Oli kerran eräässä valtiossa kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme
ylen kaunista tytärtä. Mutta kun molempia vanhempia, miten suloiset
olivatkin, toki katsottiin voitavan inhimillisin kiitoksin täysin
vastaavalla tavalla kehua, oli nuorimman tyttären ihanuus niin
erikoinen ja erinomainen, ettei sitä puutteellinen ihmiskieli pystynyt
ilmaisemaan eikä riittämään asti ylistämään. Niinpä monet oman maan
kansalaiset ja varakkaat tulokkaat, joita harvinaisen näytelmän huhu
taajoissa, hartaissa joukoissa keräsi kokoon, hämmästyivät ihmeissään
moista saavuttamatonta ihanuutta, painoivat sormenpään ojennettua
peukaloansa vasten ja veivät kätensä suulleen, osoittaen siten hänelle
uskonnollista kunnioitusta juuri kuin itse Venus jumalattarelle.
Jo oli kautta lähivaltioiden ja likiseutujen kulkeutunut huhu, että
jumalatar, jonka synnytti sinisyvyys ulapan ja kasvatti vihma
vaahtopäälaineiden, kaikkialle jakaen jumaluutensa armoa jo liikuskeli
keskellä väkijoukkoja, tai ainakin että taasen, kuten kerran meri, niin
nyt maa uudesta taivaallisten pisarain idusta oli toisen Venuksen
täydessä impeyden kukassaan saattanut puhkeamaan.
Niin etenee äärettömästi päivä päivältä se käsitys, niin vaeltaa
leviävä maine jo kautta lähisaarten, melkoisen osan maata ja useampain
maakuntain. Jo tulvi joukottain kuolevaisia, pitkien taivalten takaa ja
meren aallonharjoja kulkien vuosisadan kuulua kummaa näkemään. Ei
Pafokseen, ei Knidokseen eikä edes Kyteraankaan kukaan purjehtinut
Venus jumalatarta katsomaan. Jumalattaren uhreja sivuutetaan, hänen
temppelinsä ovat tyhjinä, pyhät sijansa hyljättyinä, hänen menojaan
laiminlyödään, kuvapatsaansa ovat vailla seppeleitä ja autioita
alttareita tahraa kylmä tuhka. Sensijaan rukoillaan tyttöä, ja ihmisen
muodossa lepytellään mahtavan taivahisen jumaluutta; immen aamusin
astellessa suostutellaan uhriteurain ja juhla-aterioin Venusta, joka
kuitenkin oli kaukana, ja hänen katuja pitkin kävellessään ihmiset
lukuisasti häntä palvoovat seppelin ja kukkasin.
Tämä taivaallisten kunnianosoitusten määrätön siirtäminen kuolevaiseen
tyttöön herätti todellisen Venuksen suuttumuksen, ja närkästyksestä
kärsimätönnä hän päätään pudistellen sekä sydämen pohjasta nuristen
näin puhuu itsekseen: "voi luonnon ikiemoa, voi alkuainetten
perusjuurta, voi koko maanpiirin hallitsijatarta, voi minua, armas
Venus, jonka täytyy kuolevaisen tytön kanssa jakaa valtiuteni ja jonka
taivaassa pyhitettyä nimeä häpäisee maallinen tahra! Meille molemmille
osoitetussa palveluksessa saan minä tietysti tyytyä viransijaisen
epävarmaan osaan, ja minun kuvaani kantaa ympäri maailmaa kuolevainen
tyttö. Turhaan Paris paimen, jonka oikeamielisyyden ja luotettavuuden
on myöntänyt suuri Jupiter, erinomaisen ulkomuotoni vuoksi asetti minut
niin mahtavain jumalatarten edelle. Mutta eipä tuo, ken tahansa
lieneekään, niinkään suureksi ilokseen tule ryöstäneeksi kunniaani:
kyllä minä pian laitan niin, että hän saa katua juuri tätä luvatonta
ihanuuttaan".
Ja kohta hän kutsuu luokseen poikansa, tuon siivekkään veitikan, joka
huonoine tapoineen kaikkea julkista kuria halveksii ja liekin, nuolin
asestettuna öisin liitää vieraissa kodeissa sekä kaikkien avioliittoja
turmellen rankaisematta tekee moisia kolttosiaan eikä ollenkaan toimita
mitään hyvää. Vaikka tämä jo luontaisesta vallattomuudesta on julkea,
äiti vielä lisäksi sanoillaan häntä yllyttää ja saattaa hänet
ennenmainittuun valtioon sekä osoittaa hänelle Psyken -- se näet oli
tytön nimi. Ja kerrottuaan juurta jaksaen heidän kauneudenkilpailunsa,
hän närkästyksestä uhkuen ja puhkuen virkkaa: "nimessä äidinrakkauteni
siteiden, nimessä nuolesi suloisten haavojen, nimessä tuon liekkisi
medenmakean polton, hanki äidillesi kosto, ja täydellinen! Rankaise
ankarasti tuota uppiniskaista kaunotarta ja suorita suosiollisesti
ennen kaikkea tämä ainokainen asia: tuo neito rakastukoon mitä
tulisimmin kaikkein halvimpaan mieheen, jolta Onnetar on riistänyt
arvon ja samalla perinnön, vieläpä terveydenkin, mieheen, joka on niin
halpa, ettei koko maanpiirissä löydä vertaistaan kurjuudessa".
