TUNTEMATTOMANA.

1.

Hra Preemby on kadonnut Christina Albertan elämästä. Joksikin aikaa

täytyy hänen kadota melkein yhtä täydellisesti tästä kertomuksestakin.

Hra Preemby häipyy pois. Meidän on nyt kerrottava toisesta ja

suuremmasta henkilöstä, joka on lainannut hänen ulkonaisen olemuksensa,

Sargon ensimmäisestä, loistavasta, kaikkien kuninkaitten kuninkaasta,

maan perijästä.

On epäilemättä hyvin ihmeellistä ja suurenmoista huomata, että

sen sijaan, että on ollut jokseenkin hämärä, pesulaitoksen

omistajattaren leski, jolla ei ole mitään erikoisempaa tarkoitusta

tässä maailmassa, yhtäkkiä onkin koko maailman herra, mutta se on

samalla omantunnontarkasta, oikeutta harrastavasta miehestä perin

häiritsevä ja painava huomio. Ja on luonnollista, että siinä ensiksi

täytyy olla jotakin mieltä hiukan hälyyttävää, tuossa suuressa ja

säteilevässä ajatuksessa. Se oli aate, joka toi mukanaan vapautuksen ja

laajentumisen tunteen. Tarkoituksista, jotka vielä olivat epäselvät,

oli häntä pidetty kuin häkissä olevaa eläintä tuossa rajoitetussa

ja syrjäytetyssä Preembyn elämässä. Hänen mielikuvituksensa oli

kapinoinut sen päättyväisyyttä vastaan, joku syvä vaisto oli ilmaissut

hänelle, että elämä oli vain harhakuva. Uneksimisen hetkinä, ja joskus

valvomisen ja nukkumisen välillä, oli hän nähnyt viittauksia valosta

ja suunnasta todellisuuden toiselta puolelta. Ja nyt äkkiä, ikäänkuin

portti olisi avattu, ikäänkuin verhot olisi vedetty syrjään, tulvi tuo

valo häikäisevänä häntä vastaan. Hänen elämänsä ei enää ollut mikään

yksityinen elämä, joka alkaa, loppuu ja menee ohi kuin tyhjänpäiväinen

sävel. Hänen olemassaolonsa oli kuin rihma, joka kiilsi ja hävisi

ja palasi taas olemisen äärettömässä työpajassa, se olikin kudottu

jotakin tarkoitusta varten. Muinaisuudessa hän oli ollut Porg Klebin

kaupungissa, ja hän oli ollut Sargon ja Belzasar. Moni muukin hän oli

ollut, mutta nuo muistot nukkuivat vielä unhotuksen mustien vesien

alla. Mutta Sargonin muisto loisti kirkkaana. Palannut oli hänen

Sargon-minuutensa eikä mikään muu hänen minuuksistaan. Jostakin vielä

hämärästä syystä tuo voima, joka ohjasi häntä, tahtoi häntä vielä

kerran tulemaan Sargoniksi tässä nykypäivien surkeassa maailmassa.

Sargon oli aloittanut elämänsä nöyrästi, hyljättynä pikkulapsena, mutta

oli noussut luomaan uudelleen, hallitsemaan ja laajentamaan mahtavampaa

valtakuntaa kuin maailma oli milloinkaan ennen nähnyt. Sargon oli

osoittanut eräitä ominaisuuksia (hrrump) ja näitten ominaisuuksien

takia tuo voima oli taas kutsunut häntä.

Koko sarja muistoja aukeni hänen sielussaan. Merkillisen vakuuttavasti

ne muistuttivat hänen mieleensä hänen nuoruutensa, muistoja noilta

kaukaisilta ajoilta Sumeriassa, jossa voima oli nostanut hänet

korkealle. Ne olivat niin kirkkaita ja miellyttäviä, että ne jo

alkoivat työntää hänen muistelmansa Sheringhamista ja Woodford

Wellsistä taustalle, tehden hänen Preemby-minänsä varjomaiseksi. Hän

ei ollut milloinkaan pitänyt paljon noista viime kokemuksistaan, ei

milloinkaan palauttanut niitä mieleensä mielihyvällä. Mutta hänen äsken

palanneisiin muistoihinsa kannatti kyllä pysähtyä. Niitten joukossa oli

kuvia hänen aikaisimmasta elämästään, jolloin hän oli vain löytölapsi,

salaperäinen, edeltäjänsä hovissa löydetty lapsi. (Tämän edeltäjän

nimeä hän ei vieläkään kyennyt muistamaan.) Nuori Sargon oli sievä,

sinisilmäinen nuorukainen, mikä oli hyvin harvinaista Sumeriassa

syntyneille, ja hänet oli löydetty liukumassa virtaa alas pienessä,

heikossa, kaisloista ja piestä tehdyssä veneessä, ja maan hallitsija

oli korjannut hänet ja ottanut hänet lapsekseen. Jo poikana hänet

huomattiin poikkeuksellisen viisaaksi, kykeneväksi tekemään kaikkea,

mitä muut ihmiset eivät voineet tehdä: hänellä oli hallitsijan henki.

