Silloin kuuli hän säännöllistä, terävää napsutusta, ja seuratessaan
ääntä hän näki rastaan, joka koetti rikkoa etanan koteloa hiekkaisella
tiellä. Mutta tie oli liian pehmeä ja taipuisa ollakseen vakavana
alustana takomiselle. »Tuon tyhmän linnun pitäisi löytää joku tiili
tai astian kappale», virkkoi Bobby ja mietti. »Luulen, että kaikki
kukkaruukut on suljettu aittaan... En pidä siitä, että lintu menettää
aamunsa ja pettyy... Siihen ei mene minuuttiakaan...»
Hän nousi, meni ulos pienestä lasiovesta ikkunan vieressä löytääkseen
kivenkappaleen. Pienen ajan kuluttua hän palasi sellainen kädessään.
Mutta hän ei palannutkaan työhuoneeseen, sillä etsiessään kiveä oli hän
nähnyt pienen rastaanpoikasen, joka oli joutunut mansikoita peittävän
verkon alle ja oli nähtävästi säikähtynyt suunniltaan, tuo tyhmä lintu.
Hän palasi auttamaan rastaanpoikasta. Minuutit kuluivat, ja häntä
ei kuulunut huoneeseen. Ehkäpä hän oli löytänyt uuden hädänalaisen
olentotoverin.
Nyt puhalsi heikko tuulenhenki huoneeseen avoimeksi jääneestä
lasiovesta, kohotti paperipalasen, jossa sankarimme piti esitellä, ja
lennätti sen pehmeästi ja somasti uunissa oleville sytyttämättömille
haloille. Siinä se lepäsi pitkän aikaa.