ystävältäsi _Juliukselta_.
Helsinki, 22 p. tammikuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Minä tuumin juuri tänä iltana sinne ja tänne, mihin voisin ryhtyä, kun
filosofia ei tänään oikein tahtonut mennä päähän. Silloin juolahti
mieleeni, etten voisi aikaani paremmin käyttää kuin juttelemalla
taaskin teidän kanssanne. Ja niinpä sitten alotin tämän kirjeen.
Sen jälkeen kuin viimeksi teille kirjoitin, olen melkein yksinomaan
lukenut logiikkaa ja saan sen parin päivän kuluttua loppuun. Niinpä
olisi sitten teidän ja varsinkin Ottilien[56] toive täytetty, sillä
laudatuurini Snellmanin luona on nyt varma. Ikäväkseni vain täytyy
minun lisätä jotain, mikä tuottaa Ottilielle suurta sydänsurua.
Todennäköisesti ei meidän tänä vuonna sallita viettää promotsionia,
ehkäpä ei koskaan enää. Niinkuin muistatte, oli viime kerralla läsnä
Ruotsista vieraita, joita juhlittiin puheilla ja kaikella muulla
tavalla. Siinä tilaisuudessa ilmituodut sympatiian-osoitukset pani
keisari kovin pahakseen, puheita, joista yksi tosin oli kovin
ajattelematon, tulkitsivat yliopiston vihamiehet kaikkein pahimmalla
tavalla ja antoivat niille valtiollisen leiman, joita niillä ei
lainkaan ollut -- sanalla sanoen, seurauksena siitä on nyt se, että
aiotaan kokonaan poistaa promotsionit, koska niitä pidetään
vaarallisina, ja meitä kandidaatteja on kehoitettu tänä vuonna
jättämään promotsioniluvan pyyntö sikseen. Että saisimme kieltävän
vastauksen, on aivan varma, mutta siitä huolimatta me luultavasti
sittenkin lähetämme anomuksemme, koska muuten saattaisi näyttää siltä,
kuin emme välittäisi koko juhlasta, ja siitä taas voisi olla
seurauksena, että vihkiäisjuhlat poistettaisiin kokonaan tarpeettomina
toimenpiteinä. -- Tästä voitte siis nähdä, että toiveet tänä keväänä
ainakin ovat hyvin vähäiset, ja koska ensi vuoden oleskelen luultavasti
ulkomailla, niin en voine olla läsnä omissa maisterivihkiäisissäni.
Siten päähuvi menee hukkaan sekä teiltä että minulta, jos mahdollisesti
vielä pääsisin primukseksi. Ihminen päättää ja Jumala säätää!
Mitä seminaarikysymykseen tulee, niin on Cygnaeus jo jättänyt
ehdotuksensa senaattiin. Jumala ohjatkoon niiden sydämiä, jotka tämän
asian päättävät, niin että tämä tärkeä ja siunauksellinen laitos tulisi
oikein tarkoituksenmukaisesti järjestetyksi. Että keisarillamme siinä
asiassa on kaikkein jaloimmat ja vapaamielisimmät mielipiteet, kävi
hänen viimevuotisesta julistuksestaan ilmi. Kunpa nyt vain ne henkilöt,
jotka esittävät hänelle asian lopullista ratkaisua varten, eivät
itserakkaudessaan ja yksityisetujen vuoksi sitä pilaisi. --
Nyt minulla olisi vielä lopuksi isälle pyyntö, jonka suuruutta tosin
hiukan pelkään, mutta jollei se käy päinsä, niin toivon, ettei isä sitä
kuitenkaan pane pahaksi. Täällä on näet eräs nuori ylioppilas [Aleksis
Kivi], joka Kirjallisuuden Seuralle jättämällään 5-näytöksisellä
suomenkielisellä näytelmällään on osoittanut omaavansa aivan
harvinaisen suuret runolliset lahjat, jotka oikeuttavat mitä suurimpiin
toiveihin. (Että professori Cygnaeus nimittää tätä näytelmää
huomattavaksi tapaukseksi meidän kirjallisuudessamme, antanee minun
arvostelulleni enemmän kantavuutta!) Mutta hän on aivan varaton, erään
köyhän oikeudenkirjurin poika, ja elää kuin koira hirvittävän kylmässä
asunnossa. Että niin vaikeissa olosuhteissa ei juuri voida lukuja
ilolla ja tarmolla harjoittaa, on itsestään selvää. -- Mutta jos hän
saisi vaikkapa vain 100 ruplaa vuosittain, niin hän voisi, niin
säästäväinen kuin hän on, yliopistollisen stipendin sekä muiden
pienempien apulähteiden varassa leipähuolitta jatkaa opintojaan. Minä
tiedän, rakas isä, että sinun tulosi näinä viime vuosina ovat suuresti
entisestään supistuneet; mutta jos sinä voisit taata tälle nuorelle
miehelle avustusta kolmeksi vuodeksi, niin olen varma siitä, että se
raha kantaisi runsaat hedelmät. Täksi lukukaudeksi hänellä kuitenkin on
kyllin varoja, jos hän, niinkuin otaksun, saa Kirjallisuuden Seuran
palkinnon (150 rupl. hop.). Jos tahtoisit piakkoin antaa minulle tähän
vastauksen, niin olisin hyvin kiitollinen.
Ja nyt voikaa hyvin ja ottakaa vastaan sydämelliset kiitokseni Ottilien
kuvasta, jonka lähetitte minulle. Hän näyttää siinä niin avosydämiseltä
ja suloiselta, että rakkaasti silmäilen sitä joka aamu ja ilta.
Sydämelliset terveiset kaikille sisarille.
Teidän _Julius_.
Helsinki, 17 p. helmikuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Juuri äsken hain isän kirjeen postista, ja vaikka tutkintoni
Snellmanilla on aivan ovella, niin en voi sittenkään parilla sanalla
olla ilmaisematta kiitostani sen johdosta, että isä on luvannut täyttää
pyyntöni. Toivon, että Jumalan avulla tämä avustus on kantava runsaita
hedelmiä. Ja vaikkapa toiveeni runoilijan suhteen eivät täyttyisikään,
niin toivottavasti ei suojattisi ihmisenä ole tuottava sinulle häpeää.
-- Vähitellen ihmisparka on saavuttava jälleen luottamuksensa
lähimäisiään kohtaan, jota vastoin hän tähän saakka on luullut, että
kaikki pitävät häntä, varatonta, pariana eikä kukaan välitä hänestä.
Mitä promotsioniin tulee, on täällä taaskin parempia toiveita. Ja
meidänkin kesken on ollut puhetta siitä, miten menoja voitaisiin
supistaa, koska ne todellakin ovat nousseet kovin suuriksi. Kunpa
Ottilie ei vain estäisi teitä tulemasta tänne. Ja nyt, voikaa hyvin.
Suoritettuani tutkintoni kirjoitan jälleen. Terveisiä sisaruksille ja
palvelijoille (älkää unohtako Kyökki-Maria).
Teidän _Julius_.
Helsinki, 13 p. maaliskuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Nyt, Jumalan kiitos, lähestyy vapahduksen hetki suurin askelin. Toissa
päivänä olin Snellmanin luona toistamiseen, ja hän näytti olevan
tyytyväinen. Nyt on vielä 7-8 päivän työ latinan kieliopin lukemisessa
ja lauvantaina viikon perästä on kai loppumuodollisuus, julkinen
tutkinto. -- Enpä tiedä, miten sen jälkeen maltan pysyä maan päällä;
joka tentin jälkeen irtaantuu taakka sydämeltäni, joka tentin mukana
haihtuu annos rasvaa ja lihaa; lopulta minä katoan pilviin kuin
ilmapallo, joka on täytetty kaasulla ja jota ilo ohjaa. --
Kirjoittakaahan minulle siihen aikaan, niin kirjeenne on kuin
ankkuriketju, joka kytkee kevytmielisen oikealle paikalleen.
