Kello ilmoitti kuudennen erän alkaneeksi ja molemmat kilpailijat,
joiden ruumiit kiilsivät vedestä, astuivat toisiaan vastaan. Ponta
ryntäsi lavan poikki kaksi kolmannesta sen alasta, niin kiihkeästi hän
halusi antaa iskun vastustajalleen, ennenkuin tämä ehtisi täysin
tointua. Mutta Joe olikin jo valmiina. Hän oli taas voimakas ja hänen
voimansa lisääntyivät yhä. Hän torjui useita vaarallisia iskuja ja iski
itsekin takaisin, saaden Pontan horjahtamaan taaksepäin. Hän yritti
seurata häntä, mutta luopui aikeestaan, mikä olikin viisasta, tyytyen
torjumaan iskuja ja suojelemaan itseään siltä hurjalta hyökkäykseltä,
jonka hänen antamansa isku oli aiheuttanut.
Ottelu muodostui sellaiseksi kuin se oli ollut alussa -- Joe
puolustautui, Ponta hyökkäsi. Mutta Ponta ei ollut tyytyväinen. Kaikki
ei käynyt aivan hänen mielensä mukaan. Joka hetki, silloinkin kun hän
rajuimmin hyökkäsi vastustajansa kimppuun, saattoi tämä antaa hänelle
osuvan iskun. Joe säästi voimiaan. Hän iski kerran Pontan kymmentä
lyöntiä kohti, mutta hänen iskunsa osuivat harvoin harhaan. Ponta
ahdisti häntä lakkaamatta hyökkäyksillään, voimatta kuitenkaan tehdä
hänelle mitään, kun taas Joen aina uhkaavat tiikerimäiset iskut
herättivät pelkoa. Ne hillitsivät Pontan raivoa. Hän ei voinut enää
käydä taisteluun rajattoman hävitysvimman valtaamana, mikä oli ollut
tunnusmerkillistä hänen aikaisemmille hyökkäyksilleen.
Mutta taistelussa tapahtui käänne. Yleisö huomasi sen heti ja Genevieve
oivalsi sen yhdeksännen erän alussa. Joe ryhtyi hyökkäämään. Hän se
syleilyssä ensimäisenä vei nyrkkinsä vyötäisen alle, antaen pelottavan
iskun munuaisten kohdalle. Hän antoi vain yhden iskun sylin aikana,
mutta antoi sen koko voimallaan ja joka sylissä. Sylistä erotessa Joe
alkoi suunnata iskuja Pontan vatsaan tai sivulta hänen kaulaansa tai
sitten iskeä suoraan vasten suuta. Mutta heti kun hän huomasi, että
hurja hyökkäys oli tulossa, hyppäsi hän ketterästi syrjään, asettuen
puolustusasentoon.
Parin kolmen tällaisen hyökkäyksen jälkeen olivat Pontan voimat
vähenneet vain sen verran, että sen juuri saattoi huomata. Joen
tehtävänä oli kuluttaa ne loppuun, ei yhdellä eikä kymmenellä iskulla,
vaan loppumattomilla toisiaan seuraavilla iskuilla, kunnes nuo
suunnattomat voimat pusertuisivat kokonaan hänen ruumiistaan.
Vastustajalle ei jäänyt silmänräpäystäkään lepoa. Joe seurasi häntä
askel askeleelta, jolloin hänen etenevä vasen jalkansa sipsutteli kovan
maton pintaa vasten. Sitten seurasi tavallisesti äkillinen,
tiikerimäinen syöksähdys eteenpäin, jota seurasi isku tai iskuja, ja
silloin taas syöksähdys taaksepäin, jonka jälkeen vasen jalka edessä
alkoi taas sipsuttaa. Kun Ponta teki hurjia hyökkäyksiä, asettui Joe
huolellisesti suojelusasentoon, mutta heti kuului taas vasemman jalan
sipsutus, kun Joe jälleen alkoi seurata vastustajaansa.
Pontan voimat vähenivät hitaasti. Yleisön mielestä oli tulos päivän
selvä.
"Terve, Joe!" raikuivat sen ihastuksen- ja suosionhuudahdukset.
"Onpa oikein häpeä ottaa rahaa!" kuului pilkallinen huomautus. "Miksi
et syö häntä, Ponta? Käy kiinni ja syö hänet!"
Minuutin väliaikoina Pontan apurit hieroivat häntä huolellisemmin kuin
koskaan ennen. Heidän levollinen luottamuksensa hänen tavattomiin
voimiinsa horjui. Genevieve seurasi heidän kiihkeitä ponnistuksiaan,
samalla kuin hän kuunteli kalpeakasvoista apuria, joka neuvoi ja
varoitti Joea.