Noin julistettuaan ja hehkuvin suukkosin poikaansa kauvan ja kiihkeästi
suudeltuaan, hän pyrkii lähimmälle rannikolle, mistä meri vetäytyy
taappäin, ja tuskin hän rusottavilla jalkapohjillaan on hipaissut
väreilevän allokon päällisintä vihmaa, niin hän jo laskeutuu syvän
meren selkeälle pinnalle. Ja, niinkuin hän juuri haluaakin, niin
paikalla viivyttelemättä ilmestyy merellinen seurue, ikäänkuin
jumalatar aikoja sitten olisi niin käskenyt. Saapuvat Vellamon neidot
kuorossa laulaen, saapuvat takkuinen siniparta Portunus ja Salacia,
syli raskaana kaloista, sekä pieni delfiininajaja Palaemon. [Portunus,
Salacia ja Palaemon ovat tarumaisia meriolentoja.] Ja Tritonein parvien
hyppelehtiessä sinne tänne pitkin meren pintaa, tässä yksi vienosti
puhaltaa sointuvaa simpukkaa, tuossa toinen silkkiharsolla torjuu
auringon ahdistavaa paahdetta, kolmas kantaa valtiattaren edessä
kuvastinta ja vihdoin toiset uiskelevat parittain, vaunujen eteen
valjastettuina. Sellainen joukkue se saattaa Venusta, kun hän
valtamerelle suorii.
* * * * *
Mutta Psyke, itselleenkin ilmeisestä ihanuudestaan huolimatta, ei nauti
kauneudestaan mitään hedelmää. Kaikki häntä katselevat, kaikki
kiittävät, mutta ei kenkään, ei kuningas, ei kuninkaanpoika eikä
yhteisestäkään kansasta kukaan häntä aviokseen haluten kosimaan saavu.
Ihailevat sitä jumalallista ulkomuotoa, mutta kuin mitäkin taidokkaasti
silattua kuvapatsasta sitä ihailevat kaikki. Jo kauvan sitten ovat
molemmat vanhemmat siskot, joiden kohtalaista kauneutta eivät ihmiset
ollenkaan olleet huutoon saattaneet, joutuneet kuninkaallisille
kosijoille ja päässeet onnellisiin avioliittoihin. Mutta Psyke
pyhäisenä piikana kodissaan istuen itkee hyljättyä yksinäisyyttään,
ruumiiltaan raihnaana, sielultaan sairaana, ja vihaa itsekseen
ihanuuttaan, joka koko maailman on hurmannut.
Silloin perin kovaonnisen tytön kurjankurja isä, epäillen taivahisten
vihaa ja jumalten kiukkua peläten, kysyy neuvoa ikivanhalta Miletoksen
oraakelilta ja suostuteltuaan rukouksin ja uhriteurain mahtavata
jumaluutta hän anoo neidolle, jota ei kukaan pyydä, häitä ja
aviomiestä. Ja Apollo antoi näin kuuluvan oraakelinvastauksen, vieläpä
latinaksi, vaikka hän, katsoen miletolaissadun kertojaan, olikin
kreikkalainen ja ioonialainen:
Korkean vuoren huipulle, valtias, toimita tyttö,
yllään hääpuku, voi, surkean morsiuden!
Turhaan vävyä ihmislasten joukosta toivot:
julma ja häijy se on, turmiokas kuni kyy,
hän, joka lentimin ilmoja liitäen kaikkia vaivaa,
liekin ja miekoin myös kutakin ahdistaa,
tuo, jota jumalat säikkyvi, värjyvi taivahan taatto,
ja jota kauheksuu Tuonelan virrat ja yö.
Pyhän ennustuksen sisällyksen kuultuaan ennen niin miekkoinen kuningas
harmissaan ja suruissaan lähtee takaisin kotiin ja selvittää
puolisolleen pahaenteisen jumalanvastauksen käskyn. Siitä murhetta,
itkua ja voivotusta useammaksi päiväksi. Mutta jo vaatii kauhea
oraakelinlause julmaa toimeenpanoaan. Jo valmistellaan hautaushäiden
näytäntöä kurjankurjalle neidolle, jo sammuu soihdun loimu mustan
hiiloksen tuhkaan, jo vaihtuu häähuilun sointu vaikeroivaan
lyydialaissäveleeseen, iloinen morsiuslaulu päättyy surkeaan parkuun,
ja miehelään aikova tyttö kuivaa kyyneleensä itse morsiushunnullaan.