Vastikään tapasin tulevan prinsipaalini, pastori Cygnaeuksen; hän on
nyt täällä laatiakseen yksityiskohtaista suunnitelmaansa. Jo ennen
joulua hän jätti Senaattiin sen yleiset ääriviivat ja se otettiin
armollisesti vastaan. Kaikki senaattorit kuuluvat olevan yksimielisiä
tässä asiassa; vain puheenjohtaja, meidän Feodor Feodorowitsch Berg
kuuluu kynsin hampain vastustavan sitä. Suokoon Jumala, ettei keisari
kallistaisi hänelle korvaansa! Ennen kesää asia tulee kai ratkaistuksi.
Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat, terveisiä sisaruksille.
Teidän _Julius_.
Helsinki, 25 p. maaliskuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Nyt olen, Jumalan kiitos, vihdoinkin vapautettu kiusastani, sillä eilen
oli minulla viimeinen tutkintoni latinankielessä. Niinkuin tiedätte, en
ole erikoisesti tutustunut vanhoihin klassikoihin, ja mennessäni
professorin luo en ollut lainkaan varma, tulisiko siitä vielä _da
capo_. Tutkinto kävikin herttaisen huonosti, ja luulenpa, että
professori hyväksyi minut pääasiallisesti vain edellisten tutkintojeni
nojalla. -- Julkinen tutkinto on vasta torstaina, sillä professoreilla
ei ole ennemmin aikaa.
Tähän lopetan nyt tämän lyhyen kirjeen, sillä olen viime päivien työstä
varsin väsynyt. Pian kirjoitan jälleen ja kerron, mitä aion tehdä ennen
promotsionia. Siihen mennessä voikaa hyvin ja tervehtikää isoisää ja
sisaria.
Teidän _Julius_.
Helsinki, maaliskuussa 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Eilen oli julkinen tutkintoni ja olen siis nyt onnellisesti päässyt
päämäärääni. Sain 12 ääntä, yhtä monta kuin priimuksella oli viime
promotsionissa, -- mutta eräs tutkintotovereistani sai 13, -- siis
täytyy Ottilien luopua toiveestaan! Toinen oli vahvempi kasviopissa.
Minä toivon kuitenkin, rakkaat vanhemmat, ettette ole tyytymättömiä,
sillä olenhan tehnyt parhaani! Filosofiaa lukisin kernaasti enemmänkin,
sillä siitähän on ainakin hyötyä; mutta omatuntoni ei olisi sallinut
minun tuhlata enemmän aikaa latinaan, vaikkapa -- en tahdo sitä teiltä
nyt salata -- voimani eivät olisi olleet aivan lopussa. En usko, että
olisin kestänyt enää viikkoakaan kauemmin sairastumatta. --
Ruumiillisesti olen nyt taaskin virkeä; mutta henkisesti yhä vielä
sangen tylsä, välinpitämätön ja haluton. Tuntuu siltä, kuin olisin
syönyt liiaksi.
Toivottavasti tämä haluttomuus pian katoaa, sillä tarvitsisin tarmoani
niihin töihin, jotka nyt ovat edessä. -- Ensiksikin täytyy minun
pedagogillisilla opinnoilla valmistua Saksan matkaani varten, joka
luultavasti on edessä. Sitten täytyy minun vihdoinkin saada valmiiksi
kemiani. Sitä paitsi opetan 6 tuntia viikossa suomalaisessa
kansakoulussa, jonka ylioppilaat ovat perustaneet täällä. Jos lisään
siihen vielä tuntini tyttökoulussa, niin en voi ainakaan valittaa
työnpuutetta.
Tiistaisin ja perjantaisin olen vapautunut kaikista tunneista
voidakseni aamupäivin käydä hiihtämässä, jota olen jo tällä viikolla
tehnytkin. Ja kun sitä paitsi olen päättänyt uutterasti vierailla
tuttavieni luona, niin kuluu kaikesta päättäen tämän lukukauden
loppupuolisko sekä hyödyllisesti että hauskasti.
Äidin kirjeestä, jonka sain viime lauvantaina, kiitän sydämellisesti.
Säilytän sitä aina muistona teidän epäitsekkäästä ja valistuneesta
rakkaudestanne meitä kohtaan; se on oleva minulle kompassina, jos
eksyisin oikealta tieltä. Kaukana siitä, että nuo vakavat, mutta hellät
sanat olisivat ilossani tuntuneet soraääniltä, päinvastoin ne
soveltuivat täydellisesti silloiseen mielialaani, niin, herättivätpä
suorastaan iloa. -- Ennenkuin olin vielä valmis, puhkesi vilkkauteni,
jota uuttera lukeminen oli painostanut, aika ajoin vallattomuutena
esille, ja se ajatus, että pian olisin vapaa, teki minut melkein
mielettömäksi ilosta. Mutta niinpiankuin jännitys, jonka monet,
nopeasti perätysten seuraavat tutkinnot viime aikoina pitivät yllä,
laukesi, seurasi uupumus ja väsymys, joka henkisessä suhteessa ilmeni
alakuloisuutena. Tämän synkän mielialan karkoittamista edisti suuressa
määrin äidin kirje, muistuttaen minua siitä, että on olemassa
korkeampikin päämäärä kuin se, minkä vastikään olen saavuttanut, ja
jonka turhuus ja tyhjyys oli tehnyt minut juuri alakuloiseksi.
Täten lausun teille taaskin jäähyväiset. Terveisiä sisarille.
Teidän _Maisteri_.
Helsinki, 3 p. huhtikuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Niinkuin jo jouluaikana kerroin teille, olin luvannut pastori
Cygnaeukselle ruveta opettajaksi vastaperustettavaan seminaariin.
Silloin asia kuului vielä kokonaan suunnittelujen piiriin; mutta nyt
näyttää pastorilla olevan parhaat toiveet, että hänen ehdotuksensa
tulee hyväksytyksi. Kaikkien edellytysten mukaan matkustan siis ensi
kesänä Saksaan ja Sveitsiin. Me saamme valtiolta matkarahat.
Toisetkin opettajat ovat jo valitut; vain opettajattaria puuttuu vielä.
Kun Cygnaeus puhui kanssani asiasta ja valitti pulaansa, mainitsin
hänelle sinun opettajattariasi, rakas äiti, varsinkin suosittelin rouva
Elfströmiä (osaahan hän hyvin suomea?) ja Amalie Alfthania.[64] Sen
johdosta pyysi hän minua tiedustelemaan, olisiko toinen heistä halukas
omistamaan työnsä tälle asialle. Hän pyytää pikaista vastausta.
Me molemmat voimme hyvin. Toivon teille hauskaa pääsiäistä.
Teidän _Julius_.
Helsingistä huhtik. 17:nä p. 1860.
Kalleveljeni.
Kiitos viime kirjeestäs ja suo anteeksi, etten vastuuta ole ennen
työntänyt enkä toimittanut asioitasi. Minun oli sitä kirjettä saadessa
pää niin pyörryksissä entisistä ja uusistakin tuumista, että sen panin
pöydälleni enkä tullut uudestaan lukemaan ennenkuin ruvetessani sinulle
vastaamaan. Heti huomeispäivänä lähden liikkeelle ja teen tehtäväni.