"Pidä varasi", sanoi hän. "Sinä voitit hänet nyt, mutta olekin
varuillasi. Minä olen nähnyt hänen nyrkkeilevän ennenkin. Olen nähnyt,
kuinka hän jo aivan nujerrettuna on ryhtynyt uudelleen iskuja antamaan.
Mickey Sullivanilla oli Ponta jo hallussaan. Hän iski Pontan kuusi
kertaa peräkkäin mattoon -- aina uudelleen, kun tämä oli kömpinyt
jaloilleen, mutta antoi sitten Pontalle hyvän tilaisuuden sivaltaa
häntä leukaan, ja kahden minuutin perästä Mickey avaa silmänsä ja
kysyy, mitä on tapahtunut. Niin että sinun täytyy pitää varasi. Varo,
ettei hän anna sinulle samallaista iskua. Minä olen lyönyt vetoa sinun
voitostasi, mutta minä en katso rahoja omakseni, ennenkuin Ponta on
täysin voitettu."
Pontaa valettiin vedellä. Juuri kun kello soi, kaatoi hänen apurinsa
pullosta vettä hänen päänsä päälle. Ponta lähti astumaan lavan
keskustaa kohti apumiehen seuratessa häntä useita askeleita ja yhä
kallistaen pulloa. Kisatuomari huusi hänelle ja hän riensi lavalta,
pudottaen pullon kiireessään. Sen vieriessä matolla pulppusi siitä
vettä, kunnes erotuomari kiepsautti sen kengänkärjellään vierimään
köysien alitse.
Genevieve ei ollut yhdenkään edellisen hyökkäyksen aikana nähnyt Joen
kasvoilla taisteluilmettä semmoisena, joksi hän oli sen kuvitellut
aamupäivällä puodissa. Toisinaan se oli näyttänyt aivan poikamaiselta,
toisinaan taas hänen ollessaan tuimimman iskutulvan alaisena, se oli
käynyt harmaan kalpeaksi; ja kun hän myöhemmin syleissä oli löytänyt
oman pelastuskeinon, oli se saanut huolestuneen ilmeen. Mutta nyt, kun
hän itse ei enää ollut vaarassa, vaan päinvastoin johti taistelua, tuli
hänen kasvoilleen taisteluilme. Genevieve näki sen kauhistuen. Se
loitonsi Joen kauaksi hänestä. Hän oli luullut tuntevansa hänet
kokonaan, pitävänsä häntä käsissään, mutta tätä hän ei tuntenut --
noita teräskasvoja, tuota terässuuta, noita terässilmiä, jotka
säkenöiden leimusivat ja välkähtelivät kuin kiilloitettu teräs. Nuo
kasvot näyttivät Genevievestä tunteettoman kostonenkelin kasvoilta,
joista kuvastui ainoastaan Jumalan tarkoitus.
Ponta koetti taas, kuten ennenkin, tehdä hurjan hyökkäyksen, mutta sai
pysäyttävän iskun vasten suuta. Joe seurasi häntä leppymättömänä,
lakkaamatta, alinomaa uhaten, jättämättä häntä ollenkaan rauhaan. Tämä,
kolmastoista erä päättyi hyökkäykseen Pontan nurkassa. Ponta yritti
tehdä vastarintaa, mutta Joe antoi hänelle iskun, niin että hän vaipui
polvilleen ja pysyi siinä yhdeksän sekuntia, koettaen sitten turvautua
syliin, mutta saikin Joelta neljä ankaraa iskua vatsaansa, niin että
hän kellon soidessa vaipui läähättäen apumiestensä käsiin.
Joe juoksi lavan poikki omaan nurkkaansa.
"Nyt hän on minun", sanoi hän apumiehineen.
"Tällä kertaa kyllä kypsytit häntä", vastasi tämä. "Nyt ei sinun
voittoasi voi pidättää muu kuin joku onnenisku. Ole varuillasi!"
Joe istui etunojassa, jalat valmiina lähtöön kuin lähtömerkkiä
odottavalla kilpajuoksijalla. Hän odotti kellonsoittoa. Kun se kuului,
syöksähti hän eteenpäin lavan poikki, hyökäten Pontan kimppuun juuri
kun tämä apumiestensä ympäröimänä nousi jakkaraltaan. Ja apumiestensä
keskessä Ponta tupertui maahan, saatuaan iskun Joen oikeasta kädestä.
