Lapset ovat asettuneet takan ääreen permannolle ja katselevat odotellen
aikuisiin. Juhla on astunut huoneeseen ja he tietävät, että se tuo
tullessaan salaperäisiä asioita, pelkoa ja satua. Se herättää henkiin
kuolleet, rankaisee rikolliset, tappaa uhmaajat. Pahat ja hyvät henget
ovat viikon olleet kytkeissä, lauantai-iltana ne vapautuvat ja taistelu
alkaa. Hirviöt kiemurtelevat ihmisten läheisyydessä, etsivät sanoja,
vaanivat kirouksia, tarttuvat kiinni varomattomaan ihmisparkaan ja
vievät hänet riemuiten omaan pimeään kotimaahansa. Hyvätkin henget
liikkuvat, mutta voitolle pääsevät he vasta aamupuolella yötä. Kun
hirviöiden siipien suhina on lakannut kuulumasta pienokaisten korviin
ja kun sydämen pelokas sykintä on tyyntynyt, vasta silloin on hyvien
henkien aika tullut. Lapset silloin vaipuvat uneen herätäkseen
raikkaaseen sunnuntai-aamuun. --
Mutta sinne on vielä pitkältä... Lapset vetävät jalat allensa, ett'ei
mörkö mistään voisi varpaaseen tarttua. On lauantai-ilta, kauhujen
otollisin aika.
Lapsuuden tunnelma on aikuisetkin vallannut. Iän rajana ei sydänmailla
ole kuin erilaiset työt, mieli on kaikilla sama. Kun viikon askareet
ovat lopetetut ja kun iloinen takkavalkea valaisee pyhäaattoisen pirtin
ja tekee puhtaisiin vaatteisiin puetut ihmiset punervan ruskeiksi,
silloin syntyvät mieliin ne haaveelliset kuvat, jotka järkkymättä
säilyttävät valtansa kehdosta hautaan asti.
Ilta kuluu. Ensimäinen annos tervaskantoja on hiiltymäisillään. Emäntä
lisää tulta, se lieskahtaa uusin voimin. Silloin alkavat tarinat.
Muori ottaa ensin puhuakseen. Hän on vanha ja paljon kokenut. Hän
ei koskaan liioittele, sen lapset tietävät, eivätkä hänen tarinansa
olekaan julmia eikä peloittavia, vaan hiljaisia, opettavaisia, ajan ja
etäisyyden värittämiä.
-- Siitä on kulunut monta, monta vuotta, kertoo muori, minä olin
silloin nuori tyttönen...
Vanhuksen kertomus oman nuoruutensa ajoista on jo sellaisenaan tarua,
siihen tuskin mitään tapausta tarvitsisi lisätä. Hän on niin vanha,
niin kurttuinen, hänen äänensä on niin tärisevää ja hiljaista, että
mielikuvituksen täytyy toimia täysin voimin saadakseen hänet nuoreksi.
Se on tarua mitä hän sanoo, se on satua "oli kerran"...
Mutta muori itse tietää olleensa nuori, nuorempi kuin kukaan
läsnäolijoista. Hän on ollut kapalolapsi kerran, sitte tonttuja
pelkäävä pikku tyttö, sitte neitonen...
-- Olin silloin viidentoista vuotias tyttö. Sisareni Amalia oli
minua yhtä vuotta vanhempi... hän on maannut jo kuusikymmentä vuotta
haudassa, -- lisää muori itsekseen, ja sekin on satua! Kuka voi niin
kauan haudassa maata!
-- Hän, sisareni, oli kovin vallaton ja huimapäinen, ja äitini suri
hänen tähtensä, sillä tyttö ei yhtään välittänyt äidin neuvoista, vaan
vietti nuorten parissa kaikki pyhä-iltansa. Sisareni oli hyvin kaunis,
poski kuin kypsä mansikka ja hius kuin harjattu pellava... niin kaunis
hän oli, paljoa kauniimpi kuin minä, vaikka minuakin kiitettiin...
Mummo keskeytti kertomuksensa ja vaipui hetkeksi nuoruutensa
muistoihin. Lapset katselivat hänen kurttuisia kasvojaan ja heitä
hiukan nauratti.