Pidot oli meillä veljeksillä yhteiset, niinkuin arvasit samana päivänä
kuin julkinen tutkintoni. Sain minä 12 huutoa (3 laudaturia, 1 non sine
laude ja 1 lubentissime approb.), mutta Borg[65] ("meidän lehtorin
veli" sanovat Julkiset) sai 13; siis raukesi toivetukses tyhjään.
Muutamia päiviä sitten tuli luonnonoppilasten primus valmiiksi myöskin
13:l1a huudolla; se on Antti Malmgren.[66] Historialais-kielioppilaista
ehkä vieläkin joku saanee 13 (Blomstedt, Rein, Forsnäs[67]). Muuten
ovat huudot nyt entistä huokeampana, koska Rein-parka antaa cum
laudensa kaikille, antaa mykille sekä sokeillekin. Noh, yrittäväthän
pojat tupatakin itsensä niin paljon kuin kiireissään kerkiävät; lukevat
päivin öin, laihtuvat, vaalenevat, heikkonevat, niinkuin lauriseppeleen
pyytäjäin sopii. Anomuksemme on jo 10 päivää ollut Teillä (Pietarissa)
päätettävänä; kohta pitäis joutua vastaus.
Tutkinnoista päästyä olen ensin pari viikkoa päätäni parannellut sen
suuren kohmelon perästä. Sitten olen käynyt mielityöhöni käsiksi. Minä
pelmutan kirjat, sanomalehdet, käsikirjoitukset kaikissa kirjastoissa,
saadakseni kokoon nykyisten _nimellisten_ runoniekkain käsialat. Alussa
oli mielessäin vaan kerätä ainetta kirjalliseen iltahuvitukseen
(litterär soirée), mutta työtä tehdessä ovat tuumani laajenneet; minä
nyt aion toimittaa painoon noitten runoseppäin kelvolliset teokset
varustettuina elämäkerroilla. Eikös se pitäis tulla hyvä? Paha vaan,
että totista runonhenkeä useimmat näistä runoista ovat vailla.
Toiseksi minä vihdoin viimeinkin laitan kemiani valmiiksi. --
Kolmanneksi minä pait Blomqvistin koulussa opettelen äsken perustetussa
suomalaisessa rahvaskoulussakin. Opettajia on 15, joista et tuntene
muita kuin Svenssonin ja Alopsaus'en[68]; muut ovat nuoria
länsi-suomalaisia. Opetus käypi Cygnaeus'en neuvomassa järestyksessä
ja kaikissa tiedon haaroissa uudella "åskådning"-keinolla
(havainto-opetus). Minulla on alempi luokka, 5-7-vuotisia, joita Wilken
kuvien avulla taivuttelen järellisesti puhumaan ja ajattelemaan.
Oppilasten paljous on yhä enenemässä; nyt on niitä 16. Tää koulutuuma
on syntynyt Länkelän[69] päässä.
Neljänneksi minä näillä kevätilmoilla olen paljon käyskennellyt ulkona.
Niin kauan kuin lunta kesti, seurasin minäkin uutta muotia ja hiihtelin
luikuttelin Runnipuistossa. Mutta nyt on lumi loppumaisillaan. Sen
sijaan aion jäiden lähdettyä paljon keikkuilla lakkipäillä lainehilla,
paljon aalloilla asua. Helsingin maaseudut kuuluvat olevan hyvin
ihanoita, ja minä en ole milloinkaan tullut niitä ihaelemaan. --
Melkein olisin, töitäni, toimituksiani luetellessa, unhottanut yhden
asian, nimittäin, että minä suomen kieltä opettelen Sederholmin
rouvalle ynnä hänen (rouvan) siskoilleen. He eivät osanneet mitään,
mutta ovat niin ahkerat, että kyllä toivon pääsevän siihen, että omin
päin saattavat jatkaa oppimistansa.
Muitten teoista ja hankkeista saan mainita, että Mehiläinen ensivuoden
alusta tulee yhdyskunnan omaksi, jossa Koskinen tulee päämieheksi.
Sillä lailla siitä ehkä saatanee kunnon lehti. Samate oli Ahlqvistin
luona äsken puhetta, että pitäis osakkeille perustaa yhdyskunta, joka
ottais kustantaaksensa suomalaista kaunokirjallisuutta oikein viljalta.
Mitäs muuten arvelet hänen ja Tuiretuisen (Tikkasen) riidoista
Helsingin Sanomain kanssa? Minun mieleeni on siinä ilmoittuva raakuus
ja uhkamielisyys kipeästi koskenut ja luulen kaikkein A:n ystäväin
suovan, ettei hän olis ollut siihen puuttumatta.
Sinä kysyt, milloinko meitä ulkomaille viedään? Vielähän veikkonen koko
esitys makaa kenraalikuvernyörin kansselissa, milloin sitä katsonee
soveljaaksi lähettää Pietariin. Jos päätöstä siksi joutuu, pitäis
meidän jo kesäkuulla lähteä matkoille, vaan minä en mielelläni menisi
ennenkuin elokuulla, käveltyäni sinun kanssa sotamuistoin keruulla.
Saas nähdä suostuneeko siihen Cygnaeus? Onhan sitä aikaa kuitenkin
seuraavaan syksyyn asti. Tiedätkö että Järvinen, Kahelin, arvattavasti
Murman, Wallin jun.[70] tulee meille kumppaleiksi?
Sinä tiedustelet tuumiani Flemingistä. Ne ovat vielä niin epäselvässä,
ettei niistä ole paljon virkkamista. -- Fleming on minusta sopivampi
suomalaiseen näytelmään, koska itsekin on suomalainen. Sinä sanot, että
häneltä tehty näytelmä tulisi (Fr.) Cygnaeus'en teoksen mukaelmaksi.
Jumala siitä varjelkoon, sillä C. rukka on sen aineen hirveästi
pilannut. Kaikki hänen henkilönsä ovat pöyhkeäpuheisia Cygnaeus'ia eikä
mitään muuta. -- Eikös ole murhenäytelmään sopiva aine Flemingin
järkähtämätöin, joskin yksipuolinen uskollisuus kuninkaalleen, jonka
eteen urhoollisesti ja voimalla taistelee omaa kansaansa, herttuata
ruotsalaisineen ja koko historian menoa vastaan? Yhdessä tapauksessa
pitäisi kuvaella Suomen kansan tilaa ja siinä itävää Nuijasotaa.
(Nuijasodan toisessa osassa on kapinan alku Kyrön kirkon luona elävästi
kuvattu eikä tarvitsisi paljon muutosta tullaksensa näytelmälliseksi.)
Toinen tapaus näyttäisi asiain menoa Ruotsissa, ynnä Suomen
lähettilästen käyntiä herttuan luona. (Herttuan viimeiset sanat
suomalaisille, itse riitauttua neuvoskunnan kanssa: "En muuta neuvoa
tiedä, vaan toimittakaa rauha omalla kädellänne; onhan teitä ainakin
niin monta, että taidatte ne päältänne torjua, jos ei muulla niin
aidanseipäillä ja nuijilla!") Niin kaikki jo kytee sisältäpäin, vaikkei
vielä tulta näy. Kolmannessa tapauksessa kapina leimahtaa ilmituleen,
sotaa, verenvuodatusta, Fl. voittaa. Neljännessä Fl. varustaikse
herttuatakin kukistamaan, mutta -- kuolee. (Se seikka on vähä
haitallinen, että Fl. ennen aikaan kuolee; jalompaa olis jos hän
kaatuisi sodassa K:ta vastaan. Vaan ei historiallista totuutta voi
siksi loukata, että hänen antais sen tehdä.) Viides tapaus olisi
ainoastaan ikäänkuin epilogina. Fl:n kuolema neljännessä on jo asian
päättänyt, ja turhat on A. Kuren yritykset, herttua voittaa ja
rankaisee kovuudella. (Sais myös näyttää kuinka parantaa Suomen tilan.)
