaisten kanssa palavasti rukoilemaan pyhimyksiä. Mutta
silloin hyökkäsi joukko tanskalaisia kirkkoon ja säälimätön verilöyly,
hävitys ja temppelin kalleuksien ryöstö alkoi. Verilöylyä jatkui
parasta aikaa kirkkopihassa, kun Hannu yritti portista sisään. Miesten,
naisten ja lasten ruumiita makasi hautakumpujen välissä ja toiset
kierielivät haavoittuneina ja surkeasti valittaen. Eräälle hautakivelle
oli kiivennyt iäkäs pappi, jonka paljaat, laihat sääret näkyivät mustan
kauhtanan alta. Hänen kalju päänsä tutisi, hän ojensi kädessään olevaa
ristiä ja huusi särähtelevällä äänellä: "_Aufer immensam, Deus, aufer
iram_". [Ota pois, Jumal', päältäni julma vihas.] Eräs kirkkotarhassa
riehuvista tanskalaisista tyrkkäsi hänet keihään varrella alas kiveltä
ja toinen halkaisi hänen päänsä hilporinterällä. Kellot tornissa soivat
yhtä mittaa ja tulipalojen synnyttämä tuulen pyörre riuhtoi
torninhuipussa olevaa tuuliviiriä, joka levottomasti rämähdellen
kieppui edestakaisin kuin lentoon pyrkien.
Kun Hannu pysähtyi kirkonportille, huomasi hänet porttiholvin toisessa
päässä vartijana seisova tanskalainen ja hyökkäsi pertuska ojona häntä
kohti. Hannu kääntyi kiiruusti vasemmalle ja lähti juoksemaan pitkin
muurin vierustaa. Mutta nähdessään vihollisia myöskin edessään
piispantalon ympärillä, pysähtyi hän äkkiä, laski Kirstin maahan ja
hyökkäsi raivostuneena perässään juoksevan tanskalaisen kimppuun. Tämä
hölmistyi vainotun äkillisestä päällekarkauksesta ja ennenkuin hän ehti
tukevata taisteluasentoa ottaa, oli Hannu lyönyt hänen pertuskansa
sivuun ja survaissut miekkansa hänen nivusiinsa. Ulvahtaen kyyristyi
tanskalainen muurin juurelle ja Hannu nosti Kirstin uudestaan
käsivarrelleen. Mutta minne paeta, sillä piispantalon luona olevat
viholliset olivat jo huomanneet hänet? Napaturan varrella olevat
puutalot paloivat jo ilmitulessa, joten suojelevia pimentoja ei
tälläkään puolen ollut. Piispantalon takaa alkoi maaseutu peltoineen ja
niittyineen ja siellä ammotti palavata kaupunkia vasten synkkä,
läpäisemätön pimeys. Mutta sen helmaan oli Hannun mahdoton päästä,
sillä piispantalolta karkasi häntä kohti karjuen kolme tanskalaista,
jotka sulkivat tien sinne. Vasemmalla kädellä oli ahdas
"Pyhänruumiinkränti", joka johti kirkkotorilta alas jokirantaan. Sen
varrella oli varmaan joku ulkohuone tulessa, sillä kapea kuja oli savua
täynnä. Kirsti kiljaisi ja pusertui lähemmäs Hannua nähdessään
tanskalaisten lähenevän.
-- Parempi vaikka savuun tukehtua kuin jäädä noiden petojen
raadeltavaksi, -- sanoi Hannu ja hyökkäsi kujaan.
Hän puristi silmänsä kiinni ja mahdollisimman alas kumartuneena
harppaili hän eteenpäin.
-- Jeesus Maria, minä tukehdun! -- parkaisi Kirsti.
Hänen kätensä herpausivat Hannun kaulasta ja hänen ruumiinsa nytkähteli
suonenvetoisesti. Miekka kirposi Hannun kädestä, hänen korvissaan
humisi ja räiski ja ohimot jyskivät kuin haletakseen. Hän tunsi tuossa
tuokiossa vaipuvansa maahan, mutta puristi vielä vaistomaisesti Kirstiä
rintaansa vasten ja ryömi eteenpäin.
Viime hetkessä pääsi hän ulos savusta ja näki edessään joen, jonka
tyyni vesi kiilsi pikimustana tulipalojen valossa. Joukko pakenevia
kaupunkilaisia juoksi pitkin rantaa parin ylempänä olevan veneen luo,
joita toiset riuhtoivat irti. Sekavin päin ja kirvelevin silmin lähti
Hannukin taakkoineen tavottelemaan veneitä kohti, mutta ennenkuin hän
pääsi luo, tunsi hän takaraivossaan ankaran täräyksen. Kaikki musteni
hänen silmissään ja voihkaisten kaatui hän raskaasti maahan.
* * * * *
Öölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon
päivät väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan
aikaan kuin Kööpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante
Sturen välillä. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi, että
linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia
ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö,
Joosef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p.
elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi
hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa
lepäävään kaupunkiin.
Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen
hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja
ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin
kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla
kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön
tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti
virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin
ottamaan osaa näihin villeihin pitoihin, joita mässäävät sotilaat
toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien
ruumisten ääressä.
Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin
aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan.
Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla
voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä.
Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia,
jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla.
Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen
luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelin
seurassa.
Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat
tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä
pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta
kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin
korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn
tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha
katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli
tällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta.
Että temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen
vihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea
ja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli
auringonsäteitä heijastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli
nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön
verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty
verisillä lehmän vuodilla.
Kirkko tuntui piispasta ja hänen seuralaisistaan pimeämmältä ja
alakuloisemmalta kuin ennen, sillä poissa olivat kaikki sen
kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset. Hävityksen jälkiä näkyi
kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja sijaltaan työnnetty,
uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli väännetty
paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli kiskottu
rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin jäsenet
kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes
Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan
hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttiläjalat,
halsterit ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen
kuorista oli neitsyt Marialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja
hopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi
riisuttu pyhä neitsyt. Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet
hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri.
Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu
Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta
kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka
sitten kuitenkin paikalleen jätetty, kuorin oikeassa seinässä oleva,
Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti
kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi
Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin
Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen
leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään
rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka.
Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin
kynttiläjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut,
kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut
piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat
ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit
oli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat
niistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen
yhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine
jalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta,
mitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat
uskovaiset sielunsa autuudeksi lahjoitelleet.
Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja
runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta
kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi
vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen
oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin
kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia.
Haudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan iskun
takaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa aamunkoittoon
saakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville oli hänen
onnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa piispanvainioon
ja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle. Niin oli hän
sitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli viettänyt nämä
päivät muutaman tutun talonpojan luona. Hän oli kuin pimeään rotkoon
pudonnut, missä hän eli tylsänä ja mitään käsittämättä. Kuultuaan
vihollisen poistuneen oli hän kuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä
perjantaiyölliset kauhunnäyt ja paikka, missä Kirsti oli häneltä
riistetty, ikäänkuin vetivät häntä luokseen. Hän oli kauan istunut
tylsänä jokirannassa ja kun kellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin
unissa käyden kulkenut kirkkotarhaan.
Piispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle,
kiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen
mieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni
hänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen
nuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta ja
pälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja tuijotti
häneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun sääli.
Ehkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä? Vanha
viha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu Saunalassa
kohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta lähestyä
entistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.
Kun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia, mutta
häntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos portista ja
pysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään ympärilleen. Silloin
laski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän kääntyi, seisoi siinä ukko
Murainen.
-- Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa, -- sanoi hän
Hannun kättä puristaen, -- sillä minä ja muut, jotka silloin
perjantaina pelastuimme veneisiin, kun sinä jäit rannalle makaamaan,
luulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan.
-- Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään? -- kysyi Hannu kiiruusti
kuin unesta havahtuen.
-- Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä
ja sinun kohtaloasi.
-- Missä hän sitten on? -- tiukkasi Hannu kärsimättömästi.
-- Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä
on minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme jokea
myöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja saimme kaikki
luostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin vihollisen sinnekin
tulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään kaikki käsillä olevat
rahat Turkuun vainolaisen lepyttimeksi. Eikä vihollista sinnepäin
kuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää pelon ja kauhun
vallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot loimottivat.
-- Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin? -- kysyi Hannu, joka
tunsi taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin
pelastuneen.
-- Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen, juuri kun olimme rannasta
lähdössä, -- vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen
omituisesti.
-- Arentko? -- lausui Hannu, hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa
muistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa.
-- Niin. Mutta kuinka sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme
pitänyt olla tanskalaisia.
-- Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista.
-- Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä
silloin et arvatenkaan siinä seisoisi.
-- Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä.
-- Asken kertoi juutilaisen kaataneen sinut, juuri kun hän juoksi
paikalle. Silloin oli hän surmannut juutilaisen ja temmannut Kirstin
syliinsä.
Hannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:
-- Mutta silloinhan olisi juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni.
Mutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini.
-- Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä, -- sanoi Murainen kuin
itsekseen.
-- Mikä niin? -- kysyi Hannu, silmät suurina ja aavistaen jo puolittain
asianlaidan.
-- Että se olikin Asken, joka sinua löi, -- sanoi Murainen hitaasti.
-- Yksi meikäläisistä sen oli ollut veneestä käsin huomaavinaan, mutta
ei puhunut siitä mitään, ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä
konnantyöstä syyttää.
-- Kirsti?
-- Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli
tainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää. Ja
houriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä silmiensä
edessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa ja kun me
aloimme katsella karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää sitten
kokonaan joukostamme.
-- Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla, -- sanoi Hannu
mietteissään.
-- Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet, -- sanoi Murainen, --
mutta tuollaista konnantyötä ei sentään olisi odottanut. Kyllä kai
siihen on täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus.
He kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista
oli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä.
Alastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit
taivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja,
vaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.
-- Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy
vielä alkaa, -- sanoi Murainen huoaten. -- Tämä on nyt kolmas kerta,
jolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut paljoa
päälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä tavoin
lähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy elämisen
alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista ja niiden
joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista vuotta sitten,
Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin osa kaupunkia taas
tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn, sai vanhin poikani
surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla päivillään piti nähdä
vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas, kuningas pitäisi olla,
joka rauhan maahan turvaisi.
(Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.)