-- Amalialla oli sulhanen naapuripitäjässä, kaunis ja uljas poika...
Sisareni rakasti häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä uskollisena
kotona, vaan liehui muitten poikain parissa kisapaikoilla.
Eräänä lauantai-iltana kutsui äiti sisareni ja minut kamariin luoksensa
ja sanoi:
-- Amalia, pysy huomenna kotona, sillä minä näin viime yönä sinun
tätivainajasi tulevan aitasta ja taluttavan sinua kädestä. Se tietää
kuolemaa. Sinun pitää pian kuolla, minä olen varma siitä ja siksi
pyydän sinua olemaan kotona ja ajattelemaan iankaikkisen sielusi
autuutta.
Sisareni kävi äidin puheesta valkoiseksi kuin palttina, tarttui äidin
kaulaan ja itkien sanoi:
-- Äiti, äiti, minä en tahdo vielä kuolla, joka olen vielä niin
nuori... Äiti, enhän se ollut minä?... sinä näit väärin, se varmaankin
oli muori, joka jo on vanha ja haluaa kuolemaa...
-- Sinä se olit, lapseni, vastasi äiti ankarasti. -- Sinun on kuoltava
ja mentävä iankaikkisen Jumalan eteen. Ajattele sieluasi.
Siskoni heittäytyi tuskan vallassa äidin jalkojen eteen ja rukoili...
rukoili elämää, rukoili, että äiti karkottaisi pois kuoleman. Ja minä
rukoilin siskoni kera... Minä tunsin miten se lähestyi, kylmä, armoton
kuolema, jonka sylissä siskoni vaikeroi. Äiti itki, vaan sanojansa ei
hän voinut peruuttaa, -- mitäpä hän, heikko ihminen, sille voimakkaalle
voi. Hänkin itki, mutta hän itki lapsensa sielun takia.
-- Minä en voi kuolla, valitti sisareni. -- Minä rakastan Kallea ja
tahdon elää hänen kanssansa kauan, kauan... Äiti, minä tahdon nähdä
lapseni ja lasteni lapset, minä tahdon nähdä kesät ja talvet, pilviä ja
auringon paistetta! Minä tahdon tuntea iloa ja surua... minä en tahdo
kuolla. Minä en koskaan enää laula, en naura, en tanssi... minä revin
kasvoni rumiksi ja rupean jumaliseksi, minä puhkaisen toisen silmäni,
etten enää miellytä... mutta minä en tahdo kuolla.
-- Sinun täytyy, lapseni.
Sisareni vaipui tunnottomana äidin jalkojen juureen ja siitä me, äiti
ja minä, hänet kannoimme sänkyyn. Sisarellani ja minulla oli yhteinen
kamari, se oli rakennuksen kulmassa ja siitä oli näköala järvelle päin.
Sisareni oli vaipunut levolliseen uneen ja minäkin aloin hiljalleen
rauhoittua. Istuin akkunan ääressä ja katselin järvelle, -- silloin
oli kesä. Yö oli keskivälissä, järvellä oli tyyntä ja kaikkialla oli
hiljaista. Aloin tuntea väsymystä ja olin juuri menemässä levolle,
kun näin rannasta meille päin tulevan valkoisen olennon. Ensin en
sitä ollenkaan säikähtänyt, ihmettelin vain, että kuka se valkoisiin
vaatteisiin puettuna yöllä kulkee. Sisareni heräsi samassa. Hän
oli täysin rauhallinen, näytti kuin olisi hän unohtanut iltaisen
keskustelun äidin kanssa.
-- Tulepa katsomaan, kuka tuo on, sanoin minä ja osotin valkoista
olentoa, joka yhä läheni.
Tuskin oli sisareni huomannut sen, kun häneltä pääsi huuto ja hän
kaatui kuolleena lattialle. Olento katosi samalla. Se oli äitini
sisarvainaja, joka minun sisartani oli hakemassa.
Mummo vaikeni. Nuoret miehet ja naiset tunsivat outoa vavistusta,
sillä heillä oli huomenna, sunnuntai-iltana tanssit naapuritalon
heinätallissa...
