Rakkaat vanhemmat.
Näyttää siltä, kuin te olisitte huolissanne minun puolestani, mutta
minä vakuutan teille, että se on turhaa. Kaikki käy täällä totuttuun
tapaansa uhkaavista tiedoista huolimatta. Kuitenkin muuttaa täältä yhä
useampia perheitä Hämeenlinnaan, monet ylioppilaatkin ovat jo
lähteneet, ja suurin osa odottaa vain yliopiston sulkemista, josta jo
niin kauan on huhuiltu, lähteäkseen kotiseuduilleen. Minäkin odotan
sitä jännityksellä, vaikken enää tahdokaan uskoa mihinkään huhuihin,
sillä joka päivä saapuu tänne mitä merkillisimpiä, toisiaan vastustavia
tietoja.
Mieleni on nykyään ristiriitainen; toiselta puolen tahtoisin kernaasti
lähteä kotiin, toiselta puolen on minusta sääli kesken lukukautta
lopettaa luvut, joita tuskin on ennättänyt alottaa.
Täältä ei ole mitään uutta kerrottavaa kuin -- sodasta. Sota on nykyään
tunnussanana. Ei kenenkään kanssa voi enää järkevää sanaa vaihtaa.
Yksin naisetkin puhuvat ainoastaan sodasta.
Olin vastikään eräässä seurassa, jossa naiset saattoivat minut
ikuisella politikoimisellaan aivan raivoihin. Olen siinä määrin
kyllästynyt siihen keskusteluaineeseen, että sillä voidaan ajaa minut
pakosalle.
Lauvantaina viikko sitten läksi kaarti täältä liikkeelle. Useiden
tovereiden kera me saatoimme heitä suksilla. Etujoukon kärjessä oli
eräs nuori upseeri, joka näytti kovin kalpealta ja alakuloiselta. Mies
parka ei suinkaan ajatellut sotaa, kun hän valitsi sotilasuran
omakseen.
Kevät tekee täällä jo tuloaan. Jo viikko sitten olivat katukäytävät
kuivat ja päivä päivältä lumi katoaa yhä enemmän itse kaduiltakin. Kun
palasin kotiin Paciuksen konsertista, näin joka puolella säkeniä
iskeviä ja narisevia rekiä. Nyt vasta muistuu mieleeni: enhän ole
teille lainkaan kertonut tästä suurenmoisesta konsertista. 140 henkeä
oli avustamassa! Varsinkin laulukappaleet miellyttivät minua. Neiti
Indebeton ja Falkman lauloivat Kaarle kuninkaan metsästyksestä dueton,
joka onnistui niin hyvin, että yleisö ei rauhoittunut, ennenkuin he
lauloivat sen toistamiseen.