Hän ei suinkaan ollut hyvin kaunis, hyvin tietorikas tai voimakas.

Monet hänen ympärillään voittivat hänet näissä vähäisemmissä asioissa —

tietorikkaudessa ja muistin suuruudessa erikoisesti voitti hänet Prewm,

suurvisiirin poika — mutta hänellä oli oikea, kuninkaallinen viisaus

ennen heitä kaikkia.

»Oikea, kuninkaallinen viisaus», sanoi hra Preemby-Sargon ääneen

ja törmäsi kovasti pitkään, mustaan herraan, joka kiiruhti St

Jamesin puistosta St Jamesin palatsia kohti. »Valitan!» huusi hra

Preemby-Sargon.

»Minun vikani», sanoi pitkä, musta mies. »Myöhästynyt kohtauksesta», ja

jatkoi matkaansa.

Omituista. Missä oli hra Preemby — eli Sargon — ennen nähnyt nuo

kasvot? Olikohan... jokin yhdisti ne hämärästi Sheringhamiin ja

auringon paistamaan hiekkaan. Mutta sitten nousi Sumeria ylimmäksi, ja

pitkästä, mustasta miehestä tuli erämaaheimon päällikkö, hiekka-aavikon

keskellä elävän erämaaheimon.

Veden rikkoutunut pinta tuli taas tyyneksi, ja tuo poika-aika

Sumeriassa sai jälleen peilimäisen kirkkautensa. Missä olimmekaan?

Jo noina aikaisina aikoina olivat miehet huomanneet nuorukaisen

ikäänsä vakavammaksi. Hän oli välttänyt poikien leikkejä. Koko

ikänsä hän oli välttänyt poikien leikkejä. Hän ei pelannut

cricketiä Sheringhamissakaan. Vaatimattomasti, mutta pontevasti tuo

nuorukainen oli kohottanut äänensä neuvostohuoneessa ja hänen sanansa

huomattiin viisaudeksi. Vanhat miehet olivat ihmetellen istuneet

hänen ympärillään. »Hänessä on totuus», sanoivat he muinaisella

sumerialaisella tavallaan. Totuuden sanoja. Häntä sanottiin myös

nuoreksi tiennäyttäjäksi.

Ennenkuin Sargon oli täyttänyt viittätoista, oli vanha, lapseton

hallitsija, jota viholliset ahdistivat ja vehkeilijät kiusasivat,

huomannut hänet. »Tuo poika pelastaa valtakunnan.» Sitten kun hän

oli vasta muutaman päivän yli kahdeksantoista, oli hänelle annettu

tehtäväksi sotaretken johto pohjoisten heimojen rauhoittamiseksi

ja heidän liittoutumisensa estämiseksi pohjoisrajan takana olevan

vihollisen kanssa. Hän teki enemmän kuin häntä oli käsketty tekemään.

Hän retkeili vuoriston läpi niitten takaisille tasangoille, taisteli

pohjoisten vihollisten kanssa, löi ja tuhosi heidät ankarasti.

Silloin käsittivät kaikki, että hänestä piti tulla Sumerian uusi

herra ja hallitsija, vanhan käskijänsä seuraaja. Kaikki hyväksyivät

sen vilpittömästi, paitsi Prewm taitava (jota jo silloin koristivat

komeat, tuuheat poskiparrat), sillä hän ilmaisi hyväksymisensä kateus

silmissään. Ja sitten tuli hallitusvaihdoksen päivä, ja haaremin

avaus, kauniita päiviä. Sitten kuninkaallisen prinsessan, hänen ainoan

lapsensa syntymä, ja suuri sotaretki etelän erämaihin. Ja sitten lisää

sotaretkiä, ja suurta lainsäädäntöä, viisaitten, yhä viisaampien

lakien, ja riemuaan osoittavia ihmisjoukkoja, kiitollisia ihmisiä ja

onnellisia kyliä. Elämä tuli onnelliseksi kaikkialla. Prewm vehkeili ja

kapinoi ja hänet tuomittiin ajan yksinkertaisten menetelmien mukaan. Se

oli valitettava välttämättömyys, asia, jossa ei kannata viipyä. Rajat

laajenivat ja suuri rauha vahvistui: Venäjä, Euroopan Turkki, Persia,

Intia, muinainen Egypti, Somalinmaa ja niin poispäin valloitettiin ja

tehtiin onnellisiksi. Amerikka ja Australia ja Atlantiksen jäännökset,

sillä se ei vielä siihen aikaan ollut kokonaan uponnut, löydettiin.