-- Niin se on, virkkoi emäntä, -- kun nuoret eivät ajattele mitään
muuta kuin maailman turhia iloja. Kalliina Herran lepopäivänä kulkevat
tanssista tanssiin... voi, voi sentään.
-- Jaa, mutta kun kerran, -- alotti renki saadakseen muorin
kertomuksesta syntyneen painostuksen häviämään, -- kun kerran neljä
miestä muutamana lauantai-iltana menivät riiheen korttia pelaamaan...
Lapset vetäytyvät lähelle toisiaan ja kylmät väreet kulkevat pitkin
selkää.
... Ja kun heillä ei ollut kynttilää, niin yksi miehistä ottaa päreen
ja sytyttää siihen tulen. He ovat juuri asettamassa pärettä riihen
seinän rakoon, kun huomaavat ruumiin, joka laudalla makaa riihen
perällä. Silloin yksi niistä neljästä miehestä kovin säikähtää ja
rupeaa rukoilemaan toisia pois, mutta mitäs nämä, tukkijunkkareita
kun olivat ja monen vaaran läpi käyneitä miehiä, niin eiväthän ne
kuolleesta välitä. Äityvät vaan katselemaan ruumista ja puhumaan sille.
Ja jota enemmän he puhuivat ja katselivat, sitä rohkeammiksi he tulivat.
Se pelokas mies koetti varottaa ja sanoi, ettei pidä soittaa suuta
kuolleelle, joka ei voi samoin sanoin takaisin antaa, -- mutta mitä
nämä toiset, nauroivat vain ja käskivät kuollutta laittamaan kankean
kielensä liikkeelle.
-- Olkaa varovaisia, miehet, -- sanoi se pelokas, -- sillä jos kuollut
panee kielensä liikkeelle, on loppunne tullut!
Eihän nämä. Hurjia miehiä kun olivat, niin eiväthän nämä kuollutta
panneet puupölkynkään arvoiseksi.
Vihdoin hurjaluontoisin joukosta, kovapäinen pohjalainen, joka monta
miestä oli puukolla merkannut ja parilta, kolmelta hengenkin ottanut,
ehdoittaa, että asetettaisiin ruumis riihen nurkkaan päreenpitäjäksi.
-- Älkää, jumalanluomat, sellaiseen tekoon ryhtykö, kielsi se pelokas,
sehän on kuoleman rikos ihan ja se ei hyvillä pääty!
-- Ota koivet selkääsi, jänishousu, ilkkui pohjalainen, ja ala juosta
äitisi turviin!
Silloin se pelokas vastasi ja sanoi, että jos niikseen tulee, että
kestetäänkö, niin kyllä minä siinä kestän missä toinenkin, mutta
ruumiiseen minä en kajoa, vaikka hitto olisi. Eivätkä ne toisetkaan
siihen kajonneet, pohjalainen yksin nosti jäätyneen ruumiin laudalta,
pani sen nurkkaan seisomaan ja asetti päreen sen hampaisiin. Katso nyt,
että päre pysyy ikenissäsi, homenokka, taikka saat ikenet kitalakeesi,
komensi hän ruumista.
Sitte alkoivat he pelata korttia ja kiroilla, niinkuin siinä työssä
on tavallista. Se pelokas istuutui riihen oven eteen jakkaralle, eikä
ottanut osaa peliin, vaan katseli vain.
Miehet sitte pelasivat ja vähän väliä niistivät päreen kartta, tai
muuttivat uusia päreitä, kun vanha oli ruumiin huulet polttaa. He
unohtivat kauhean päreenpitäjän ja olivat kokonaan innostuneet
peliinsä. Vihdoin sanoi se pelokas, joka aikansa oli ääneti ollut:
-- Miehet, kello on kohta kaksitoista, lopettakaa jo!
Pohjalainen hänelle juhlallisesti ja raamatun lausetta väärin käyttäen
vastasi, että ihminen ei ole luotu kelloa, vaan kello ihmistä varten.
Tuli sitte sydänyön hetki. Se pelokas katseli ruumista ja voi
kauhistusta -- ruumiin suu oli vetäytynyt nauruun.
-- Lopettakaa nyt hyvällä, sanoi se pelokas.