Kun hän nousi vesiastioiden, jakkaroiden ja apumiesten keskestä, iski
Joe hänet uudelleen maahan. Ja vielä kolmannen kerran hän tupertui,
ennenkuin pääsi pois omasta nurkastaan.
Joe oli lopulta muuttunut hirmumyrskyksi. Genevieve muisti hänen
sanansa: "Pidä silmällä vaan, niin huomaat, milloin alan häntä
ahdistaa." Koko yleisökin ymmärsi sen. Se oli noussut seisomaan, ja
jokainen kirkui täyttä kurkkua. Se oli väkijoukon verihuuto ja se
kuului Genevievestä susien ulvonnalta. Ja luottaen ystävänsä voittoon
tunsi hän nyt sydämessään sääliä Pontaa kohtaan.
Turhaan Ponta ponnisteli suojellakseen itseään, asettuakseen
puolustusasentoihin, kumartuakseen äkkiä tai turvautuakseen hetkeksi
syliin. Sellaista hetkeä ei hänelle suotu. Hänen osansa oli tulla
isketyksi maahan kerta toisensa jälkeen. Hän tupertui matolle milloin
selälleen, milloin kyljelleen, sai iskuja syleissä ja niistä erottaessa
-- navakoita, tärisyttäviä iskuja, jotka hämmensivät hänen aivonsa ja
veivät voiman hänen lihaksistaan. Hän lenteli nurkkiin ja niistä ulos,
köysiä vasten, ponnahtaen niistä takaisin ja toisella iskulla taas
köysiä vasten. Hän viuhtoi käsillään, sinkauttaen yhtenään hurjia
iskuja ilmaan. Hänessä ei ollut jäljellä mitään inhimillistä. Hän oli
peto, joka karjui ja raivosi ja jota tuho uhkasi. Hän sai iskun, joka
paiskasi hänet polvilleen, mutta hän ei suostunut lopettamaan, vaan
nousi hoippuen jaloilleen, saadakseen jäntevästä kädestä iskun
rintaansa vasten, iskun, joka taas lennätti hänet vasten köysiä.
Tuskallisesti läähättäen, hoippuen ja puhisten, kiiluvin silmin ja
katkonaisesti hengittäen, sankarillisena, hirvittävänä taistellen
viimeiseen saakka, koettaen käydä käsiksi vastustajaansa, hän riehui,
peräytyen ympäri lavaa. Samassa Joen jalka luiskahti kostealla matolla.
Pontan vaisu katse huomasi sen ja hän ymmärsi käyttää tilaisuutta
hyväkseen. Hän keräsi kaiken jälellä olevan voimansa salamannopeaan
iskuun. Ja samassa kuin Joe horjahti, täräytti toinen häntä suoraan
leuan kärkeen. Joe tupertui takaperin. Genevieve näki, kuinka hänen
lihaksensa herpautuivat hänen vielä ollessaan ylhäällä, ja sitten hän
kuuli hänen päänsä jymähtävän mattoa vasten.
Kirkuvan yleisön melu taukosi heti. Kisatuomari kumartui hervottoman
ruumiin yli, laskien sekunteja. Ponta horjahteli ja vaipui polvilleen.
Hän ponnistautui jaloilleen heilauttaen ruumistaan eteen- ja
taaksepäin, ikäänkuin hän olisi koettanut pyyhkäistä pois koko yleisön
vihallaan. Hänen säärensä vapisivat ja notkahtelivat hänen allaan; hän
oli tukehtua huohotukseensa, mutta hän koetti väkisin hengittää. Hän
hoiperteli takaperin ja olisi kaatunut, ellei hän olisi umpimähkään
tarttunut köysiin. Hän piti niistä kiinni, heittäytyen kokonaan
rennoksi, pää rintaa vasten, kunnes kisatuomari laski ratkaisevan
kymmenennen sekunnin, antaen hänelle merkin, että hän oli voittanut.
Hänelle ei ollenkaan taputettu käsiä, kun hän käärmeen tavoin
kiemurteli köysien lomitse apumiestensä käsiin, jotka auttoivat hänet
lattialle ja taluttivat häntä käytävää myöten väkijoukon halki. Joe jäi
lepäämään siihen, mihin oli kaatunut. Hänen apumiehensä kantoivat hänet
nurkkaansa ja asettivat hänet jakkaralle. Miehiä alkoi kiivetä lavalle
uteliaina katselemaan, mutta poliisit, jotka jo olivat paikalla,
työnsivät heidät armotta syrjään.