Ne unohdettiin taas myöhemmin, mutta ne löydettiin todella silloin ja

maksoivat veroa. Kansainliitto perustettiin.

Koko maailma kertoi Sargonin hyvyydestä ja eli kultaisia päiviä.

Sillä Sargon hallitsi sydämessään piilevän oikeuden valon mukaan. Hän

teki temppeliuhrit lempeämmiksi ja toi jonkunlaista protestantismia

uskomuksiin ja menoihin. Kansa teki hänestä ylistyslauluja. Ohikulkevat

naiset ja miehet juoksivat hänen jäljessään saadakseen suudella hänen

kättään. Eikä hän kieltäytynyt olemasta kansansa seurassa. Tämä

luottavaisuus oli hänen turmansa. Tuli murhaaja tikareineen, musta

murhaaja, hullu, ulkomaalainen...

Ihmeellistä! Hän saattoi muistaa, kuinka hänen kansansa suri hänen

kuoltuaan.

Hra Preemby-Sargonin rintaa painava poliisimiehen valkoinen hansikas

esti hänet paraiksi joutumasta autobussin alle. Hän perääntyi

näppärästi. Hän oli Trafalgar Squarella, suuressa liikenneristeyksessä,

ahdingossa. Täällä, lämpimän lokakuun iltapäivän auringon alla, oli

vielä suurempi kansanpaljous kuin Sumeriassa. Täällä hän halusi

tarkastaa sitä. Se oli pimeää kansaa, kansaa hätäisin kasvoin. Hänen

paluunsa vaikuttaisi siihenkin. Oli ollut suuri sota, paljon hävitystä,

maailma oli haavoittunut, eikä kyennyt parantumaan. Tämän ajan

mitättömillä hallitsijoilla ja valtiomiehillä ei ollut viisautta, ei

ollut mitään vaistoa pohjimmaisesta oikeudesta. Vielä kerran vaadittiin

johtajaa ja pelastajaa, sellaista, jolla oli tarvittava viisaus.

Nyt käveli Sargon Nelsonin patsaan leijonien kitojen alitse ja

suuntasi kulkunsa ohi Yrjö V:n patsaan aukeaa korkeammalle nousevalle

suojukselle. Siihen hän asettui pitkää tarkastelua varten. Hän

katseli Whitehalliin päin Parlamenttitalon korkeaa tornia kohti ja

Whitehall oli täynnä kultaista auerta, jonka keskellä liikenne väreili.

Raitiovaunujen, ajurien ja autojen jono aukeni sieltä sekaantuakseen

Northumberlandin kadulta ja Strandin avenuelta tulevaan virtaan,

ja niin yhtynyt jono jakaantui taas hänen vasemmalla puolellaan ja

oikealle, Pall Mallia pitkin, siellä olevan aukean yli. Katulyhtyjä ei

vielä ollut sytytetty, mutta vasemmalla olevien talojen pyöristyvissä

jyrkänteissä syttyivät muutamiin ikkunoihin lämpimät tulet. Alhaalla,

aukean poikki, liikkui ohuita kävelijäin jonoja kuin rihmoja paikasta

toiseen, ja pieni, kyyristynyt maanalaisen asema nieli lakkaamatta

kitaansa ihmisiä joukottani ja ryhmittäin. Jonkunlainen kokous oli

käynnissä Nelsonin patsaan juurella: ihmisjoukko, joka ei osoittanut

erikoista innostusta. Valkeita ja punaisia laattoja kantavat miehet

jakoivat valkoisia paperilappuja ja helistelivät rahankeruulaatikoita.

Välittömästi heidän jaloissaan juoksenteli muutamia köyhästi puettuja

lapsia leikkien ja kirkuen...

Tämä oli vain pikkuinen läikkä yhdessä hänen kaupungeistaan. Sillä

katsokaas, ajan kuluessa ja hänen entisen valtakuntansa kehittyessä oli

hän tämän ja kaikkien muidenkin maailman kaupunkien oikeutettu omistaja

ja hallitsija.

Ja hän oli tullut takaisin parantaakseen vilisevän maailman

epäjärjestyksen ja palauttaakseen vielä kerran Sumerian syvän rauhan.

2.

Mutta kuinka oli tuo tehtävä pantava alulle?

Siinä oli vaikeus. Ei saanut olla mitään puolinaista saapumista. Hänen

oli nopeasti ja päättävästi käytävä käsiksi asioihin, tajusi hän, ja

National Galleryn korokkeelta näkyi irrallinen, hajanainen, laaja

maailma, jota hänen oli ruvettava hoitamaan. Se saattoi ponnistella

holhousta vastaan. Jos hän alkaisi nyt, jos hän rupeisi huutamaan

tältä korokkeeltaan, niin olisi enemmän kuin luultavaa, ettei kukaan

välittäisi hänestä. Hänen piti tarkasti ottaa vaari tilaisuudesta, eikä

tehdä mitään erehdyksiä. Maailman herran ja parantajan ei sopinut tehdä

erehdyksiä.