-- Ei hyvällä, vaan pahalla, tai ei ollenkaan, vastasi pohjalainen.
-- Miehet, kiljasi se pelokas, katsokaa ruumista!
He kääntyivät katsomaan. Ruumiin silmät olivat auki ja sen suu julmassa
naurussa.
Silloin hypähtivät miehet ylös, mutta se pohjalainen ei niin vaan
antanut itseänsä pelottaa, vaan kiljaisi kuolleelle:
-- Mitä pirua se homenokka virnistelee!
Ja kun hän sen oli sanonut, päästi ruumis päreen suustansa ja riihen
nurkasta kuului äänekäs nauru.
Se pelokas tunsi, että joku tarttui häneen ja heitti hänet ulos
riihestä. Hetken kuluttua se pelokas nousi ylös maasta, mihin näkymätön
hänet oli paiskannut, ja kun hän ei ollut arkalan miehiä hänkään,
eikä ainakaan niitä jotka toverinsa hädässä hylkäävät, niin meni
hän ja tarttui riihen oveen aukaistaksensa sen, sillä se oli hänen
ulosheittämisensä jälkeen jälleen mennyt kiinni. Hän reutoo ja reutoo
ovea, mutta ei se aukene, se on kuin tilkitty. Silloin se pelokas alkaa
rukoilla ja jumalan nimeä mainitessa ovi lentää auki. Päre palaa seinän
raossa. Kaksi miestä kyyköttää oven edessä kädet ristissä itkien ja
rukoillen, mutta kolmas, se pohjalainen, on ruumiin sylissä nurkassa
hengetönnä. Ruumiin kädet ovat kietoutuneet pohjalaisen ympäri niin
lujaan, että suolet ovat väkevän miehen vatsasta pursunneet ulos ja
kieli suusta.
-- Elättekö te? kysyi se pelokas niiltä kahdelta, jotka kyyköttivät
oven suussa.
-- Elämme me, vastasivat nämä, elämme me. Mutta me olemme tänä yönä
nähneet sellaista, jota kieli ei kykene kertomaan.
Ja sitte niistä kolmesta tuli sellaisia miehiä, jotka eivät korttia
katsoneet, eivät viinaa juoneet, lopetti renki kertomuksensa.
Kauhistus väreili lasten kasvoilla. Rengin kertomus oli todellisuutta
heidän mielestänsä, koska siihen liittyi ansion mukainen rangaistus
miehelle, joka oli pilkannut pyhää... ja kuitenkin oli miehessä jotakin
ihmeellistä, voimakasta, jotakin sanomattoman suurta, jota lapset
ihailivat. Sellainen mies! Voi, ettei se pysynyt pelotonna loppuun
asti! Ja sillä aikaa, kun aikuiset arvostelivat miehen saaneen mitä
oli ansainnut, miettivät lapset kertomuksen surullista loppua. Jos se
pohjalainen olisi pysynyt säikähtymättä sittekin kun ruumis nauroi,
olisi hän voittanut. Mutta kun se alkoi kauhistua, oli sen mahti
mennyttä.
Huu toki, kuinka kolkkoa, miten kauhistuttavaa! Juhla ja pimeys on
sellaista. Se synnyttää haamuja, rikoksia ja tapauksia, joita pienet
lapset pelkäävät ja saavat pelätä elämänsä iän. Aaveiden henkäys
karmii ruumista, peikko puristaa sielua, -- puristaa niin kovasti ja
kuitenkin niin mieluisasti. Lapset pelkäävät, mutta kauhun hurmaamina
he odottavat lisää, lisää pelkoa, lisää sydämen kauhistusta.
Aikuiset katselevat tuleen. Miettivätkö he ehkä, vai tuntevatko vain
samaa kuin lapsetkin...
Nuori, hentoinen palvelustyttö, milt'ei lapsi vielä, alkaa kimein äänin:
-- Oli kerran niin rohkea tyttö, että kehui voivansa olla kuolleen
kanssa kahden kesken yöllä kello kaksitoista. Sitä kukaan ei uskonut,
ja tyttö suuttui ja vannoi heti ensi tilaisuudessa näyttävänsä todeksi
puheensa. Sattui sitte, että talon muori kuoli ja vietiin aittaan.
