Honoré on champagnelainen muonamies. Hänellä on kolme lasta. Hän on
otsansa hiessä syönyt jokapäiväistä leipäänsä. Vaimo on käynyt
ansiotyössä. Muuten olisivat lapset nähneet nälkää. Vieraan
vehnävainiolla on mies raastanut kouransa kyhmyisiksi, vaimo
sierottanut viinitarhassa kätensä. Ranskalainen sirous on heiltä
kadonnut pellonojiin, riiheen ja viinikuurnaan. He eivät ole
viehkeämpiä kuin käsikiviä vääntänyt pohjoismainen orja. He ovat
tyypillisiä ranskalaisia maalaistyöläisiä, jotka suunnattomilla
ponnistuksilla ovat onnistuneet hankkimaan vain niukan toimeentulon ja
joiden lapset kulkevat repaleissa.
Mutta he ovat olleet suhteellisen tyytyväisiä. Uskonnollinen hapatus
oli heistä suurimmalta osaltaan haihtunut. Mitä oli jäljellä, se oli
velvollisuuden oppia: olihan alemman kansan raadettava. Eikä siinä
tarvittu uskontoakaan. Oli olemassa nälän laki ja kaikellaisia muita
lakeja, joiden mukaan köyhän oli tehtävä työtä, rikkaan oli vain
korjattava sato. Kirjoitettu laki ei pakottanut työhön kumpaakaan.
Mutta se suojeli vain rikasta jättäen köyhän oman onnensa nojaan.
Tee siis työtä! Ja Honoré vaimoineen teki työtä. Kunnes puhkesi sota,
jolloin muonamiehemme oli pukeuduttava asetakkiin ja henkikurkussa
riennettävä rajalle saksalaisia vastaan.
Tämä outo käänne oli järkyttävä. Olisi tehnyt mieli hieman haikailla.
Aina on niin kovin kummallista milloin täytyy tehdä jotakin sellaista
mistä ei ymmärrä vähääkään. Honoré ei viljellyt kirjallisuutta eikä
sanomalehtiäkään eikä niinmuodoin oikeastaan tiennyt, että saksalainen
oli hänen verivihollisensa. Itsepuolestaan ei hän kantanut kaunaa ei
enempää juutalaista kuin kreekkiläistäkään kohtaan, ja jos hän olisi
saanut sopia jupakan jonkun saksalaisen turpeenpuskijan kanssa, niin ei
koko maailmansodasta olisi tullut yhtään mitään. Olisivat vain menneet
krouviin, ottaneet hyvät homssit ja vaikkapa sen päälle muodon vuoksi
vähän tapella nujuuttaneet, mutta rauha siitä olisi yhtäkaikki tullut
pitkiksi ajoiksi. Kun sen sijaan sodasta nyt päättivät Pariisin,
Berliinin, Wienin, Pietarin, Lontoon ja New Yorkin pankkiirit, ja nämä
eivät keksineet laiskojen pääomiensa kartuttamiseksi mitään läheskään
niin verratonta keinoa kuin sodan. He sijoittivat afääriin pääomat,
Honoréet selkänahkansa, ja asia oli sitä myöten selvä.
Mutta tätä kaikkea ei Honoré tietenkään ymmärtänyt. Hän oli selvillä
vain siitä, että työväki yleensä, eikä ainoastaan hän, oli kaikkinaista
sotaa vastaan. Mutta nyt selittivät kansanjohtajat, että tämän sodan
suhteen oli asianlaita aivan toinen. Tällä kertaa oli kysymyksessä
kansan vapauden ja vapauden puolustaminen yleensä raakalaisia ja
vapauden sortajia vastaan. Nämä kun nyt vain lyötäisiin, niin ei
ainoastaan varmennettaisi entistä vapautta vaan myös saavutettaisiin
aivan uusi ihmeellinen vapaus, köyhyys ja kurjuus loppuisi, taivas
astuisi alas maanpäälle. Yksi ainoa kansanjohtaja vain, Jaurés-niminen,
uskalsi tuoda esiin, että sodalla päinvastoin paiskattaisiin koko
"sivistynyt" maailma perikatoon. Mutta hän ammuttiin kuin hullu koira
ja ampuja pantiin varmuuden vuoksi tallelle odottamaan palkkaa
isänmaallisesta hyvästätyöstään.
Ja niinpä Honoré kelpo isänmaanpoikana riensi nupisematta rajalle, sai
Charleroissa ensi kerran mitä kuuluu, peräytyi joukkojensa mukana
Marnelle, syyti siellä puolestaan lyijyä peräytyväin saksalaisten
luokkatovereidensa selkään, kaivautui Aisnella juoksuhautoihin, jahtasi
siellä vuosikausia lähimmäisensä henkeä, teki uloskarkauksia pitkin
edellähyökänneiden senegalilaisten rotevia selkiä, oli itse alttiina
kivääri- ja kuularuiskutulelle, kykki kranaattisateissa, sai niskaansa
pommeja taivaasta, haukotteli myrkyllisissä kaasupilvissä, haavoittui
kymmenkunta kertaa, oli kolmasti pilkkukuumeessa ja lukemattomat kerrat
muissa kuumeissa, näki monesti nälkää, suri vaimoaan ja lapsiaan, kävi
sotaa toisin sanoen, kunnes Der Kaiser pisti miekkansa tuppeen ja
niinikään asetakkiin pakotettu saksalainen työläinen lähti kotiinsa
kuulemaan mitä Liebknechtillä oli sanottavana.