Niin, esimerkiksi oli Buckinghamin palatsin juttu melkein ollut

erehdys. Se oli mennyt myttyyn muitta mutkitta, mutta siitä olisi

voinut olla vakavampiakin seurauksia. Ihmiset eivät vielä tunteneet

mestaria, heillä ei vielä ollut minkäänlaista aavistusta hänestä. »Ne

olisivat voineet», sanoi Sargon langeten preembymäiseen kodikkuuteen,

»panna minut putkaan. Ja silloin olisin ollut aika hölmön näköinen.»

Nyt ei enää saisi tapahtua sellaista hätäilyä.

Ei. Hänen tuli mieluummin odottaa ohjeita ylhäältä.

Voiman, joka oli tuonut hänet takaisin maailmaan ja herättänyt hänet

tuntemaan oikean olemuksensa ja tehtävänsä, sen saattoi odottaa

lähettävän hänelle valistuneen kannattajan tai sellaisen — joka tuntisi

hänet. Sillä täytyihän hänen tietysti olla sen hallitsijan näköinen,

joka hän oli ollut — kuten Hocklebykin oli ollut Prewmin näköinen.

Hänen näitä harkitessaan etsivät sormet hänen viiksensä ja alkoivat

kierrellä niitä miettivästi. Hän oli todellakin valepuvussa. Sillä

välin?... Sillä välin hänen täytyi saada nähdä kaikki, mitä voi, päästä

perille ihmisten mielenlaadusta ja oppia tuntemaan heidän erikoiset

tarpeensa ja puutteensa. Hän saattaisi kulkea kansansa keskuudessa

kenenkään tietämättä... kuten Harun al Rashid, mutta viisaammassa

tarkoituksessa...

»Harun al Rashid», kuiskasi Sargon, katseli ylöspäin lordi Nelsonia

kohti ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. »Harun al Rashid. Kun tämä

lompakkoni vain olisi täynnä kultaa. Mutta siitä huomenna. Tuolla

miehellä — mikä hänen nimensä nyt olikaan? — Preembyllä, oli jossakin

pankkitili.»

Hän tunnusteli rintataskuaan. Lompakko oli yhä siellä.

Maksuosoituksiin täytyi kirjoittaa »A. E. Preemby» — hullunkurista,

mutta niin oli tehtävä. Tuo A. E. Preemby sai näytellä jonkunmoisen

edustajan osaa. Hänen aarteensa pysyi tallessa.

3.

Strandilla Hänen Majesteettinsa näki itsensä vilaukselta myymälän

ikkunassa. Hänen tukkansa oli hieman sekaisin, ja hänestä oli

epämieluista nähdä tukkansa epäjärjestyksessä. Hän meni hattukauppaan,

joka sattui mukavasti tien varteen, ja osti itselleen hatun.

Hän otti esiin pienen setelikukkaronsa maksaakseen — hyvin rauhoittava

tehtävä. Sillä siinä ei ollut vähempää kuin seitsemän punnanseteliä.

Hän laski ne tyytyväisenä. Maksettuaan laskun Tunbridgessä oli hän

taas nostanut rahaa pankistaan. Hän epäröi, antaisiko hän juomarahaa

myyjälle — eikä tehnyt sitä.

Nyt hän ei ostanutkaan mustanauhaista, harmaata huopahattua, vaan

erikoisen, leveäreunaisen huopahatun, jollaisia taiteilijat tai

kirjailijat olisivat voineet valita. Se ei ollut sellainen hattu,

jonka Albert Edward Preemby, tuo vaatimaton, tuo epäröivä mies, olisi

ostanut, se oli paljon enemmän Sargonin mallinen hattu. Mutta ei

ainoastaan sargonmainen, siinä oli jotakin naamiontapaista, jotakin

selvemmin naamiomaista. Kauppojen ikkunoista ja satunnaisista peileistä

saattoi aina tuontuostakin nähdä, että noissa miettivissä sinisissä

silmissä oli nyt jotakin salaperäistä.

Hän jatkoi tietään itää kohti, Aldwychiin päin, ja poikkesi sitten

Kingswaylle katsellen milloin myymäläin ikkunoita, milloin ihmisten

kasvoja.

Tänään hän oli Tuntematon. Tuskin yksikään ihminen katsahti

toistamiseen häneen. Mutta pian saapuisi paljastus, ja silloin koko

tuo huolettomana puuhaileva joukko magnetisoituisi hänen astuessaan

ohi, tervehtisi, kuiskailisi ja ihailisi. Ja hänen oli oltava valmis

heitä varten, valmis siitä lähtien johtamaan heidän kohtaloltaan. Ei

kävisi päinsä olla neuvoton, jäädä kokoamaan ajatuksiaan ja kirkastaa

kurkkuaan, »hrrump».

