Ensimmäinen luku.
Sankarimme esitellään.
Hän kirjoitti sen hyvin reippaasti, sillä se oli hänelle tuttua. Ajan
varrella hän oli kirjoittanut sen aina uudelle paperiliuskalle puolen
tusinaa kertaa.
Sitten hän pysähtyi yhtäkkiä ja kumarsi päänsä toiselle puolelle, ja
korjasi sitten hyvin siististi »sankarimme» sanaksi »sankari».
Siitä oli nyt kulunut lähes kaksi vuotta, kun hän tällä tavalla pani
alulle romaaninsa, ja hän oli yhä epävarma tavasta, jolla hänen
sankarinsa esiteltäisiin. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa romaaniin
nähden leijui yhä miellyttävästi hänen sielunsa sinessä. Hän ajatteli
onnellista sarjaa hauskoja, erilaisia ja viehättäviä seikkailuja, jotka
olisi kerrottu kevyesti ja hyväntuulisesti, nuoren, vaatimattoman,
ei liiaksi, mutta kyllin rohkean miehen vaiheita hänen matkallaan
maailmassa, elääkseen sitten onnellisena viehättävän nuoren naisen
kanssa. »Pikareski» oli hänen taikasanansa. Mikään näistä seikkailuista
ei ollut vielä saanut varmaa muotoa hänen mielessään. Hän tiesi,
että se kyllä lopullisesti tulisi jonakin päivänä. Kun istui ja
mietiskeli, niin näki ne jo puoleksi, ja siinä oli kyllin varmuutta
hänelle. Ja kun hän sitten oli siististi ja kauniisti kirjoittanut
uudelleen nimilehden, vaipui hän avosilmin uneksimaan ja ajatteli taas
lakkaamatta Christina Albertaansa, niinkuin kunnon sankarin tuleekin.
Christina Alberta aiheutti aina Bobbylle yllätyksiä. Mutta Bobby
sai aina kuulla jotakin, mikä selitti kaiken, ja sitten häntä taas
kohtasi yllätys. Mutta nyt hän näytti tuntevan, että hän todella tiesi
sen viimeisen tärkeän tosiasian, joka hänen oli tiedettävä hänestä.
Edellisenä iltana oli Paul Lambone kertonut, kuinka hän oli vienyt
tytön Devizesin luo saamaan neuvoja, ja kuinka he sattumalta olivat
joutuneet tietämään, kuka hänen oikea isänsä oli. Hän kertoi tarinansa
hyvin, niin kuin kirjailijan tuleekin, hän antoi sille dramaattisen
kärjen. Hän kertoi silminnähtävästi kaiken tarkan harkinnan jälkeen,
koska jo oli aika Bobbyn tietää asian oikea laita. Lambone oli selvillä
Christina Albertan kihlauksesta. Hän ei tiennyt, eikä sitä tiennyt
kukaan muu kuin Bobby, että hän ei milloinkaan aikonut mennä naimisiin.