-- Semmoiset ovat tuumani; itse en niitä koskaan voine panna toimeen,
käytä sinä mitä sinulle sopii. --
Jää hyvästi nyt, sano paljon terveisiä Britsille ja kirjoita kohta
ystävälles _Julius'elle_.
Helsinki, 26 p. huhtikuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
En ole taaskaan niin pitkään aikaan kirjoittanut, että tunnen oikeaa
tarvetta saada jutella kanssanne.
Viime kirjeestänne käy ilmi, että pelkäätte minun rasittavan liiaksi
itseäni. Sitä teidän todellakin on turha olettaa. Ruumiillinen väsymys
ja henkinen uupumus ja alakuloisuus, jotka olivat luonnollisia
seurauksia viimeisistä par force-luvuista, ovat nyt näinä viikkoina
kokonaan kadonneet. Nyt katselen maailmaa jälleen reippain ja iloisin
mielin ja tunnen itsessäni työvoimaa. Todistuksena siitä, että
elinvoimani ei ole lamassa, olkoon teille se, että runosuoneni, joka
oli jo melkein kokonaan kuivunut, on alkanut uudelleen kuohua. Oi,
miten kiitänkään Jumalaa siitä, että hän ei ole minulta riistänyt tätä
lahjaa ikiajoiksi, annettuaan minun kerran kokea tätä sanomatonta
nautintoa. Jos Emilie tahtoo nähdä yhden vastasyntyneistä, niin
hankkikoon itselleen Suomettaren ensi numeron (4 p. toukok.). Muihin
hän saa tutustua tullessaan promotsioniin.
Kemiani, jota yhdessä erään toisen kanssa tarkastan, valmistunee
toukokuun lopulla. Toinen työni, kokoelma uudempaa suomalaista
runoutta, tulee myöskin melkein valmiiksi. Esipuheen, yleiskatsauksen
tästä runoudesta, pidän piakkoin eräässä kirjallisessa iltamassa.
Niinkuin tiedätte, pidetään täällä aika ajoittain iltamia
ylioppilastalon hyväksi. Kun minua pyydettiin antamaan myös roponi
tähän tarkoitukseen, valitsin tämän aiheen, joka jo sinänsä on
mielenkiintoinen. -- Suomalaisen koulumme, josta viime kerralla
kirjoitin, näyttää käyvän hyvin. Joka viikko ilmoittautuu uusia
oppilaita ja he edistyvät hyvin.
Promotsionilupa on saapunut! Nyt on vain kysymys siitä, että te
pääsette tänne tulemaan; sillä ilman teitä tuottaisi juhla meille vain
puolinaista iloa. Epäilemättä ovat laivat siihen aikaan jo liikkeessä.
Meillä on laivakulku jo jonkun aikaa ollut täysin vapaa; teillä on kai
vielä paljon jäitä.
Nyt sanon teille taas hyvästi ja toivon näkeväni teidät täällä.
Teidän _Julius_.
Helsinki, 8 p. toukokuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Kiiruhdan teille heti ilmoittamaan sitä ilosanomaa, että me tapaamme
toisemme täällä promotsioni-aikana. Päivä ei tosin vielä ole määrätty;
mutta sen mukaan mitä professorit edeltäpäin ovat sanoneet, tulee se
vietettäväksi luultavasti toukokuun 30 tai 31 päivänä. Silloin teillä
on parhaiksi vielä aikaa tulla tänne. Mikä ilo se onkaan! Hauskuus
olisi ollut vain puolinainen, jollette olisi voineet saapua. Hyvä
olisi, jos edeltäpäin ilmoittaisitte meille minä päivänä te tulette,
jotta hankkisimme teille asunnon. Sillä kun uusien maisterien lukumäärä
on niin harvinaisen suuri, niin epäilemättä saapuu kaupunkiin suuri
joukko ihmisiä. Kylläpä siinä taaskin on elämää! Paitsi tavallisia
promotsionijuhlallisuuksia pidetään sinä aikana ylioppilasnäytäntöjä,
konsertteja, kirjallinen esitelmä, jne. Taidenäyttely on luultavasti
myöskin silloin vielä avoinna. Sanalla sanoen, te saatte huomata
tulleenne pääkaupunkiin ja kruunajaisiin, joskin vain pienen maan
pääkaupunkiin ja ainoastaan maisterien kruunajaisiin.
Ulkomaanmatkani suhteen olen vielä aivan epätietoinen. Senaatti on
yksimielisesti hyväksynyt Cygnaeuksen ehdotuksen, mutta Berg on
kerrassaan sitä vastaan ja vitkastelee asiaa. Muuten on minulle
mieluista, jollei ole pakko kesän kuluessa matkustaa. Nähkääs, rakkaat
vanhemmat, teille voin sen sanoa ilman että luulette minua
itserakkaaksi. Jo lapsesta saakka, lukiessani runoutta, päilyi
mielessäni ajatus: Anch' io sono pittore! [Minäkin olen runoilija!]
Tuo ajatus, vaikka sen joskus kovin rohkeana tukahdutinkin, on yhä
uudestaan tullut esille -- ja nyt en epäröi enää, tunnen sen liian
selvästi: minä olen runoilija! Siivet liikkuvat yhä voimakkaammin ja
kantavat yhä korkeammalle. Kun nyt tämä on minulle selvinnyt, niin
olisi väärin itseäni sekä sen kansan köyhää kirjallisuutta kohtaan,
johon nyt kerta koko sielustani kuulun, jos ikiajoiksi sitoutuisin
toimeen, jossa minulle ei jäisi aikaa minkäänlaisen kirjallisen työn
suorittamiseen. Siksi olen päättänyt sitoutua kolmeksi koevuodeksi
seminaariin. (Ehdotuksessa on ajateltu minulle 36 rupl. viikossa, ja
vapautta ainoastaan pyhäpäivinä; siis ei kesälläkään.) Siten luulen
vapautuvani lupauksesta, jonka annoin innostuneena tähän tärkeään
asiaan, kun vielä epäilin omaa voimaani. Jos voisin matkustaa ottamatta
vastaan valtion varoja, niin olisi omatuntoni vieläkin kevyempi. Jos
tämän koeajan jälkeen runottareni ei ole uudelleen nukahtanut, vaan on
kehittynyt, niin eroan seminaarista ja haen jotain tointa yliopistossa,
missä on aikaa muuhunkin yllin kyllin.
Mitä te sanotte näihin tulevaisuudentuumiin? Sitä haluaisin kernaasti
tietää.
Jotta en unohtaisi kuitenkaan kokonaan nykyhetkeä, tahdon kertoa teille
eräästä pienestä juhlasta, jota me vietimme Blomqvistin koulussa. Oli
erään opettajattaren nimipäivä, ja oppilaat olivat jo paljoa varhemmin
valmistaneet kaikki sen viettoa varten. Jo kello 6 he olivat paikalla
ja lauloivat neliäänisesti laulun, johon minä olin sepittänyt sanat.