Ehdittyään Marnelta Reinille -- saatettuaan sodan maalleen voittoisaan
loppuun sai Honoré palata kotiinsa. Ja kyllä jo oli aikakin. Hän oli
tykkänään menehtynyt. Hänestä ei ollut minnekään. Jokin sotasairaus,
jota eivät lääkäritkään ymmärtäneet, viskasi hänet kotiin päästyään
vuoteelle. Perheen elättäjä oli hukannut työkuntonsa juoksuhaudoissa,
kauhuissa, kärsimyksissä. Hän kykeni enää vain yhteen: odottamaan sitä
uutta ja ihmeellistä, joka kansanjohtajain vakuutusten mukaan
välittömästi seuraisi sodan voittoisaa loppua. Hätäkös tässä
oikeastaan, vaikka olikin mennyttä kalua, kun kerran isänmaa oli
pelastettu eikä perheelläkään tulisi olemaan mitään hätää: yksi
viheliäinen muonamies sinne tai tänne, siitä nyt ei kannattanut melua
nostaa, ajatteli kaiketi Honoré kulta-aikaa odotellessaan.
Mutta kyllä sitä sai odottaa. Sen tulosta ei näkynyt pienintäkään
merkkiä. Päinvastoin: "sota voittoon asti" näytti koituneen köyhän
kansan turmioksi. Koskaan ei se ollut kärsinyt niin syvää kurjuutta
kuin nyt. Koskaan ei sen asema ollut näyttänyt niin toivottomalta kuin
nyt. "Kallis aika" kerrassaan tyrmistytti. Perheet, jotka onnistuivat
saamaan takaisin huoltajansa, näkivät nälkää nekin, mitä sitten
sellaiset, jotka olivat jo aikoja sitten menettäneet tukensa.
Pariisissa vietettiin huimaavia voitonjuhlia, Joffre, Petain ja Foch
saivat kultamiekkansa kukin, suurpelureita kannettiin riemusaatossa,
mutta pelinappuloita, noita kaikkia kaikessa, armeijaa sankarin takana,
sitä ei oikeastaan muistanut kukaan. Nimettömät sankarit ja sankarien
omaiset, ne näkivät nälkää, kärsivät puutetta, ja viruivat
tautivuoteella. Raajarikot, ne kerjäsivät kaupunginporteilla.
Ja aikansa odotettuaan Honoré pitkästyi, kääntyi sotadepartementin
puoleen, valitti huoliaan ja pyysi apua. Sotadepartementissa
kehoitettiin häntä kääntymään johonkin toiseen departementtiin, sieltä
kolmanteen. Kolmannen jälkeen jäi hän odottamaan: olihan selvää, ettei
häntä unohdettaisi. Olihan paitsi kansanjohtajia, myös suorastaan itse
hallitus sadat kerrat pyhästi luvannut "muistaa urhoja".
Vääntelehti siis Honoré vuoteellaan ja odotti. Ja, aivan oikein:
kuukausien perästä vihdoin astui santarmi muonamiehen matalaan majaan.
Mielenliikutuksesta on poloinen sotapotilas menettää tajunsa. Haetaan
vaimokin työstään. Tämä pyyhkii ilonkyyneleitä silmistään.
Variksenpelättimen näköiset lapset painuvat ryysyineen hyväntekijän
ympärille.
Santarmi penkomaan laukkuaan. Penkoo ja vihdoin ottaa sieltä esille ja
ojentaa vuoteella viruvalle Honorélle -- ei maksuosoitusta, ei
setelitukkua, ei sopimuskirjaa, jolla herra Clemenceau Ranskan
hallituksen päämiehenä sitoutuisi pitämään huolta sotapotilaasta ja
tämän perheestä -- ei, vaan kuparisen muistomitalin, johon on
kaiverrettu: "suur-sodan soturille". Ojentaa sen juhlallisesti,
nyökäyttää ylevästi, kapsahuttaa yhteen kantapäänsä, lähtee.
Ja "suur-sodan soturi" jää tuskaisen tolkuttomana hypistelemään
arvotonta kilistintä, vaimo purskahtaa itkuun, lapset parkuvat leipää.
Muonamiehen perhe ymmärtää tulleensa perinpohjin petkutetuksi. Sitä on
petkuttanut hallitus, sen on kavaltanut sosialistijohtajat. Sitä on
hosuttu nokkosilla ylhäältä ja alhaalta. Sitä on lyöty puulla päähän.
Se on viskattu ristille. Luvattu vapaus oli vapautta kuolla nälkään.
Ei tule kysymykseenkään huolehtiminen sotaorvoista, leskistä,
rammoista, rujoista -- heitä voidaan korkeintaan hyvitellä
muistomitalilla tai parhaassa tapauksessa mitään merkitsemättömällä
rovolla, kuin koiraa luulla, sillä mistä ne varat tulisivat ja millä
sitte palkattaisiin Mannerheimin miehiä ja muita pahantekijöitä ympäri
maailman murhaamaan Venäjän työläisiä?
E-hei. Köyhä kansa on tehnyt tehtävänsä, köyhä kansa saa mennä.
Pariisin, Rooman, Lontoon ja New Yorkin pankkiirit hykertelevät
kämmeniään ja sosialistikavaltajat pitävät huolta, ettei Honoré ja ne
muut liian äänekkäästi isottelisi.
Mutta entä jos sentään: jos Honoré sittenkin tuskastuu, nousee
viimeisillä voimillaan ja iskee taudinkuihduttamat mutta sitä
luisevammat sormensa pankkiirien ja luokkansapettäjäin kurkkuun,
kuinkas sitten, hyvät herrat?
Köyhä kansa lienee kohta kypsä näet.