Mutta juuri se, arveli Bobby, teki mahdolliseksi hänen asemansa
ymmärtämisen, selitti Devizesin kasvojen odottavan hellyyden silloin,
kun valo sattui niihin, ja hänen vaistomaisen »rakkaani»-sanontansa,
selitti hänen asemansa, ikäänkuin hän kuuluisi asiaan Devizesin ja Paul
Lambonen yhteydessä, eikä ollutkaan jokseenkin satunnainen vieras,
antoi anteeksi hänen kiivaan mustasukkaisuutensa Margaret Meansia
kohtaan, koska hän silminnähtävästi oli alkanut voimakkaasti pitää
isäänsä täydellisesti omanaan ja oli ehkä odottanut kiitollisuutta
siitä, että oli hyvin paljon hänen kanssaan. Epäilemättä Margaret
Means oli tuon läheisyyden tiellä. Oli luonnollista, että Christina
Alberta halusi olla Devizesin kanssa ja työskennellä hänen johdollaan,
ja luonnollista myös, että hän epäili, oli kateellinen ja vihainen
väliin tunkeutuvalle henkilölle. Ottamatta lukuun sukulaisuutta, oli
luonnollista, että kaksi sellaista älykästä ja lahjakasta henkilöä
vetivät voimakkaasti toisiaan puoleensa. Se ei tuottanut mitään
vaikeuksia Bobbylle, että Devizes yhtäkkiä oli päättänyt mennä
naimisiin Margaret Meansin kanssa, sillä hän ei ajatellut kovinkaan
tarkkaavasti Devizesiä. Margaret Means oli kyllä niin sievä, että kuka
tahansa olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan. On hetkiä, sen tiesi
Bobby, jolloin tuollainen viehättävä sulous voi ampua ihmisen maahan
kuin nuoli. Se oli selvästi kaatanut ja voittanut Devizesin. Ja melkein
ainoa seikka, joka vielä sai Bobbyn miettiväiseksi, mutta vain toisessa
sijassa, oli Christina Albertan vaihtelevaisuus. Miksi suostui hän
menemään naimisiin Bobbyn kanssa ja sitten muutti mieltään niin pian ja
lopullisesti ja kuitenkin piti hänet rakastettunaan?
Tuo päätös olla menemättä naimisiin näytti kaikesta päättäen olevan osa
hänen nykyaikaisuudestaan. Sillä tuossakin »uusien ihmisten» ryhmässä,
jossa Bobby oli hänet tavannut, näytti hän olevan kaikkein uusin. Hän
oli reippain yritys koko elämään nähden, mitä Bobby oli milloinkaan
nähnyt. Hänen nälkäisen yksilöllisyytensä leimahdus hurmasi hänet.
Minne hän oli menossa tässä elämässä? Pääsisikö hän voitollisesti
läpi tuohon uuteen persoonalliseen elämään, jota hän kaipasi, vai
eikö hänen onnistuisi löytää toiminnalleen kohdetta ja jäisikö hän
pettyneenä yksinäisyyteen niinkuin joku uraltaan eksynyt olento? Mitä
Bobbyyn itseensä tulee, niin oli maailma saanut hänet kauhistumaan, se
kauhistutti häntä vielä enemmän, kun hän ajatteli, että tuo heikko,
pieni olento lähtisi uhmailemaan sitä.
Bobby oli luonnostaan, perinnöllisesti, pelokas: hän kaipasi
pikemminkin turvallisuutta, suojelua, hellyyttä ja apua. Hän riippui
kiinni »Täti Suzannan» puuhassaan taloudelliseksi turvallisuudekseen.
Hän ei uskonut, että Christina Alberta tunsi kymmenettäkään osaa
häntä uhkaavista vaaroista, häväistyksestä, tappioista, alennuksesta,
välinpitämättömyydestä, väsymyksestä ja yksinäisyyden hädästä.
Hänen mielikuvituksensa piirteli tuskallisia kuvia hänestä yksinään
pimeässä, sekavassa, äärettömässä ja välinpitämättömässä Lontoossa.
Hän näytti perin hennolta, astunnassaan kevyeltä, tukka leikattuna,
kädet lanteilla, tietämättömänä pelottavista, salaisista vaaroista.
Nyt kun hän alkoi ymmärtää tyttöä, alkoi hän myös ymmärtää monia,
kirkassilmäisiä, seikkailunhaluisia, vaikeasti johdettavia nuoria
naisia, joita hän oli tavannut muutamina viime vuosina, ja hän
tajusi ensimmäisen kerran, mitä tarkoitti tuo syvä, laaja liike
naisten keskuudessa, joka oli hankkinut heille äänioikeuden ja joukon
aavistamattomia etuja.
