Rakas isä.
Kiitos kirjeestäsi, joka vapautti minut suuresta huolesta. Pelkäsin
näet, että äiti olisi pelästyksen johdosta tullut huononvointiseksi, ja
kun en kokonaiseen viikkoon saanut mitään tietoja, olin lopulta
hyvinkin levoton. Sitä hauskempi oli kuulla, ettei tuosta tapauksesta
ollut sen pahempia seurauksia.
Olen tällä lukukaudella suorittanut jo pikkuteologian tutkinnon
professori Lillelle.[13] Sen lisäksi aion suorittaa myöskin latinan
kirjoituksen pro exercition, jotta minulla myöhemmin olisi vapaammat
kädet.
Sunnuntaina olin ensi kertaa teatterissa täällä. Teatteritalo on hiukan
suurempi kuin Viipurin teatteri ja minun mielestäni kauniimpi ja
tarkoituksenmukaisempi, varsinkin valoisampi. Nykyään ei näytellä
kuitenkaan mitään uutta, josta olisi kunniaa pääkaupungille -- ja
runottarien asuinsijalle. Esitettiin kaksi ilveilyä, joista toinen ei
ollut minkään arvoinen ja näyteltiin huonosti, sitä vastoin toinen
"1846 ja 1946" oli varsin soma. Siinä esiintyy näet eräs vanha
professori Bautastenius, joka on muinaistutkija ja kerää kaikenlaista
vanhaa. Kaivaessaan muinaismuistoja hän vapauttaa sattumalta totuuden
jumalattaren, joka on vangittuna maan sisään. Jumalatar sallii
professorin toivoa jotakin. Tämä toivoo sadan vuoden päästä pääsevänsä
haudastaan saadakseen nähdä onko hänen nimensä tullut kuolemattomaksi.
Hänen toiveensa täyttyy ja hän nousee haudasta vuonna 1946, jolloin
kaikki on aivan takaperoista. Hän kyselee jokaiselta, tuntevatko he
professori Bautasteniusta. Tunnen kyllä, vastaa eräskin, se on kai
samainen, joka museossa seisoo täytettynä dromedaarin vieressä, jne.
Minä nauroin aivan äärettömästi.
Tänä iltana on Arpeilla kutsut, joihin melkein kaikki tämän tiedekunnan
jäsenet ovat kutsutut. Mutta minun täytyy nyt lopettaa. Voi hyvin,
rakas isä. Terveisiä kaikille.
Sinun _Julius_.