Kauan käveli Esa ympäri pihoja.
Karjopihan aita oli hiukan vinossa. Hän nosti sen suoraan. Liistereki
oli jäänyt makaamaan nurmikolle. Esa kohautti sen äkkinäisellä
liikkeellä pystyyn tallin seinää vasten.
Sikolätistä kuului porsaiden vikinää. Ovi oli jäänyt hiukan raolleen
ja varmaankin pääsi illan viileyttä possuparkojen makuusijalle. Esa
meni ja kurkisti sisälle. Siellä makasi puoli tusinaa pieniä, valkoisia
sian porsaita. Nopeasti sulki hän oven ja istahti sitte kuin väsyneenä
tallin oven eteen hakotukille.
Siihen näkyi peltoja, niittyjä ja niiden takaa järvi vihreiden, vasta
puhjenneiden lehtojensa varjosta. Ilma oli tyyni ja järvi kuvasteli
laskeutuvaa aurinkoa.
Metsästä päin toi vieno tuulen henkäys tuoretta tuoksua ja tuulen
mukana tuli muistoja.
Kerran, siitä oli jo ikuisuus kulunut, oli näillä mailla kulkenut nuori
neitonen. Silmä oli loistanut, poski hohtanut ja tukkaa oli tuuli
vallattomasti hulmuuttanut. -- -- --
Pienen, karsaskatseisen tytön kanssa vanha emäntä kulki pihan poikki,
huomasi Esan ja suuntasi kulkunsa hänen luoksensa.
-- Kuule, Esa, tuleeko se Elli tänne tänä kesänä?
-- Ei, ei se tule, vastasi Esa.
Äiti ja Esa katsoivat toisiinsa, -- tuskaa ilmaisi kumpaisenkin katse.