Opettajille ei oltu annettu virallista ilmoitusta asiasta; siksi he
tulivat tavalliseen aikaan, ja nuo veitikat saivat heidät narratuksi.
Tytöt istuivat näet jo järjestyksessä ja siivosti luokassa, mutta
nousivat äkkiä ylös ja juoksivat ääneensä riemuiten saliin. Minäkin,
vaikka tiesin mikä juhlapäivä oli, ja senvuoksi tulin tavallista
myöhemmin onnittelemaan, hämmästyin suuresti, kun ei mitään erikoista
ollut tekeillä. Vain naurunpurskahdus siellä täällä ja nytkähdykset
suupielissä, joita tyttöjen oli mahdoton hillitä, ilmaisivat minulle
varsin pian asian oikean laidan. Kun tytöt huomasivat, että heidän
sotajuonensa oli onnistunut, riemuitsivat he: Maisteri tuli narratuksi!
-- Kun kaikki vieraat olivat koolla, lauloivat he uudestaan sepittämäni
sanat, ja laulu kuului erittäin somalta. Sitten juotiin kahvia ja
simaa, ja sen jälkeen tytöt alkoivat keskenään tanssia. Mutta
piiritanssiin, Niia-Maijaan, täytyi minunkin ottaa osaa. Sanalla
sanoen, minun oli kuninkaallisen hauska. Ei mikään ole niin hupaista
kuin katsella lasten iloa; kuori, joka yhä uudestaan punoutuu sydämen
ympärille, sulaa kuin lumi auringossa.
Nyt voikaa hyvin ja tervehtikää sisaria.
Teidän _Julius_.
Viipurista kesäk. 13 p:nä 1860.
Veliseni.
Suo anteeksi, että niin kauan olen antanut sinun odottaa vastausta.
Vaan itse älynnet, että jo aikoja ennen maisterivihkiäisiä ei muista
eikä ajattele mitään muuta. Minulla oli enemmän kuin muilla tekemistä
ja puuhaa, kun olin valittu toimikuntaan. Muistanethan mikä kansseli
niinä aikoina syntyy.
Nyt olen vihdoin viimeinkin päässyt rauhaan ja otan ensityöksein käydä
puheillas. Sä kysyt milloinko lähdemme matkaan. Minä olen, veikkonen,
valmis lähtemään, milloin vaan joutanet ja haluat! Britsiltä kuulin
pääseväs irti noin Juhannuksen aikana; tule sitten heti Kiiskilään,
niin samotaan pohjoseen päin.
Viimepäivinä Burmanin kertomuksen 5:nnen brigadin retkistä luettua olen
sen mukaan määrännyt matkamme niin, että ensin kulkisimme höyryssä
Savonlinnaan, missä majuri Malmin leski kuuluun asuvan (majurin sisar,
jonka sanotaan olleen aika tarina-aitta, on valitettavasti joku vuosi
sitten kuollut). Sieltä pitäis mennä Karjalaan päin Pälkjärvelle, missä
ankarin taistelu tapahtui; sitten Tohmajärven kautta Pielisensuuhun
aina Malmin jälkiä myöten. -- Sieltä taitanee olla tarpeen pistäytyä
Nurmekseen ja Pielisjärvelle, mistä suurin osa talonpoikia oli kotosin.
-- Tältä sivuretkeltä palattua pitäis painua Kuopiolle päin, käydä
Iisalmella ja Rautalammilla ja Kuopion kautta kotiin. Kerinnemmekö näin
pitkiä matkoja yhtenä kesosena samota, saamme vasta nähdä; mutta
mainittuin seutuin pitäis Burmanin mukaan olla aarrepaikkamme. Yksille
matkoille kuuluu tänä kesänä lähtevän muitakin, Pohjanmaalle,
Satakuntaan ja Uudellemaalle.
Minä joudan matkalla viipyä elokuun loppuun asti, sillä tänä vuonna en
lähdekään ulkomaille. Seminarion asiat kun ovat aivan epätiedossa eikä
ainakaan sitä saa täydellisesti toimeen ennenkuin kolmen vuoden
kuluttua, niin pidän paraana pysyä Helsingissä vielä ensitalven, sitten
lisensiatiksi tultua lähteä Saksaan. Väitöksen aineeksi olen arvellut
ottaa suomalaisen runollisen kirjallisuuden, jota jo tänäkin keväänä,
niinkuin arvattavasti olet nähnyt, olen viljellyt. Murmanin kanssa olen
pelmuttanut, pöllyttänyt Kirj. Seuran sekä Ison kirjaston hyllyjä niin
että melkein tiedän mitä löytyy. Minä en muuta etsinyt silloin kuin
nykyisten talonpoikaisten runoniekkain teoksia, vaan nyt kun joudan
ovat tuumani laajentuneet. Aion nyhdäistä Polénin hampaista palasen
hänen kannikkataan, koska hän sitä näkyy niin kauan järsyttävän.
Rietrikista puhuessa muistuu mieleeni toinen asia. Kohta
maisterivihkiäisten perästä oli hänen luonansa kokous, jossa ilmoitti
ei enää jaksavansa voimassa pitää Mehiläistä ja esitti eikös
perustettaisi osakkeille sekä työn että voiton puolesta. Siihen
suostuttiin ja nyt on Mehiläisen osamiehiä 9, nimittäin: Polén,
Ahlqvist, Koskinen, Blomstedt, Ahlman,[71] Murman, Länkelä, nuorempi
Koskinen[72] ja minä. Jokainen on velvollinen toimittamaan 5 arkkia
vuoteensa (omia tai toisten kirjoittamia). Minä olen arvellut ja
toivonnut sinua apumiehekseni, jos et huoline itse ruveta osakkaaksi.
Vaikea muuten tulisi niin suurta arkkimäärää saada kokoon, sillä eihän
siihen lopen paljon julkene käännöksiä panna. Mitäs siihen sanot?
Mitä uutta kirjakaupoissa löytyy tietänet, kirjakauppiaana ollen,
paremmin, minua. Kevään tuottamat runokalenderit lienet Britsin kautta
saanut. Nuori Joukahainen minusta on liiaksi oppinut, niin että
peloittaa. Uusmaalaisten Albumissa oot epäilemättä ihaellut T.
Lindin[73] runoelmia, muuta ei siinä mainittavata löydy; ei ole
Öhberginkään kirjoittamat minkään arvoiset. Länsi-suomalaiset, joita
aina olemme Hölmölän sukuun lukeneet, ovat tällä kertaa paraiten
onnistuneet yrityksessään. Pait Törngrénin[74] tekemiä ansaitsevat
useimmat Wecksellin runoelmat kiitosta. Erittäin olen mieltynyt näihin
kolmeen: _Den vakande modren, Demanten på Marssnön ja Svenskan och
Finskan_. -- Viipurilaisten kalenderista ei vielä tullut mitään. Mutta
nyt kun olemme sulaneet yhteen Savo-Karjalaisten kanssa, ehkä saanemme
jouluksi jotain toimeen.
_Ensimäisen rakkautes_ olen lukenut; muutamia pieniä kielivikoja olen
hänessä havainnut; muuten on suomennos minulle hyvin mieleen. Hyvä olis
jos joutaisit vastakin semmoisiin töihin. -- Mitenkä _Kaarleherttua_
jaksaa, olen hyvin utelias näkemään! Ainahan tuonet sen tänne Suomeen?