Hänen hartioillaan lepäsi pelottava vastuu! Mutta hän ei pudistaisi

sitä pois. Millä sanoilla hän aloittaisikaan puheensa heille, kun

ilmestyksen hetki saapuisi? Ensiksi: »Olkoon rauha!» Parempia sanoja

ei kukaan voisi kuvitellakaan. Hän mutisi itsekseen: »Rauha eikä

sota kansojen keskuudessa. Rauha eikä sota yksityisten kesken. Rauha

kaduilla — työpajoissa, kaupoissa. _Rauha!_ Rakkaus ja rauha. Minä,

Sargon loistava, käsken niin. Minä, Sargon, olen palannut monien

vuosisatojen jälkeen tuodakseni rauhan koko maailmalle.»

Häntä veti puoleensa erään myymälän ikkuna. Se oli karttakauppa, ja

siinä oli selvästi näytteillä _Euroopan kartta Versaillesin rauhan

jälkeen: kaksi shillinkiä, kuusi penseä_. Hän jäi katselemaan sitä.

Kaikki tuo olisi taas muutettava. Se oli juuri osa hänen tehtävästänsä.

Sitten hän katseli mitä muuta ikkunassa oli. Euroopan kartan takana

riippui koko maailman seinäkartta. Sellaista maailman karttaa hän

saattaisi tarvita. Ei voi hallita maailmaa ilman karttaa. Taikka sitten

unohtuu laajoja maanosia. Olisiko pallokartta parempi? Seinäkartan

saattoi nähdä kerrallaan, ja sitäpaitsi sitä oli parempi liikutella.

Sitäpaitsi ei kaupassa näyttänyt olevan pallokarttoja, eikä hän

tiennyt, mistä sellaisen saisi ostaa. Hän meni sisään, osti maailman

kartan ja ilmaantui taas kadulle lyhyen hetken kuluttua kainalossaan

neljän jalan pituinen käärö. Hän kantoi myöskin kekseliästä, pahvista

tehtyä tähtikarttaa, joka oli sattunut hänen silmiinsä hänen

seisoessaan myymäpöydän edessä. Se tuntui hänestä tarpeelliselta

astrologisia tehtäviä varten.

Hän alkoi hämärästi ajatella vastaista asuinpaikkaansa. Minne hän oli

menossa?

Hän haki itselleen asuntoa, hän haki itseasiassa yksinäistä

erakkomajaa. Hän oli karannut kuninkaallisen prinsessan parista,

joka myös oli tullut takaisin — jokseenkin tarpeettomasti, arveli

hän — tähän nykyaikaiseen maailmaan, koska hänelle oli välttämätöntä

olla jonkun aikaa ihan yksin. Hänen oli vietettävä muutama päivä

tai viikko henkisissä taisteluissa, mietiskelyssä ja sielullisissa

puhdistuspyrkimyksissä, ennenkuin hänen ilmestymisensä tapahtuisi.

Tytärkään ei saisi palvella häntä sinä aikana. Hän oli altis, mutta

oli pahasti tiellä. Prinsessa ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Hänen

huomautuksensa ja kysymyksensä olivat yleensä häiriötä aiheuttavia

ja joskus suorastaan kiusallisia. Oli hyvinkin luultavaa, että

muodonvaihdosta ei tapahtuisi hänen läsnäollessaan. Ja sitäpaitsi

kaikkien suurten profeettojen ja ihmeellisten paluiden tarinoissa

oli aina ollut tuo korpeen pakenemisen ja itsetutkimuksen alkuvaihe.

Buddha, Muhamed, kaikki ne olivat aloittaneet sillä tavalla. Ehkäpä

hänenkin täytyisi paastota. Ehkäpä paastoaminen olisi välttämätöntä.

Ehkäpä hänenkin luokseen tulisi taivaallinen sanansaattaja.

Hän olisi halunnut tietää enemmän paastoamisen tekniikasta. Täytyisikö

muitta mutkitta lakata syömästä, vai oliko noudatettava joitakin

seremonioita ja varovaisuustoimenpiteitä? Mutta siitä myöhemmin.

Ensiksi hänen tuli löytää rauhallinen huone, salainen kätkö lopullista

valmistautumista varten.

Sillä hetkellä hän huomasi olevansa Bloomburyn harmaassa puistikossa,

ja jokaisessa talossa, joitten ohi hän kulki, oli ikkunassa miellyttävä

paperipalanen ilmoittamassa: »huoneistoja, yösijaa, aamiaista». Täällä

oli myös »yksityishotelleja», vieläpä tavallinen »täysihoitolakin»,

niin, tänne hänen epäilemättä pitäisi jäädä. Yksinkertainen huone

näitten vilpittömien ihmisten luona, yksinkertainen, yksinkertaisesti

kalustettu huone.

