Rakkaat vanhemmat.
... Sen sijaan tahdon kertoa teille, mikä ilo minulla tänään oli.
Tiedättehän, että viime keväänä kirjoitin professori Lönnrotin johdolla
suomalaisia aineita, jotka näyttivät hyvinkin kirjavilta sen jälkeen
kun hän oli korjannut niitä. Viime lukukaudella hänellä ei ollut aikaa;
mutta joulun jälkeen on hän jälleen ottanut vastaan aineenkirjoittajia.
Tänään vein ensi tekeleeni hänelle, ja ajatelkaahan, siinä oli vain
muutamia vähäpätöisiä virheitä, niin, sanoipa hän minulle, että voisin
tarjota kirjoitukseni Suomettareen, jotta se tulisi siinä julkaistuksi!
-- Ajatelkaahan mikä kehoitus sellaiselta mieheltä! Minä tunsin, miten
punastuin ylt'yleensä, sillä muitakin oli läsnä. Siinä oli runsas
korvaus kaikesta siitä ajasta ja vaivasta, jota olen uhrannut
perehtyäkseni isänmaani kieleen. Oi, miten paljoa suuremmalla halulla
ja kestävyydellä jatkan nyt työtä, kun näen, että voin tuloksia
saavuttaa.
Lönnrotin neuvoa en aio seurata enkä antaa ainettani julkaistavaksi;
sillä, kaikki kunnia hänen auktoriteetilleen, minun kirjoitukseni on
sittenkin liian kypsymätön, jotta päästäisin sen omin neuvoin ulos
maailmaan. Istukoon vielä jonkun aikaa kotona ja odottakoon kunnes
siivet ovat kasvaneet hiukan vahvemmiksi.
Jos sisaret lukevat tämän kirjeen, niin pyydän, etteivät he kertoisi
muille tästä. Sydän-iloni minun oli pakko teille ilmaista; muut
voisivat pitää sitä kerskailuna, mikä olisi kovin ikävää.
Huomenna alotan vihdoinkin työni laboratoriossa, ja aion tästä lähtien
ahkerasti tehdä siellä työtä korvatakseni hukkaan menneen ajan. Sen
vuoksi en suinkaan pääse kotiinkaan ennenkuin huhtikuun lopussa. Voikaa
hyvin, rakkaat vanhemmat ja tervehtikää kaikkia rakkaita.
Teidän _Julius_.