Genevieve katseli yhä tähystysreijästään. Hän ei ollut kovinkaan
levoton. Hänen ystävänsä oli voitettu. Tämä pettymys hänessä kyllä
herätti myötätuntoista osanottoa, mutta siinä olikin kaikki. Olipa hän
tavallaan iloinenkin. Kilpailu oli pettänyt Joen ja tämä oli nyt sitä
varmemmin Genevieven oma. Joe oli puhunut hänelle siitä, millaista oli
joutua häviölle. Kesti usein jonkun aikaa, ennenkuin tointui
seurauksista. Vasta sitten kun Genevieve kuuli apumiesten etsivän
lääkäriä, alkoi häntä todella huolestuttaa.
Rentona viruvana ruumis vietiin köysien lomitse korokkeelle, se katosi
Genevieven tähystysreiän näköpiiristä. Sitten hänen pukuhuoneensa ovi
tempaistiin auki ja joukko miehiä tuli sisään. He kantoivat Joea. Hänet
laskettiin pölyiselle lattialle ja hänen päänsä tuli nojaamaan erään
apumiehen polvea vasten. Ei kukaan hämmästynyt Genevieven läsnäoloa.
Tämä astui Joen luo, laskeutui polvilleen hänen viereensä. Joen silmät
olivat suljetut, huulet hiukan raollaan. Hänen kostea tukkansa oli
valunut suorina kimppuina hänen kasvoilleen. Genevieve kohotti hänen
kättään. Se oli raskas ja sen elottomuus kauhistutti häntä. Hän
vilkaisi äkkiä apumiesten ja muiden ympärillään seisovien miesten
kasvoihin. He näyttivät säikähtyneiltä, paitsi yksi, joka hiljaisella
äänellä kiroili kauheasti. Hän katsahti ylös ja näki Silversteinin
seisovan vieressään. Tämäkin näytti säikähtyneeltä. Hän laski kätensä
lempeästi Genevieven olkapäälle, puristaen sitä sormillaan
myötätuntoisesti.
Tämä myötätunto peloitti häntä. Hänen päätään alkoi pyörryttää. Syntyi
liikettä, sillä joku tuli huoneeseen, astui esiin ja lausui äreästi:
"Pois täältä! Pois täältä! Teidän on lähdettävä huoneesta!"
Muutamat miehet tottelivat vaieten.
"Kuka olette?" kysyi hän äkkiä Genevieveltä. "Nainen, totta tosiaan!"
"Aivan oikein, hän on Joe Flemingin morsian", virkkoi eräs nuori mies,
jonka Genevieve tunsi oppaakseen.
"Entä te?" kysyi toinen Silversteiniltä.
"Minä olen hänen seurassa", vastasi tämä suuttuneena.
"Tämä nainen on hänen palveluksessaan", selitti nuori mies. "Minä
vakuutan, että kaikki on niinkuin tuleekin."
Tulija murahti ja laskeutui polvilleen. Hän laski kätensä kostealle
otsalle, murahti taas ja nousi seisaalleen.
"Tämä asia ei kuulu minulle", sanoi hän. "Lähettäkää hakemaan
sairasvaunua."
Sitten kaikki muuttui Genevievelle unennäöksi. Ehkä hän pyörtyi, hän ei
sitä tiennyt, mutta miksipä muuten olisi Silverstein tarttunut häntä
vyötäisiin kannattaakseen häntä? Kaikki kasvot näyttivät hämäriltä ja
epätodellisilta. Hän kuuli katkonaista keskustelua. Nuori mies, joka
oli ollut hänen oppaansa, sanoi jotakin reporttereista.
"Teidän nimi tule sanomalehtiin", kuuli hän Silversteinin sanovan
hänelle ikäänkuin pitkän matkan päästä; ja hän tajusi pudistavansa
päätään kielteisesti.
Taas ilmaantui uusia kasvoja ja hän näki Joea kannettavan ulos
kangaspaareilla. Silverstein napitti Genevieven päällystakin ja veti
kauluksen pystyyn. Tämä tunsi öisen viileyden kasvoillaan ja
katsahtaessaan ylöspäin hän näki kirkkaat, kylmät tähdet. Hän lyhistyi
tuolille. Silverstein oli hänen vieressään. Siinä oli Joekin yhä
paareillaan, alaston ruumis lakanoilla peitettyinä; siinä oli myöskin
siniseen virkapukuun puettu mies, joka puhutteli häntä ystävällisesti,
vaikka Genevieve ei tiennytkään, mitä hän sanoi. Kuului hevosenkavion
kopsetta ja hän tajusi, että he kiisivät eteenpäin jossakin yön
pimeydessä.