4.

Mutta vaikka koko Bloombury, sen talojen alakerrosten ikkunoissa

olevista tummanvihreistä ja hopeisista korteista päättäen, tarjosi

suojaa ja turvaa kodittomille ja vieraille, ei maailman uusi herra

kuitenkaan nähnyt niinkään helpoksi löytää yksinkertaista huonetta

omiksi tarpeikseen. Sillä jo enemmän kuin tunnin oli hän käynyt

harmaasta talosta toiseen, kolkuttanut, seisonut kynnyksellä, astunut

ikuisella vahakankaalla verhottuihin eteisiin, pyytänyt nähdä

vuokrattavaa huonetta, tarkastanut sitä, kysynyt hintaa ja — se kävi

yhä paremmin selville — herättänyt epäluuloja. Ihmiset tuijottelivat

hänen karttakääröään ja taivaskarttaansa ja näyttivät inhoavan

niitä syvästi. Hän ei ollut odottanut, että häneltä niin jörösti

vaadittaisiin tietoja. Hänen hämärä salaperäisyytensä työnnettiin

syrjään ja hän huomasi, että hänen oli vaikea selittää asioitaan. He

halusivat tietää, mitä tointa hän harjoitti ja milloin hän tahtoisi

muuttaa asumaan. Kukaan ei näyttänyt olevan valmis siihen, että hän

muitta mutkitta saisi heti paikalla huoneen haltuunsa. He odottivat,

että hän lähtisi hakemaan tavaroitaan. Hänen luottamustaan vähensi

se, ettei hänen takanaan ollut mitään tavaroita. Kaikki nämä ihmiset,

huomasi hän yhä selvemmin, odottivat, että hän näyttäisi tavaransa, ja

saattoivat kiukustua, jos hän ei tehnyt niin. Valmis maksu etukäteen,

käsitti hän, ei näyttänyt riittävän heille.

Hän oli odottanut tapaavansa ystävällisiä, yksinkertaisia ihmisiä

näitten ovien takana, ihmisiä, jotka olisivat hyväksyneet hänet ja

pitäneet häntä arvossa heti ensi hetkestä saakka, ja ihmetelleet

häntä ja hänen taivaskarttaansa, mietiskelleet sen merkitystä ja

vähitellen tunteneet ihmeellisen vieraan, joka oli tullut heille. Mutta

ihmiset, joita hän tapasi, eivät olleetkaan yksinkertaisia ihmisiä.

Useimmat heistä olivat likaisia, viisastelevia ihmisiä. He tulivat

ulos kellareistaan epäilevän tarkkaavaisina, miehet paitahihasillaan,

useimmat jöröinä ja yleensä parta huonosti ajeltuna. Nuorissa naisissa

oli jotakin salakavalaa, kaikkea muuta kuin neitseellistä, vanhat

olivat nälkäisen laihoja tai epäterveellisen lihavia. Eräällä oli

kupumainen kasvannainen kaulassa. Ja kaikilla heillä oli tavassaan

jotakin puolustautuvaa.

Ja huoneet, joita hän näki, eivät olleet sen yksinkertaisempia kuin

ihmisetkään. Hänen tietoisuuteensa tunkeutui tunne siitä suuresta

siveellisestä muutoksesta, joka oli tapahtunut maailmassa siitä asti

kuin hän oli hallinnut sumerialaisten maankastelijoiden valkopukuista

rehellisyyttä. Silloin oli huoneessa ollut pöytä, tuoli tai pari,

hylly muutamine pulloineen, kuva tai joku muu uskonnollinen esine,

savitaulu ja kirjoituspiirrin, ehkä, jos asukas oli oppinut. Mutta

nämä huoneet olivat täynnä vastakohtia. Niissä oli ikkunat päästämässä

valoa sisään ja verhot pitämässä sitä poissa. Sargonin kätketty toinen

nuoruus pesulaitoksessa oli tehnyt hänet hyvin araksi lialle, ja

näitten huoneitten pumpuliverhot olivat useimmiten hyvin likaiset.