Tyttö oli jo unohtanut valansa ja renki muistutti häntä siitä. Kovin
tyttö pelästyi, vaan ylpeäluontoinen kun oli, ei vetänyt valaansa
takaisin, vaan sanoi yhä siinä pysyvänsä.
-- Minä lyön vetoa, että sinä et mene ensi yönä muorin luo aittaan,
kinasi renki.
-- Minä menen, vastasi tyttö.
Ja niin hän meni aittaan.
Renki hiipi hänen jälessään ja pisti aitan oven hiljaa ulkoapäin
salpaan.
Melkein heti aittaan tultuaan tyttö katui tekoansa. Hän siunasi
kolmasti itsensä ja kääntyi tullakseen pois, mutta ovi olikin kiinni.
Tyttö säikähti kovasti ja alkoi huutaa, mutta renki vain nauraa
virnisteli, eikä ollut kuulevinaankaan tytön huutoa.
-- Aukaiskaa Jumalan nimessä ovi -- minun sieluni autuuden takia, --
huusi tyttö, -- muori liikuttaa itseään!
Vieläkään ei renki ollut tietävinään.
-- Nyt muori jo istuu laudallaan, huusi tyttö, auttakaa!
Renki antoi tytön huutaa.
-- Herra Jumala, auta minua, -- parkui tyttö, -- muori lähtee jo
liikkeelle!
Ja samassa kuului aitasta romahdus.
Renki aukaisi oven. Tyttö on lattialla kuolleena ja muori on
poikkipuolin hänen päällänsä. --
Tuskin on piikatyttönen lopettanut kertomuksensa, kun kestivaimo alkaa:
-- Sen, mitä nyt aion kertoa, olen omin silmin nähnyt ja se on totta.
En tiedä, miten sen selittäisin, -- oliko näky, jonka näin, hyvän vaiko
pahan näyttämä, ihmeellinen se vain oli...
Se tapahtui samana vuonna ja ihan sinä samana päivänä, jolloin
Ylätalon isäntä kuoli. Minulla ei Ylätalon isännän kanssa ollut mitään
tekemistä, hyvänpäivän aina toisillemme sanoimme, kun vastaan tulimme
ja...
-- Miten se asia oli? kysyi renki, joka tiesi että vaimon oli tapa
pitää pitkiä esi- ja sivupuheita.
-- Niin, se oli sillä lailla, vastasi vaimo, että minä tuskin tiesin
että hän oli sairas, saatikka kuollut, kun palasin kauppiaalta kotiin.
Enkä minä muista, olinko koko isäntää nähnytkään moneen aikaan... oli
miten oli, niin kun minä ehdin Karilanmaan vasikkaveräjälle, josta
niinkuin tiedätte on puoli matkaa Nyyperiin, jossa silloin asuin ja
jossa se on se häkäinen pirtti, -- sama, missä minä kerran olin katkuun
kuolla, silloin, muistattehan, joulun edellä, kun emäntä asetti pellit
liian aikaiseen kiinni ja...
-- Nyt se Johanna taas lähtee kulkemaan loikurin mutkia, huomautti
muori.
-- Jaa, säikähti Johanna, joko minä taas eksyin pois asiasta, voi, voi
minua hupakkoa sentään...
-- Mitä siinä sitte tapahtui, siinä Karilanmaan vasikkaveräjällä?
ohjasi renki.
-- Ei mitään. Mutta siitä ilmestyi eteeni mies, jonka minä heti tunsin
isännäksi, vaikk'en sen naamaa nähnytkään. Se kulki matkan päässä minun
edelläni. Mitähän Ylätalo täällä kulkee, ajattelin itsekseni, eihän
sen ole tapana pienempiäkään matkoja jalkaisin kulkea. Jumala antakoon
anteeksi, mutta päähäni pälkähti ilkeä ajatus Ylätalon isännästä,
naineesta miehestä, monen lapsen isästä... minä, näet, ajattelin,
että nainut mies ei tohdi hevoselleenkaan kaikkia kulkujansa uskoa.
