Hän tunsi Aletten lämpimät, kosteat kasvot poskellaan ja miten hänen
ruumiinsa hytkähteli kouristuksentapaisesti hänen nyyhkyttäessään.
Hän silitteli hänen tukkaansa koneellisesti, silitteli
silittelemistään...
»Meidän täytyy mukautua» -- sanoi hän alistuvaisesti.
»Tyhjyyteenkö?» lausui Alette nousten äkkiä ylös...
»Tässä nyt olemme, Jakob! Minä, joka olen hemmoitellut lapsia, ja sinä
tuskinesi. Tosiaan on meidän tarpeen pysyä yhdessä, jos eteenpäin mieli.
Kun sinä vain tahdot auttaa minua ja puhua suusi puhtaaksi, mikä on
järkevää ja oikein pojille, -- sekä heille että minulle, niin olet kyllä
näkevä minussa vaimon, joka tukee, vaikkakin saattaa hiukan kirvellä.
Mutta vasta tänä iltana minä näin ensi kertaa sinun sydänveresi, ja
sitävarten minä olin varhemmin heikko ja yksin.»
Hän käänsi hameen, joka oli tuolin selkämyksellä vuori ulospäin, niin
että kauniin morsiuspuvun silkki kahisi.
»Jospa voisi aloittaa uudestaan alusta, Alette», -- virkkoi Jakob syvän
totisena.
»Niillä silmin, jotka tänään ovat auenneet, varmasti voimme, Jakob!»
puhkesi Alette kiihkeästi sanomaan, ja lämmin väri valahti hänen
kasvoihinsa.
»On jotakin, jota sanotaan intiaanikesäksi, Letta... Se kuuluu olevan
kaunis aika -- niin leppoinen ja lämmin ja kuulakka. -- Se tulee
syksypuoleen»...