Sähkövalo oli myös hyvin harvinainen huoneistoissa. Useimmiten

niitä valaisivat katosta riippuvat kaasutuikut himmennetyn, hiotun

lasipallon sisältä. Joka paikassa oli hyvin suuri pöytä keskellä

huonetta ja pari epämukavaa nojatuolia. Ja siellä oli rikkonaisia,

kiiltävästä, maksankarvaisesta puusta tehtyjä kaappeja, ja epämukavia

sohvia ja uskomattomia koristuksia. Joskus huoneissa, ja erikoisesti

makuuhuoneissa, vallitsi irstainen ilmapiiri ja rivous seinille

ripustettuine, luonnollisessa tilassa olevia naisia kuvaavine

mezzotintoineen, jotka muka olivat esittävinään jotakin allegorista

taikka pikemminkin varakkaiden kuin hienostuneiden itämaalaisten

tympeitten haaremien kylpyjä. Uunien etukomerot olivat erikoisen

koristeltuja, täynnä posliinikaluja, pieniä ruukkuja, pieniä,

kultasiipisiä enkeleitä, punaisia paholaisia taikka rohkaisevilta

näyttäviä naisia kylpypuvuissaan, jotka olivat liian ahtaita heille.

Tavallinen koristelumuoto oli se, että seinille oli kiinnitetty

lautasia, samalla lailla kuin tuholintuja naulataan ladon oven

yläpuolelle.

Hyvin suuri osa näistä vuokrakodeista oli yhtä rääsyisiä kuin maantietä

kiertelevät kulkurit. Eräs jäi hänen mieleensä värittömänä, tomuisena

ja harmaana ja nukkavieruna, kaiken mahdollisuuden ulkopuolella.

Hänen itseensäsyventyneeseen mielentilaansakin tunkeutui ihmettely

siitä, kuka voi asua ja kuka oli asunut moisissa majapaikoissa. Koko

hänen elämänsä oli kulunut siistissä ja kirkkaassa ympäristössä,

oli harvinaista, että hän vilaukseltakaan olisi nähnyt Englannin

kaupunkilaiselämän kuluneita ja lahonneita puolia, jossa kaikki on

loppuun paikattua, mutta jossa harvoin on mahdollista parantaa tai

korjata jotakin ja uskomatonta, että mitään vaihdettaisiin uuteen.

Ilmakin noissa huoneissa tuntui periytyvän kaukaisilta ajoilta, ja

kuninkaan tai muitten kuvien ruostuneissa kehyksissä olevat lasit

näyttivät entisaikaisten kärpästen likaamilta.

»Asuuko täällä koskaan ketään?» kysyi Sargon murtuneen näköiseltä,

huoneita näyttävältä naiselta.

Hän ei tullut huomanneeksi kysymyksensä julmuutta, ennenkuin se oli

tehty.

»Viimeinen asukkaani pysyi täällä viisitoista vuotta», sanoi

murtuneen näköinen nainen. »Hän oli puhtaaksikirjoittaja. Hän kuoli

sairashuoneessa kesäkuussa vesitautiin. Hänestä oli kaikki täällä hyvin

tyydyttävää... hyvin tyydyttävää. En koskaan kuullut hänen valittavan.

Hän oli minun oikein hyvä ystäväni.»

Sargonin valtasi voimakas halu päästä raittiiseen ilmaan. »Kuinka

paljon nämä huoneet maksavat?» kysyi hän. »Minun täytyy ajatella asiaa.

Ajattelen, ja ilmoitan teille sitten.»

Hän ilmoitti hintansa, tavallisen hinnan näillä main, mutta

saattaessaan vierastaan ovelle portaita alas sanoi hän: »Jos se on

liikaa... Tarjotkaa te, herra.»

Hänen huolen kalventamista silmistään puhui epätoivo.

»Minun täytyy miettiä sitä», sanoi Sargon ja oli taas ulkona.

Mikä saattoi ihmiset noin likaisiksi, surullisiksi ja murtuneiksi?

Varmasti ei Sumeriassa milloinkaan ollut sellaisia olentoja. Se oli

saatava muuttumaan, kaikki tuo oli muutettava, kun kuningasten kuningas

saapuisi.

5.

Kun hämärä sitten alkoi tummentua, löysi Sargon juuri sen rauhallisen

huoneen, jota hän tarvitsi. Se ilmaisi itsensä toivorikkaasti ei

tuolla tavallisella painetulla kortilla, vaan käsin kirjoitetulla,

jossa oli luettavana »Huone vuokrattavana», ikkunassa, jossa ei ollut

pellavaverhoja, vaan punertavat uutimet, jotka pikemminkin ympäröivät

kuin kätkivät avaran näköisen valkoisen huoneen, missä hupaisesti paloi

roihuava valkea. Siellä oli pari maalausta — oikeita värimaalauksia —

riippumassa valkoisella seinällä. Sargon kohotti jokseenkin väsyneesti

kolkutinta ja lisäsi sen vaikutusta soittamalla sähkökelloa.

Ei tullut välitöntä vastausta, ja hän kolkutti vielä kerran, ennenkuin

ovi aukeni. Kynnykselle ilmaantui hoikka nuori mies, joka piti

hartioillaan pikku tyttöä. Tyttönen katseli Sargonia totisesti hyvin

tummilla, harmaansinisillä silmillään.