Niin valitti koko väestökin yhdessä kovaa kokeneen talon surkeata
kohtaloa, ja maansurun ajaksi julistettiin kohta oikeudenkäynti
lakkautetuksi.
Mutta pakko totella taivaallisia ohjeita vaatimalla vaati Psyke parkaa
kohtalon määräämään rangaistukseen. Kun siis suurimmassa murheessa oli
suoritettu hautaushäiden juhlallisuudet, niin kuljetetaan koko kansan
saattaessa elävää ruumista, sillä itkusilmäinen Psyke ei astu
hääsaatossaan, vaan omiin hautajaisiinsa.
Mutta kun vanhemmat murheellisina ja moisen onnettomuuden järkyttäminä
vitkastelevat jumalattoman teon toimeenpanossa, tytär itse näillä
sanoin heitä rohkaisee: "mintähden onnetonta vanhuuttanne alituisella
itkulla kidutatte? Miksi henkeänne, joka enemmän minulle kuin teille
kuuluu, tavantakaisilla voivotuksillanne näännytätte? Miksi
tehottomilla kyynelillänne rumennatte minun katseitani samalla kertaa
kuin omia silmiänne? Miksi revitte harmaita hapsianne? Mitä rintaanne,
mitä pyhiä parmojanne kolhitte? Tämäkö siis oli oivallinen palkkanne
erinomaisesta ihanuudestani? Liian myöhään älyätte että teihin on
sattunut jumalattoman kateuden kuolettava isku. Silloin kun yksityiset
ja kansat jumalallisilla kunnianosoituksilla minua juhlivat, kun ne
yhdestä suusta minua uudeksi Venukseksi nimittivät, silloin olisi
teidän pitänyt surra, silloin itkeä, silloin minua menneenä kaluna
murehtia. Jo minä huomaan, jo näen että yksin nimi 'Venus' on minut
turmioon syössyt. Viekää ja asettakaa minut oraakelinmääräämälle
huipulle. Minä riennän kohti noita onnellisia häitäni, riennän näkemään
tuota ylhäissukuista ylkääni. Mitä vitkastelen? Miksi lykkään
tuonnemmaksi hänen tuloaan, joka koko maanpiirin turmioksi syntyi?"
Noin puhuttuaan neito vaikeni ja, jo vakavasti astuen, yhtyi mukana
seuraavaan saattoon. Kuljetaan jyrkän vuoren määräkukkulalle, jonka
ylimmälle huipulle tyttö asetetaan. Sen jälkeen kaikki heittävät hänet
sinne, sammuttavat kyynelillään hääsoihdut, joilla olivat edeltä
valaisseet, ja jättävät ne siihen paikkaan sekä hankkivat allapäin
kotiinlähtöä. Ja moisen tappion masentamina tytön kurjat vanhemmat
sulkeutuvat huoneeseensa, kätkeytyvät sen pimentoihin ja antautuvat
alituisen yön valtaan.
Mutta Psyken, joka kukkulan huipulla kohtaloaan vaikeroi, kohottaa
verkalleen, liepeitä sinne tänne liehuttaen ja poimuja pullistaen,
lauhasti huokuvan Lännen lempeä tuulonen, kuljettaa vähitellen häntä
leppeällä henkäyksellään alas pitkin korkean kallion jyrkänteitä ja
laskee hellävaroen hänet vaipumaan vuoren alla olevan laakson vihannan
nurmen helmaan.
* * * * *
Kun Psyken valtava mielenliikutus oli asettunut, niin hän nukkui
pehmeään ruohikkoon, kasteisella heinävuoteellaan suloisesti uinuen.
Sitten hän riittävästä unesta virkistyneenä, jälleen nousee tyynellä
mielin. Hän näkee lehdon täynnä korkeita, mahtavia puita, näkee kuulean
lähteen lasinheleine hetteineen aivan lehdon sydämessä. Lähellä sitä
paikkaa, missä lähde pulpahtaa esiin, on kuninkaanlinna, jota ei ole
rakennettu ihmiskäsin, vaan jumalten taidoin. Jo sisäänastuessasi
tietäisit näkeväsi jonkun jumalan muhkean ja ihanan olinpaikan. Sillä
korkeata, seeteripuusta ja norsunluusta huolekkaasti koverrettua lakea
kannattavat kultaiset patsaat, seiniä kaikkia peittää hopeinen
korkokuvaus, missä pedot ja kesyt elukat tulijan silmää kohtaavat.