Kiiruhdin isännän jälessä minkä ennätin saadakseni näyttää, että
pahalla työllä on aina näkijänsä. Kun olin jo askeleen päässä hänestä,
yskäisin aika kovasti ja sanoin:
-- Ei miehen voima niin kauan lopu, kun voi sen kielellä luistaa. --
Pistelin, näes, mutta ukko ei ollut kuulevinaan, mitä minä sanoin.
Oli jo tavallisen pimeä, minä kuljin isännän jälessä hiljaa
haukuskellen, enkä yhtään huomannut sitä omituisuutta, ettei hän
kääntynytkään kotiaan päin Ylätalon tielle, vaan kulki yhä samaa tietä
kuin minäkin Nyyperiä kohden. Vasta hetken perästä sen huomasin.
Säpsähdin aika tavalla. Olisikohan sen aikomus tulla Nyyperiin
vaatimaan minua edesvastuuseen haukkumisesta, ajattelin, ja aloin
lepytellä ukkoa:
-- Narrillanihan minä vain isäntää härnäsin, -- minä sanoin, --
tiedänhän minä, ettei isäntä... eihän toki... ja jos niikseen tulee,
niin tohdin vaikka vannoa, ettei se isäntä mitään sellaista... eihän
isännästä nuorempanakaan mitään puhuttu.
Onkohan tuo mies sisuissaan, vai mikä sitä vaivaa, kun se ei mitään
puhu, ajattelin, sillä ukko käydä köpötti edelläni sanaakaan sanomatta.
Kävin aivan levottomaksi ja koetin tarkoin muistella, mitä tiellä
hänelle olin sanonut.
Mutta kun sitte tultiin Nyyperin riihen luokse, niin pujahti isäntä
riiheen. No, se oli onni minulle, sillä minä heti hoksasin, että minua
se oli pakoon pyrkinyt, minkä ennättänyt. Naureskellen astuin lopun
matkaa ja pirttiin päästyäni sanoin väelle:
-- Ylätalon isäntä se vaan vasikkahaan ladossa lystäilee. Sellaisia ne
miehet ovat!
-- Kuka? kysyi silloin Nyyperin emäntä ja toiset katsoivat minuun kuin
puusta pudonneina.
-- Sitäkö te minuun katsotte! ärjäisin minä.
-- Luuletteko te minun valehtelevan? Jos ette usko, niin menkää
katsomaan, tuonne, se pujahti riiheen minua piiloon. Mene sinä, Antti,
-- käskin renkiä, -- mene katsomaan, ei se vielä kauaksi ole ehtinyt,
jos poiskin on lähtenyt.
-- Mitä se Johanna nyt puhuu? sanoi Nyyperin emäntä aivan kalpeana
kasvoiltaan. -- Vastahan tästä juuri lähti Ylätalon poika, joka kertoi,
että isäntä tunti sitten äkkiä kuoli.
En osaa kenellekään sanoa, miten säikähdin. Voi hyvät ihmiset! Koko
matkan olin minä kulkenut kummituksen perässä ja haukkunut! En
ikimaailmassa olisi elävänä kotiin päässyt, jos tiellä olisin tietänyt,
kuka minun edelläni kulki.
Se oli kestivaimon kertomus.
Hiillos on sammumaisillaan. Muori on nukahtanut, isäntä torkkuu, rengit
vetelevät haikuja piipustaan.
Lapset vapisevat pelosta ja toivovat, ettei aikuisia nukuttaisi.
-- Nyt on aika lähteä levolle, sanoo emäntä nousten ylös hiilloksen
äärestä.
-- Ei vielä... äiti kulta, ei vielä... eihän...
Kauhuissaan lapset vilkuvat ympärilleen kuin apua ja turvaa etsien.
-- Heti paikalla, komentaa emäntä ja lapsien on toteltava.
Varpaisillaan he hiipivät peräsänkyyn maata.
Hiillos on mustumaisillaan. Joskus kun tuhaksi palanut hiili särkyy,
syntyy kirkas valo, luoden pirttiin punaista hohdetta.
Aikuiset nukkuvat, mutta kauan vielä lapset katselevat outoja varjoja,
joita liikkuu ja hiipii kaikkialla.