»Kaikki näyttävät menneen ulos», sanoi hoikka nuori mies miellyttävällä

äänellä. »Millä voin palvella teitä?»

»Teillä on huone vuokrattavana», sanoi Sargon.

»Niin, on kyllä, huone on vuokrattavana», sanoi hoikka nuori mies ja

hänen arvostelevat tummat silmänsä tarkastelivat yksityiskohdittain

hänen edessään seisovaa henkilöä.

»Saanko katsoa sitä?»

»Luulen, että annamme hänen katsoa sitä, Susan», sanoi nuori mies

epäröiden pikku tytölle.

»Tietysti herra saa katsoa sitä», sanoi pikku tyttö. »Jos rva

Richman olisi täällä, niin näyttäisi hän sitä oikein kiireesti, sinä

tyhmeliini.» Ja hän tukisti nuorta miestä — ystävällisesti, mutta aika

kovasti.

»Katsokaas», selitti nuori mies. »Rouva on ulkona. Älä nyt, Susan! Ja

rouvan palvelijatar on myös ulkona. Kaikki ovat ulkona — ja meidät on

näin epävirallisesti jätetty jollakin lailla pitämään huolta asioista.

Oikeastaan minun ei olisi pitänyt avata ovea.»

»Mutta käskinhän minä sinua avaamaan, tyhmeliini», sanoi pieni tyttö.

Nuori mies ei päättänyt sitä eikä tätä. Sen sijaan hän kysyi: »Karttako

tuo on, jota te kannatte?»

»Se on maailmankartta», vastasi Sargon.

»Hyvin hyödyllinen kaiketikin, herra. Ja niinpä olette löytänyt tienne

tänne. No niin, yläkerran huoneeseen, olkaa hyvä. Pidä lujasti kiinni,

Susan, mutta älä koeta kuristaa minua.»

Hän lähti menemään edellä portaita ylös.

Se oli ihan tavallinen porraskäytävä ja seinäpaperit jäljittelivät

jotakin hyvin visaista ja suurisyistä puuta. Kun he nousivat ylöspäin,

joutui nuori neitonen vaaraan pudota sen takia, että oli päättänyt olla

ottamatta silmiään Sargonista ja hänen kartastaan. Hän kääntyi kokonaan

ympäri ja pakotti kantajansa pysähtymään ensimmäiselle portaalle ja

asettamaan hänet paikalleen. »Jos vielä kerran kiskot tukkaani»,

sanoi hoikka nuori mies, »niin lasken sinut maahan, enkä anna sinun

milloinkaan, milloinkaan enää ratsastaa. Seuraavassa kerroksessa, hyvä

herra, olkaa hyvä, menkää edellä.»

Huone näyttäytyi ilahuttavan vapaaksi tarpeettomista huonekaluista.

Siellä oli pieni, siisti vuode, pöytä ikkunan alla, kaasu-uuni, seinät

oli paperoitu ruskealla paperilla, joka oli koristeltu tavallisilla,

mutta virkistävillä japanilaisilla väripainoksilla. Toisella puolella

uunia oli tyhjä hylly, joka oli maalattu siniseksi samoinkuin uunikin.

Nuori mies oli kiertänyt palamaan miellyttävästi verhotun sähkölampun.

»Pidän siitä», sanoi Sargon. »En kaipaa mitään ylellisyyttä.»

»Käytin sitä makuuhuoneenani», sanoi nuori mies, »mutta nyt asun

ruokasalissa yhdessä alakerroksen väen kanssa ja olen luopunut siitä.

Se on melkein minun omallatunnollani...»

»Alakerroksen väki, mitä alakerroksen väkeä? Ei siellä ole mitään väkeä

alakerrassa. Hän tarkoittaa isää ja äitiä», sanoi pikku tyttö.

»Se on lähinnä minun omallatunnollani», sanoi nuori mies, »että pyysin

rva Richmania muuttamaan kaluston. Se ei ole kaikkien maun mukainen.»

»Saanko kysyä», sanoi Sargon, »kuinka paljon huone maksaa?»

»Kolmekymmentä shillinkiä, luullakseni», sanoi nuori mies,

»aamiaisineen.»

Sargon laski karttansa ja taivaansa pöydälle. Hän tunsi, että hänen

piti saada tämä huone taikka jäädä iäkseen tappiolle.

»Olen halukas», sanoi hän, »ottamaan tämän huoneen. Maksan siitä

etukäteen ja jään tänne heti. Mutta, minun täytyy varoittaa teitä,

asemani maailmassa on erikoinen. En anna mitään tietoja itsestäni, en

tuo mitään tavaroita.»

»Paitsi tietysti näitä karttoja», sanoi nuori mies. »Eikö teillä

esimerkiksi ole hammasharjaa?»