Ihmeellinen tosiaan se ihminen, ei, pikemmin puolijumala tai varmaan
jumala, joka valtavan taiteensa hienoudella on niin suuren hopeamäärän
eläimiksi muuntanut. Yksin lattiatkin muodostavat monenmoisia,
kallisarvoisista juoviin jaetuista kivistä tehtyjä mosaikkikuvioita.
Kahdesti ja useammastikin vallan miekkoiset ne, jotka jalokivillä ja
helyillä kopeasti astelevat! Myös muutkin joka taholle laajalti
suunnitellun talon osat ovat määrättömän kallisarvoiset, ja kokonaiset
seinät pelkästä kullasta välkkyvät omalla hohdollaan, niin että talossa
vallitsee päivä, vaikkei paistaisikaan aurinko; niin loistavat
makuuhuoneet, niin pylväskäytävät, niin itse holvit. Ja muutkin
laitokset vastaavat täysin talon kunnianarvoisuutta, niin että kaikki
todentotta näyttää oikeastaan olevan taivaallinen palatsi, aiottu
suuren Jupiterin maalliseksi olinpaikaksi.
Moiset viehättävät paikallisuudet vetävät puoleensa Psyken; hän astuu
lähemmäs ja käy jo vähän rohkeammin kynnyksen sisäpuolelle. Pian saa
hänet into katsella kaikkea tuota kaunista houkutelluksi: hän tutkii
itsekutakin esinettä erikseen ja katselee linnan toisella puolella sen
erinomaisella kätevyydellä valmistettuja aittoja, täynnään suuria
kalleuksia. Eikä ole olemassa mitään, jota siellä ei tapaisi. Mutta
paitsi muuta, mikä näissä suurissa rikkauksissa oli ihmeellistä, oli
varsinkin se kummallista, että moinen koko maailman aarre säilyi ilman
mitään lukkoa, ilman salpaa, ilman vartiaa. Hänen tätä kaikkea
suurimmalla nautinnolla katsellessaan kuuluu muuan ääni ilman
näkyväistä ruumistansa. Ja se lausuu näin: "Miksi valtiatar hämmästyt
näitä näin suuria varoja? sinun on tämä kaikki. Suoriu täältä
makuuhuoneeseen, virkistä vuoteessa väsyneitä voimiasi ja kylve
kyllältäsi. Me, joiden äänen kuulet, olemme sinun palvelijoitasi ja
tulemme uutterasti sinua avustamaan, eikä kuninkaallinen ateria ole
viipyvä, kunhan vain olet ruumistasi vaalinut".
Psyke tajusi tässä jumalallisen kaitselmuksen autuutta, noudatti
olennottoman äänen kehoituksia ja huuhtoi pois väsymyksensä ensin
unella ja sitten kohta kylvyllä. Ja nähtyään heti aivan lähellä
puolipyöreän ylennyksen, hän arveli sitä sopivaksi virkistyspaikaksi,
siinä kun oli pöytäkalusto, ja laskeutui mielihyvällä tämän ääreen. Ja
tuossa paikassa toimitetaan maljoja täynnä nektari-juomaa ja runsaita
annoksia monenmoisia ruokalajeja, kenenkään tarjoamatta ja vain
ikäänkuin jonkun tuulenhenkäyksen vaikutuksesta. Kuitenkaan ei hän
voinut nähdä ketään, vaan kuuli ainoastaan ilmassa satelevia sanoja, ja
vain ääniä oli hänellä palvelijoinaan. Upean aterian jälkeen astui joku
sisään ja lauloi näkymätönnä, toinen taas, niinikään näkymätönnä,
soitti kitaraa. Sitten hivelee hänen korviaan taajan suloaänisen joukon
yhteissointu, niin että, vaikkei näkyvissä ollut kenkään, siellä kuoro
varmaan oli sentään.
Näiden nautintojen jälkeen Psyke illan tullen käy levolle. Mutta kun
yötä jo oli jonkun verran kulunut, kuuluu hänen korviinsa lempeä
sointu. Silloin hän kaamottavassa yksinäisyydessään peläten impeytensä
puolesta vapisee ja kauhistuu; ja hän säikkyy jokaista onnettomuutta
sitä enemmän koska ei sitä tunne. Mutta jo olikin tuntematon puoliso
läsnä, astui vuoteeseen, teki Psyken vaimokseen ja hävisi kiireesti
ennen päivän koittoa. Ja kohta palvelivat makuuhuoneessa odottavat
äänet nuorikkoa.
Tätä jatkui näin pitemmän ajan. Ja kuten tavallisesti käy, kääntyi se,
mikä alussa oli outoa, alituisesta tottumuksesta viehätykseksi, ja
epämääräisen äänen sointu oli lohdutuksena yksinäisyydessä.