Monet noista nuoremmista naisista tekivät työnsä ja olivat omia
herrojaan, niinkuin miehetkin. He maalasivat ja piirustivat kuin
miehet, kirjoittivat arvosteluja kuin miehet, sepittivät näytelmiä ja
novelleja kuin miehet, johtivat liikkeitä, tekivät tieteellistä työtä,
näyttelivät osaansa politiikassa. Niinkuin miehet? Asiaa tarkemmin
ajatellessa — ei aivan. Ei. He pysyivät kuitenkin erilaisina. Mutta
he eivät hoitaneet tehtäviään, joita jotenkin olisi voinut sanoa
naiselliseksi, lisäämättä sanaan outoja, uusia merkityksiä. Heidän
kirjoittamansa romaanit kiinnittävät tavattomasti hänen mieltään.
Sellaiset kuin Stella Benson kirjoittivat kirjoja, jotka olivat kuin —
kenen hyvänsä kirjoittamia. Hänen teoksestaan ei voinut huomata, oliko
hän mies vai nainen. Tuo kaikki oli taas uutta. George Elliot ehkä
oli heidän edeltäjiään. Ehkä. Nuo aikaisemmat naisten kirjat olivat
hyvin somia »kiltin tädin kirjoja», jolleivät ne kuvanneet »kaunista
itseäni». Saattoi kuulla hameiden suhisevan joka sivulla.
Olivatko nuo uudet naiset sukupuolettomia? Bobby punnitsi sanoja.
Aikaisemman sukupolven naiset, jotka halusivat olla emansipoitua,
sorrettua sukupuolta, sorsivat sukupuoltaan niin ankarasti, että sen
kielteisyys tuli johtavaksi tekijäksi heidän elämässään. He lakkasivat
olemasta myönteisiä naisia, heistä tuli kummallisia kielteisiä
naisia. Mutta nämä uudet eivät niin paljon sortaneet kuin unohtivat
sukupuolensa, välittivät siitä hyvin vähän. Christina Albertassa
ei tavallaan ollut mitään sukupuolestaan, ei sen vuoksi, että hän
olisi taistellut sitä vastaan, mutta käsittelemällä sitä kevyesti,
niinkuin itseään saattaa käsitellä kevyesti — niin että se alistui
hänen tilapäisiin tuuliinsa ja mielialoihinsa — ja hän saattoi siirtyä
kokonaan muihin asioihin.
Siirtyä kokonaan muihin asioihin. Hänen mielikuvituksensa palasi tuohon
pieneen olentoon, joka oli päättänyt valloittaa maailman itselleen
uhmaten kaikkea perintätietoa.
Hän tunsi suurta kiirettä lähteä Lontooseen hakemaan tyttöä, olla hänen
läheisyydessään, puuttua asioihin, suojella häntä ja kantaa hänet
pois turvaan. Hän tiesi, että hän ei varmasti antaisi kellekään lupaa
tehdä sitä. Hänen oli oltava vain hänen ystävänsä ja toverinsa, olla
käytettävissä ja auttaa häntä, jos hänelle sattuisi joku onnettomuus.
Oli omituista, että hän halusi seista tuon sukupuolettoman nuoren
naisen rinnalla. Se oli juuri sitä, jota kukaan ei voisi jättää
laskuista pois, se saattoi ehkä olla osa ajan suurista bioloogisista
muutoksista. Muinaisuudessa oli lajin etu vaatinut, että puolet lajista
erikoistui lapsia kantaviksi ja kasvattaviksi. Nyt se selvästi ei enää
vaatinut sitä. Pelottava ja kunnioitettava äidin ja puolison arvo ei
enää houkutellut kaikkia naisia. Eräälle osalle heistä se ehkä vielä
olisi jotakin pyrkimyksen arvoista, jos se heitä huvitti. Mutta suuri
joukko naisia syntyi nyt olemaan sitä vailla. Muutamista saattoi tulla
somia vahinkoeläimiä, jotka pian lakkaisivat olemasta somia, rakkauden
ja äitiyden kunnioituksen loiseläimiä, roskaa, varjoja. Toiset taas
raivaisivat tiensä täydelliseen yksilölliseen elämään — kolmanneksi
sukupuoleksi. Ehkäpä uudessa maailmassa ei enää olisikaan vain
sukupuolia, siellä olisi tunnustettuja muunnelmia ja alajaksoja. Niin
mietti Bobby. Sillä aivan niinkuin oli olemassa naisia, jotka eivät
halunneet synnyttää lapsia, niin oli myös olemassa miehiä, jotka eivät
halunneet olla mukana vaimon ja lasten herroina.