Sitten valoa ja ääniä ja jodoformin hajua. Oltiin varmaankin sairaalan
vastaanotto-osastolla, arveli Genevieve. Tuo oli leikkauspöytä, nuo
tuossa lääkäreitä. He tutkivat Joea. Eräs heistä, mustasilmäinen,
mustapartainen, muukalaisen näköinen mies nousi kumarasta asennostaan
pöydän yli.
"En koskaan ole nähnyt moista", sanoi hän toiselle miehelle. "Koko
takaosa kalloa."
Genevieven huulia poltti ja kuivi ja hänen kurkussaan oli sietämätön
kipu. Mutta miksi hän ei itkenyt? Hänen olisi pitänyt itkeä; hän tunsi
sen velvollisuudekseen. Siinä oli Lottie (unessa oli tapahtunut
käänne), pienen kapean vuoteen takana; hän itki. Joku puhui jotakin
kuolemasta. Se ei ollut tuo muukalaisen näköinen lääkäri, vaan joku
muu. Mitäpä siitä, kuka sen sanoi. Paljokohan kello oli? Ikäänkuin
vastaukseksi Genevieve näki heikon, vaalean aamunsarastuksen
ikkunoista.
"Minun piti tänään mennä vihille", sanoi hän Lottielle
Mutta sisar vuoteen takana virkkoi valittaen: "Hiljaa, hiljaa!" ja
kätki kasvonsa sekä puhkesi uudelleen nyyhkytyksiin.
Se oli siis kaiken loppu -- siinä olivat matot, huonekalusto ja pieni
vuokrahuoneusto; siinä kohtaukset ja kävelyt, hurmaavat yöt tähtien
tuikkiessa, antautumisen suloisuus, rakastaminen ja rakastettuna
oleminen. Hänet sai suunniltaan tuo kauhea ottelu, jota hän ei
käsittänyt -- puristus, jossa se piti miesten sieluja, sen ilkunta ja
uskottomuus, sen vaarat ja uhka ja nuo veren rajut kuohahdukset,
jolloin naisesta tuli säälittävä olento, joka ei ollut miehelle
kaikkena ja kaiken päämääränä, vaan hänen lelunaan ja ajankulunaan;
nainen sai häneltä huolenpitoa ja hoivaa, sai hänen hyvät ja huonot
tuulensa, mutta urheilu valtasi hänen toimensa sekä yöllä että
päivällä, hänen päänsä ja käsiensä työn, hänen kärsivällisimmän
raatamisensa ja suurimmat ponnistuksensa, koko hänen olemuksensa toimen
ja tarmon -- sen sai kilpailu, Joen sydämen kaipuu.
Silverstein auttoi Genevieveä jaloilleen. Tämä totteli sokeasti ollen
vielä puolittain tajutonna. Silverstein tarttui hänen käsivarteensa ja
alkoi viedä häntä ovea kohti.
"Kuule, miksi et suutele häntä?" huudahti Lottie ja hänen mustissa
silmissään kuvastui suru ja tuska.
Genevieve kumartui totellen elottoman ruumiin yli ja suuteli sen
huulia, jotka vielä olivat lämpimät. Ovi aukeni ja hän astui toiseen
huoneeseen. Siellä seisoi rouva Silverstein vihaisin katsein, jotka
säihkyivät kostonhimoa, kun hän näki Genevieven puettuna nuorukaisen
pukuun.
Silverstein katsoi rukoilevasti puolisoonsa, mutta tämä alkoi pauhata
hurjasti:
"Mitäs minä sanoi, hä? Mitäs minä sanoi? Sinä tahtoi saada turvaksi
tappelupukari! Ja nyt sinun nimesi tule sanomalehte! Rahaottelussa --
pojan puku pääl'! Sinä pikku portto! Sinä lutka! Sinä -- --"
Mutta kyynelvirta herahti hänen silmiinsä, saaden hänen äänensä
värähtelemään, ja ojentaen lihavat käsivartensa kömpelösti, naurettavan
näköisenä, mutta äitiydessään pyhänä, astui hän huojuen vaikenevan
tytön eteen ja sulki hänet rintaansa vasten. Hän mutisi läähättävällä
äänellä epäselviä hyväilysanoja, tuudittaen häntä samalla harvakseen
edestakaisin ja taputtaen häntä raskaalla kädellään olkapäälle.