Nyt sanon taas sinulle hyvästi ja pysyn toivossa kohta sinut näkeväni.
Ystäväs _Julius_.
Helsingistä syysk. 1860.
Veliseni.
Jo alkaa ikävä tulla, kun en ole kaukaan aikaan ollut puheillas ja
pitäähän taas ruveta laskemaan latturia. Sinusta olen Ahlbergassa
käydessäni vähäsen tietoja saanut, vaan niihin en tyydy; lähetä kohta
enemmän.
Viipurista läksin lopulta elokuuta ja olen siitä ajoin ollut täällä...
Kouluni on alkanut ja ikävällä odottelen niitä kirjoja, joita lupasit
lähettää. Alimmalla luokalla opettelen suomea sillä lailla, että kuvia
näytellen virkan kappaleiden nimet ja annan sitten käyttää eri
tiloissa, niin että oppivat taivutuksia tietämättä, että ne taivutuksia
onkaan. Lapset sekä vanhemmat ovat tähän asti aina huutaneet vaikeaksi
ja ikäväksi suomenkielen oppimista, koska lasten muka täytyy vaivata
päätään lukemattomilla taivutusmuodoilla ja niiden nimillä. Mutta tällä
keinolla luulen ja toivon minä saavani asian heille mieleisemmäksi.
Lapset ainakin ovat hyvin halusat ja opiskelevat ulkonakin koulusta
mitä vaan suomen sanoja onkeensa saavat.
Muun aikani olen niin jakanut, että luen kasvatusoppia, historiaa,
Uutta Testamenttia ja Greekan kieltä. Uuden Testamentin olen päättänyt
kerran yhdessä jaksossa lukea; sieltä täältä olen sitä aina katsellut,
vaan en milloinkaan lukenut läpi. -- Kasvatusopissa olen ryhtynyt
Otto'n näyttö-opetusta neuvovaan kirjaan. Hän ei oikeastaan kuvia
käytä, vaan kyselee, tiedustelee mitä lapset todellisessa elämässä
ovat huomanneet. Paljon siinä näkyy olevan hyvää ja innolla Otto
asiatansa ajaa, vaikkei hän minusta juuri aina ole selvä ja koettaa
hiuskarvojakin saada jaetuksi. Sen kun olen saanut luetuksi, aion
toisen samanlaisen ottaa vertaamisen vuoksi. Greekan kieltä luen
opettajatutkinnon tarpeeksi. -- Historiallista lukemista on minulla Mac
Aulay'ssa. Voi veikkonen, miten häneen yhä enemmän ihastun. Kas se on
historioitsija! Siitä on oppia! Sitä lukiessani unhotan koko maailman.
Erittäin olen tarkkuudella ja halulla lukenut mitä hän Irlannista
puhuu. Siinä näkyy tulisilla ja verisillä puustaaveilla: ken miekkaan
tarttuu, sen miekka surmaa! -- ja pienen kansan turva ei ole
sota-aseissa, vaan sivistyksessä.
Vaan olkoon nyt kylläksi puhuttu minun toimistani. -- Polheim (Leopold
veli) tappaa ihmisiä minkä kerkiää ja lähtee kahden viikon päästä
Tukholmaan. -- Måns [ks. 50] on tänä talvena vapaa virastaan, ja on
ilolla sekä innolla ryhtynyt lukemiseen. -- Sederholmia en ole tavannut
paljon ensinkään. Muutkin ystävät alkavat vähitellen lappaa kaupunkiin.
Tähän nyt lopetan kirjeeni ja pyydän terveisiä sanomaan Britsillekin.
Ystäväs _J. Krohn_.
Helsinki, 29 p. syyskuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Pian on kokonainen kuukausi kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin
teille ja alan jo vähitellen saada omantunnonvaivoja.
Niinkuin kirjeestäni Emilielle näitte, olen ahkerassa työssä, niin,
oikeastaan on minulla enemmän tunteja kuin mitä omille opinnoilleni on
eduksi. Mutta ensiksikin on käytännöllinen harjoitus myöskin jonkun
arvoista, ja sitä paitsi oli minun mahdoton kieltäytyä, kun minua
pyydettiin avustamaan suomalaisessa kansakoulussa.[75] En olisi
kehdannut toiste lämmöllä puhua sellaisista asioista, jos nyt täällä,
kun oli kysymyksessä tosi työ ja uhraus, olisin peräytynyt. Kernaasti
olen myöskin pienokaisten seurassa, vaikka ikävä kyllä olen tehnyt sen
huomion, että sellaiset tunnit ovat paljoa rasittavammat kuin
työskennellessä suurempien lasten kanssa. Sellaisina päivinä, jolloin
minun on kaksi tuntia perätysten askaroitava pikku ihmisten kanssa
(ensin Blomqvistin koulussa alimmalla luokalla suomea, sitten
kansakoulussa), olen hiukan väsynyt. Havainto-opetus, jota siellä
käytän, näyttää tuottavan hyviä tuloksia, mitä lapsiin tulee, mutta
vaatii opettajalta tavatonta henkistä ponnistusta; sillä jos opettaja
osoittaa hiukankin väsähtymistä, niin katoaa myöskin lasten
tarkkaavaisuus ja harrastus. Sen sijaan jos vilkkailla ja
tarkoituksenmukaisilla kysymyksillä pitää heitä vireillä, niin on
hauska nähdä, miten silmät loistavat, miten kasvot innosta säteilevät
ja miten he kilvoittelevat keskenään kuka ensiksi osaa vastata. Pari
kertaa olen heidän kanssaan käynyt eri käsityöläisten luona näyttämässä
työkaluja yms.
Tunnit Blomqvistin koulussa jatkuvat samoinkuin viime vuonnakin.
Suomenkielen yksityistunnit, kaksi kertaa viikossa, ovat myös
alkaneet. Oppilaani, joita nykyään on kahdeksan, olen jakanut kahteen
osastoon; Nybergiläiseen, johon myöskin senaattori Ekbomin tytär
kuuluu, ja Blomqvistiläiseen. Näillä tunneilla on sellainen
gummi-elasticum-luonne, että jään joskus koko illaksi taloon.
Huveista ei täällä ole puutetta; mutta, niinkuin tiedätte, en
sellaisista paljon välitä. Eikä minulla niihin tosiaankaan olisi
aikaakaan. Kuitenkaan en aio olla käyttämättä tilaisuutta hyväksi, kun
vastikään tänne saapuneet bearnesiläiset laulajat antavat konsertin.
Kuulin heitä kerran puolitoista vuotta sitten ja he tekivät minuun
tavattoman vaikutuksen. -- Vastikään kävin katsomassa uutta kaunista
teatteritaloa, joka on melkein valmis. Katossa karkeloi yhdeksän
runotarta, Ekmanin mestariteos. Varsinkin Urania on ihmeen kaunis.
Marraskuun keskivaiheilla se avataan, jollon taiteenharrastajat
esittävät oopperan (Lemminkäinen, sanat Topeliuksen, musiikki
Paciuksen). Sepä vasta tulee olemaan mielenkiintoista!
Tähän lopetan nyt kirjeeni ja pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, sanomaan
sydämelliset terveiseni isoisälle ja sisarille.
Teidän _Julius_.
Helsinki, 20 p. lokakuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Taaskin on kulunut pitkä aika siitä, kun viimeksi teille kirjoitin.