Mutta rakkautta he kuitenkin kaipasivat. Jokainen yhteiskunnallisen
lajin jäsen kaipasi rakkautta. Tämän kaipauksen puuttuminen
oli samaa kuin paeta yhteiskunnallisesta elämästä yksinäiseen
tyhjänpäiväisyyteen. »Molemminpuoliseksi lohdutukseksi», toisteli
Bobby. Menneisyydessä oli Bobbykin uneksinut lasten rakkaudesta. Nytkin
hän muisti tosiasiana, että hän oli uneksinut erikoisesti pienestä,
omasta tyttösestä, jota hän saisi suojella ja tutkiskella. Mutta nyt
oli ajatus ja kiintymys Christina Albertaan pyyhkinyt pois kaiken
sellaisen. Hänestä oli merkillistä ajatella, missä määrin hän oli tytön
vallassa. Hän ei voinut ajatella mitään elämänsuunnitelmaa juuri nyt
ottamatta Christina Albertaa mukaan sen tärkeimpänä tekijänä. Mutta
Bobbysta ei olisi hänelle mitään hyötyä, jollei tyttö kunnioittaisi
häntä. Hän ei voinut ajatella olevansa toisen alainen, yhtä vähän
kuin hän saattoi kuvitella olevansa hänen herransa. Jälkimmäisessä
tapauksessa tyttö nousisi kapinaan, edellisessä halveksisi häntä.
Heidän oli seistävä rinnakkain. Ja kun tyttö oli etevä, kykenevä
ja valmis kovaan työhön, täytyi Bobbynkin tehdä ankarasti työtä ja
siten myös kunnostautua. Hänen oli oltava toisen vertainen, oltava ja
pysyttävä hänen vertaisenaan...
Juuri sen takia hänen nyt pitäisi kirjoittaa suuri romaani — ei vain
romaania, mutta _suuri_ romaani.
Hän silmäili taas siististi kirjoitettua sivua. »Alas ja ylös», luki
hän. »Romaani jalkamatkalta.»
Hänelle selvisi, että tuossa kaikessa oli jotakin perin kieroa.
Siitä olisi pitänyt tulla tarina kiertämisestä ympäri maailmaa
sellaisena kuin se on, jutelma hyvin järjestetyn sielun onnellisista
seikkailuista hyvin järjestetyssä asioitten piirissä. Mutta Bobby alkoi
huomata, että ei ole olemassa, eikä milloinkaan ole ollut, sellaista
pysyväistä maailmaa. On vain maailma, joka on ollut, ja maailma, joka
tulee. »Uusia ihmisiä», kuiskasi Bobby, pisti kynän musteeseen ja
laittoi joukon täpliä nimen ympärille. Sitten hän yhtäkkiä pyyhki pois
nuo kolme sanaa »Alas ja ylös» ja kirjoitti sijalle: »Uusia maita.»
»Se saattaisi olla jotakin merkitsevän romaanin nimi», sanoi Bobby.
Hän mietti ankarasti. Sitten hän kirjoitti alaotsikoksi:
»Löytöretkeilijän tarina.»
Hän raaputti pois sanan löytöretkeilijä.
»Matkustaja vastoin tahtoaan», virkkoi Bobby.