Viikot kuluvat niin nopeasti, että on vaikea pitää niistä lukua. Siitä
voitte nähdä, etten ole ollut toimeton. Ja kuitenkin täytyy minun
tunnustaa, etten kolmena viime viikkona ole lainkaan opiskellut, paitsi
lukenut Ossianin lauluja. Melkein kaiken vapaan aikani olen käyttänyt
jutteluihin kuun kanssa sekä esitelmäni suomentamistyöhön. Kaikki tämä
sekä muut suomalaiset runoni tulevat julkaistaviksi kaunokirjallisessa
julkaisussa "Mustikoita ja Mansikoita". Kuun tarinoita, joista useat
ovat teille uusia, on kolmetoista. Nyt en lähetä enää useampia
Emilielle ja pahoittelen hiukan, että lähetin kahta viimeistäkään,
sillä nyt tulee julkaisussamme olemaan kovin paljon teille ennestään
tuttua. Minä toivon kuitenkin, että te mesenaatteina suositte myös
suomalaista runotarta! Meidän marjaraukkamme ovat ansarihedelmiä, jotka
paria kuukautta liian varhain kypsyvät; niiden lukumäärä ei ole
kovinkaan suuri, joilla on kylliksi isänmaanrakkautta ostaakseen
suomalaisen taiderunouden esikkoja. Meidän rannikkoseuduillamme, missä
kirjallisen ravinnon tarve jo on herännyt, on ikävä kyllä paljon
sellaisia, jotka eivät ymmärrä suomea, ja sisämaassa, missä
sivistyneetkin ovat perehtyneet kieleen, ei lueta juuri nimeksikään.
Tälle allotrialle te luultavasti ette niin pahasti pudista päätänne
kuin pedagogiselle sivuhyppäykselleni. Ja oikeastaan tämä onkin
työskentelyä toisten hyväksi. Mitäpä jos nyt pitäisinkin tätä
työskentelyä toisten hyväksi elämän päätehtävänä, ja itsensä hyväksi
työskentelyä vain sen välikeinona. Mitäpä ahertelumme tässä elämässä
muuta onkaan kuin pyrkimystä kohottautumaan omien epäitsekkäiden
harrastusten ahtaasta piiristä siihen työhön, joka tarkoittaa Jumalan
valtakuntaa. Äiti sanoo sitä sivistystyötä, jota pääkaupungissamme
harjoitetaan suomalaisen nuorison hyväksi, vieraaksi harrastukseksi.
Mutta minulla se on syvästi sydämeen kiinnikasvanut. Jokainen Suomen
kansan edistysaskel täyttää mieleni suuremmalla ilolla, kuin mitä
suurin persoonallinen onni voisi minulle tuottaa; jokainen taka-askel
tässä suhteessa koskee kipeästi sieluni syvimpiin kieliin. Mitenkä
voisin sitä sanoa vieraaksi harrastukseksi, jolla ajatuksissani ja
sydämessäni on niin suuri sija. Minä olen nyt kerta siten kokoonpantu,
ja teidän täytyy antaa minun toimia sen mukaan. Vaisto johtaa minua
samoinkuin muuttolintua lämpimistä maista aina takaisin kylmään,
autioon pohjolaan. Se ei voi tehdä toisin, enkä minäkään. -- Ensi
lukukaudella olen kuitenkin pakotettu jättämään tuntini suomalaisessa
koulussa ja rajoittumaan yksinomaan opintoihini, jotta kevääksi saisin
lisensiaattitutkinnon suoritetuksi.
Voikaa hyvin ja viekää terveiseni kaikille rakkaillemme.
Teidän _Julius_.
Helsinki, 30 p. lokakuuta 1860.
Rakas isä.
Ota vastaan joskin myöhästynyt, niin ei silti vähemmän sydämellinen
onnitteluni syntymäpäiväsi johdosta! Olin aikonut syntymäpäivälahjaksi
lähettää sinulle saksalaisen käännöksen keväällä pitämästäni
esitelmästä, joka käsitteli suomalaista kansanrunoutta. Aivan valmis se
ei kuitenkaan vielä ole.
Äiti kirjoittaa, että hän oli kääntänyt kaksi kuuntarinaani sinulle
syntymäpäiväksesi. Joskin minusta oli hauska siten olla edustettuna
sinä päivänä, niin olen kuitenkin hiukan pahoillani, että äiti ennätti
ennen minua. Siksipä pyydän ettei hän sitä enää tekisi. Mitäpä voisin
isälle antaa joululahjaksi, jos minulta riistetään pienokaiseni.
Että sinä, rakas äiti, teet paljon hyvää lähimäisillesi ja voit heidän
hyväkseen uhrautuakin, siitä olen nähnyt siksi monta todistusta, etten
hetkeäkään voisi epäillä sinun mielialaasi siinä suhteessa. Mutta sitä,
mikä itseesi nähden on sinusta aivan luonnollista, et pidä aina muille
tarpeellisena. Jollei esimerkki vaikuttaisi tuhat vertaa enemmän kuin
sanat, niin kukapa tiesi, vaikka sulasta rakkaudesta olisit kasvattanut
meistä egoisteja. Anna meidän siis seurata esimerkkiäsi, niin, vieläpä
paljon korkeampaa -- vapahtajamme esimerkkiä -- joka meidän ihmisten
hyväksi teki työtä ja kärsi kuolemaansa saakka, aina ristinkuolemaansa
asti! Mitäpä sillä väliä kestääkö elämä paria vuotta kauemmin tai
vähemmän -- vaikkapa sitä kestäisi kokonaisen vuosisadan, niin se olisi
sittenkin vain pisara iankaikkisuudessa! -- kunhan se vain kantaa
hedelmiä, hedelmiä ihmiselle itselleen ja hänen lähimäisilleen.
Voikaa nyt hyvin, rakkaat, hyvät vanhempani ja sanokaa terveisiä
kaikille meikäläisille.
Teidän _Julius_.
Helsinki, 1 p. joulukuuta 1860.
Rakkaat vanhemmat.
Nyt lähestyy jo se aika, jolloin taaskin saan viettää pitemmän ajan
teidän piirissänne. Oi, miten sitä jo ikävöinkään! Tuntuu aina niin
hyvältä palata maailman levottomasta hälinästä ja humusta kodin
hiljaiseen, rauhalliseen suojaan! Tällä kertaa aion taas oikein nauttia
joulusta; viime kerralla en saanut olla kuin lyhyen aikaa ja edellisenä
vuonna olin kovin kaukana poissa.
Ottilie kirjoittaa, ettei hän odottanut minulta kirjettä, kun olen niin
kiinni työssä. Sitä olen ollutkin, vaikka en sen ohjelman mukaan, jonka
teille annoin. Viimeiset kaksi kuukautta, lukuunottamatta pedagogista
toimintaani, on runotar kokonaan ottanut minut valtaansa. Ensiksi
antoivat "Mansikat" minulle työtä (tämän vihon 9 1/2:sta painoarkista
on enemmän kuin seitsemän minun kädestäni lähtenyttä). Ah, jospa
ihmiset tietäisivät, miten runouteen on yhdistynyt paljon proosallisia
sivuseikkoja, nk. juoksut sensorin luona ja varsinkin aikaakysyvä ja
kauhean ikävystyttävä korrehtuurinluku!
Ne ovat ruusun okaita!
Tämä työ läheni jo loppuaan ja minä toivoin loppulukukaudeksi
pääseväni kiinni lukuihini. Mutta niinpä ei käynytkään. Ahlqvist ei
ollut suostunut proloogin sepittämiseen uuden teatteritalomme
vihkiäistilaisuutta varten, ja silloin käännyttiin minun puoleeni. Minä
panin kyllä hiukan vastaan, mutta koska vastustajien puolelta olisi
epäilemättä pidetty sitä puuttuvan kyvyn todisteena, jos suomalainen
aines ei olisi ollut edustettuna tässä tilaisuudessa, niin täytyi minun
suostua. Kokonaisen viikon kiusasin itseäni tuloksetta, mutta vihdoin
se onnistui minulta eräänä päivänä, jolloin aioin jo lähteä Topeliuksen
luo peruuttamaan lupaustani. Runotar on ylpeä neito; hän lahjoittaa
suosionsa armosta eikä salli ryöstää itseltään suuteloa. -- Sitten en
muutamaan päivään nähnyt muuta kuin painopoikia, yksin unissakin he
ajoivat minua takaa. Parin päivän jälkeen, Jumalan kiitos, vapaudun
heistä kokonaan.
Että teatteri vihittiin Topeliuksen näytelmällä (Pacius oli säveltänyt
siihen musiikin ja tehnyt sen kunnialla), tiedätte jo sanomalehdistä.
Minun proloogini lausui Hougberg. Se oli oikeastaan draamalliseen
muotoon kirjoitettu, mutta kun sen esittämistä kohtasi monenlaiset
vastukset, oli minun pakko muuttaa toiminta kertovaan muotoon.
Älkää olko minulle pahoillanne, rakkaat vanhemmat, vaikka lukuni tämän
kautta ovat jääneet takapajulle. Mutta luoja on luonut linnun
laulamaan, enkä minä voi pakottaa luontoani. Sen mikä sielun
syvyyksissä liikkuu, täytyy päästä ilmoille! Ensi lukukautena koetan
olla ahkera, oikein ahkera. Muuten sain eilen kokea, ettei runous
kuitenkaan ole aivan leivätön taide, sillä minut kutsuttiin proloogini
vuoksi kaikkein herkullisimmille päivällisille, joissa eläissäni olen
ollut. Ne olivat kuvernööri Alfthanilla.
Ja nyt pikaisiin näkemiin asti! Sanokaa terveiseni kaikille
rakkaillemme.
Teidän _Julius_.
Viipurista jouluk. 24 p. 1860.
Veliseni.
Viime kirjeessäs sanot kirjallisten puuhain vieneen sinulta
muut ajatukset ja kirjevaihteloamme hämmentäneen. Samaa virttä
täytyy minunki laulaa, että tietäisit oikean syyn pitkälliseen
äänettömyyteeni. Nyt taitavat jo Mansikkamme sekä prologinikin olla
käsissäs, josta näet että minä sitä _laiskurin työtä_ tänä syksynä olen
miltei virkana pitänyt. Lokakuun alusta asti en olekaan joutohetkinäni
muuta tehnyt, kuin ensin kirjoitellut ja sitten korehtuuria lukenut.
Laulattarien parissa on aikani niin tiukkaan mennyt, etten oppimiseen
ole paljon ensinkään joutanut ja kasvatusoppi-tutkintoni on jäänyt
kukaties iäksi päiväksi. Minä nyt olen lopullisesti päättänyt
seminarioon ei ruveta, vaan pysyä yliopistossa taikka, jos ei siinä
virkaa eikä viran toivoakaan olisi, mennä opettajaksi Jyväskylän
aiottuun suomalaiseen kymnaasiin. Mitäs siitä arvelet? Eikö sinua
haluta tulla takaisin Suomeen, niin ettei tuosta laulustas sopisi
puustaintakaan sinuun? Vaikka muutenkin en oikein ymmärrä millä tavalla
se sinuun koskisi, joka vieraassa maassa raukenevaa suomalaisuutta
turvaat. Kymnaasin opettajana sinulla olisi riittävä palkka ja aikaakin
kirjoitella. Minäkin olen yhä välistä surkutellut tuota kannelparkaasi,
joka päivät pitkät pölystyy, ruostuu. Runollisuuden tähden olen
heittänyt seminaariotuumat; heitä sinäkin, veikkonen, muut hankkeet ja
hae semmoinen paikka, jossa joudat runoelemaan. Meitä on niin vähän
laiskurin työn tekijöitä, ettei pitäis kenenkään sitä heittää, kelle
vaan Jumala sitä lahjaa on luonut. -- Vaan yhtä olen toisinaan
kummeksinut, kun sinä yhä vaan kääntelet ja mukailet! Kirjoitithan
ennen muinoin omiakin ajatuksiasi runoksi; eikös niitä nyt enää tule?
Ja kun käännät, niin eikös todellaki olis etusampi kääntää suuria
teoksia? Noiden pienten lauluin käännöksissä, joissa ajatuksella on
niin tiukasti sopiva verho, tahtoo aina olla kankeutta; suurempia
teoksia suomentaessa pitäisi sitä olla helpompi välttää.
Helsingissä on meillä viime aikoina ollut tuuma, josta toivon paljon
hyvää syntyvän. Kun meitä suomen kielen kirjoittajia on niin vähän ja
niistäkin useimmat muissa toimissa kiinni, niin etteivät paljon kerkiä
tehdä, niin olemme sen keinon keksineet, että pitäis ylioppilasten,
jotka välttävästi suomea osaavat, suomentaa maaoppaallisia ja
historiallisia kuvauksia, elämäkertoja j.n.e., ja sitten tottuneempain
kynämiesten niitä käännöksiä oiaista ja parannella. Meitä on
oikaisijoita noin kymmenkunta ja jokaisen piti itselleen hankkia 4-5
apumiestä. Minulla niitä jo on, miten muilla lienee, en tiedä. Mitäs
tästä arvelet, jos siitä totta tulee? Eikös se hyvinkin auttais
kirjallisuuttamme?
Kummalla ja häpeällä havaitsen, että kirjallisuudesta alusta asti
puhuessain en ole kuitenkaan ollut tietävinäinkään "Fänrik Stålista"!
Mutta sillä lailla se on, että ihmisen mielessä pienemmät asiat, kun
vaan ovat omat, välistä tahtovat hämmentää pois suuria ja tärkeitä. Voi
veikkonen kuin olen ollut ihastuksissani tätä maailman parasta
joululahjaa lukiessa. "Fänr:s marknadsminne" ja "Trosskusken" ovat
minusta paraat; varsinkin on viimeisessä niin syvä ajatus niin
yksinkertaisessa puvussa, että oikein ihmetyttää. "Von Törne" ja
"Munter" ovat myöskin mielipalojani ja samate kaikki muutkin. -- Pitäis
ruveta heitä suomentamaan; minä olenkin usein kummeksinut kuinka ei
mikään suomenkielinen kirja eikä sanomalehti ole sanaakaan virkkanut
Runebergistä, niin että hän umpi-suomalaisille taitaa olla aivan
tietämätön. Pitäis Mehiläiseen panna kirjoitus hänen elämästään ja
teoksistaan.
No nyt on Lönnrotin Kasvi-oppikin ilmestynyt; nyt saat ensi kesänä
ruveta kukkasia tutkimaan. Paksu se tuli ja joka sivulla näkyy ukon
tarkka käsi.
Kylläpä nyt on ollut jouluksi kirjallinen tulva. Snellman näkyy siitä
olevan hyvällä tuulella ja lopettaa viimenumeron Litteraturbladia
kauniilla sanoilla.
Hyvästi nyt veikkonen! Huvillista joulua ja onnellista uutta vuotta
toivottaen pysyn nyt ja ainian ystäväsi _Suonio_.