(Julkaistu aikaisemmin J. Krohnin teoksessa Suomalaisen Kirjallisuuden
vaiheet.)
Sukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügensaaresta. Siellä Krohn'eja nytkin
vielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa ynnä
Meklenburgissa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä
Norjaan. Rügenistä tuli isäni isä, Abraham Krohn noin v. 1785 Pietariin
onnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa,
sinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen
kuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut
sangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden
kautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan
(Slesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seuduille), Ranskaan, Lontooseen
ja Madeira-saarelle. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi,
nai nuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön -- vanhan-aikaiseen
tapaan ryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan
avioliittoa vääräuskoisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi
yhdessä erään vanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta
Pietarissa. Pommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia;
mutta koska siitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat
Pietarissa asuvat veljekset itselleen Suomen kansalaisoikeuden, joka
teki heidät Venäjän keisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin
vapautti monista venäläisistä rasituksista. Tämä seikka ensiksi antoi
minun kohtalolleni koko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui
mieleen halu mennä tuota uutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne,
oppi Kiiskilässä, likellä Viipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea
Dannenbergin ja nai hänet. Isän puolelta oli minun äitinikin Pietarin
saksalaisia, mutta hänen äitinsä taas oli suomalainen papintytär,
nimeltä Passelberg, Venjoelta Inkerinmaalta. Sen verran siis on minussa
suomalaista verta.
Naimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät
Kiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä).
Kohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin
sinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt
Kiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan
satunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. toukokuuta
1835. Se oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla
kansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.
Ensimäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin
vuoroittain Pietarissa, vuoroittain Kiiskilässä. Ensimäisen matkani
suoritin siis 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten
leikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä
Suomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi.
Äitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein
lupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei
voinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin
niistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843.
Minä kävin silloin Englannissa, matkustin Rheinjokea myöten Sveitsiin,
sieltä Itävaltaan ja Elbevirtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta
kotiin. Ettei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että
minulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka
silloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.
Seuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini
terveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti
Kiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina
ollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat
poikkesivat vieraanvaraiseen taloon ja oleskelivat usein viikkokausia
yhtämittaa. Kiiskilässä on avara, kaunis puisto, noin 3-4 virstaa
ympärimitaten, jonka läpi oli teitä raivattu ja johonka oli sopiviin
paikkoihin penkkejä istutettu, huvimajoja rakennettu. Sinne hajosivat
aina aamusilla vieraat, mikä marjoja tai sieniä poimimaan, mikä
lukemaan tai juttelemaan. Kello 1 soitettiin sitten kahdenkertaisen
asuinhuoneen kalterilta torveen tai laukaistiin yksi niistä pienistä
tykeistä, jotka vallilla huoneen edustalla seisoivat, ja kutsuttiin
karkulaiset jälleen kokoon. Lähin osa puistoa oli laitettu
kukkasmaaksi, jossa rokokoajan aistin mukaan useat puut ja pensaat
olivat karsitut palleroin, lohikäärmeitten y.m. muotoisiksi. Myös
seisoi siellä täällä puisia kuvia. Vieraissa oli varsinkin usein
musiikkitaitureita, jotka yhdessä talon omain ja Viipurin
musiikinharrastajain kanssa soittivat duetteja, kvartetteja, jopa
suurempiakin kappaleita. Ukko Dannenberg, joka itsekin muistaakseni
violoncelloa soitti, oli suurella huolella kasvattanut äitini
taitavaksi pianonsoittajaksi ja hankkinut kokonaista orkesteria varten
tarpeelliset soittokalut. Tämän ohessa oli ukko myös harras
kaikenlaisiin käsitöihin. Viipurin siihen aikaan hyvin iloisiin
maskeraateihin esim. toimitti hän usein kokonaisia naamusjoukkoja,
joiden vaatteet, niinkuin myös muut tarpeet: eläväin päät, pyörillä
olevat veneet y.m. suureksi osaksi Kiiskilässä sepitettiin. Siellä oli
hänellä myös pari kamaria täynnä sähkökoneita y.m., ja yritteli hän
yhteen aikaan "perpetuum mobilea" eli ikiliikkujaa keksiä.
Äitini ei ole täyttä 17 vuotta vanhempi minua; se luultavasti on ollut
syynä ruumiinheikkouteeni. Erittäin ensimäisen lapsuuteni aika ei ollut
hauska, koska yhä täytyi kivulloisuuden tähden pysyä kotona ja ikävällä
katsella ulos ikkunasta, kuinka muut kumppanit leikkivät ulkona. Minä
sen kautta opin enemmän itsekseni leikkimään ja miettimään. Näin olin
tullut 11 vuoden vanhaksi. Aika oli nyt ruveta koulua ajattelemaan.
Luonnollisinta olisi ollut lähettää minut Pietariin johonkuhun
saksalaiseen kouluun; mutta vanhemmat eivät hennoneet minusta erota. He
päättivät siis lähettää minut veljeni kanssa Viipuriin äitini sisaren
luokse, jonka mies oli lehtorina Viipurin kymnaasissa. Siellä
valmistettiin meitä kaksi vuotta tähän oppilaitokseen. Sitä varten piti
nyt oppia uusi kieli, josta ei ollut meillä siihen saakka ollut paljon
aavistustakaan, että se oli olemassa, nimittäin ruotsi. Koko sen seudun
herrasväessä oli näet saksa yksinvaltainen. Yhtenä kesänä vaan oli
lähiseutuun ilmautunut virkamiesperhe Viipurista (sittemmin senaattori
Trappin), jonka lapset ihmeeksemme eivät meidän puhettamme ymmärtäneet
enempää kuin me heidän. Me huomasimme kuitenkin pian, että oli
kumpaisillakin yhteinen välityksen välikappale, suomenkieli, ja sitä me
sitten käytimmekin yhteen sattuessamme.
Ruotsi tuli nyt neljänneksi opetuskielekseni. Ensiksi oli tietysti äiti
opettanut minua saksaksi lukemaan; sitten otettiin Pietarista eräs
siellä olevan yliopiston ylioppilas, joka opetti venäjäksi. Sen jälkeen
saimme ranskalaisen "kuvernöörin", joka kaksi vuotta muustakin
opetuksesta piti huolen -- omalla kielellään. Tästä tietysti taivuimme
oikeiksi Baabelin tornin rakentajiksi. Koulunkäyntini ajalla puhuttiin
vanhempieni kodissa joka päivä viittä kieltä: saksaa vanhempaimme sekä
kolmen vanhimman lapsen kesken, ranskaa toisen sisaremme, venäjää
nuorimman kanssa ja palvelusväelle ruotsia ja suomea.
V. 1848 tulin näin Viipurin kymnaasiin yhdistetyn alkeis-opiston
kolmannelle luokalle. Senaikuisen alinomaisen "opin saunan" avulla
suoritin kurssini luokka vuodessa, siksi kun v. 1853 pääsin
ylioppilaaksi. Koulunkäynti Viipurissa ratkaisevasti teki minusta
Suomen miehen. Siihen vaikutti niin hyvin kumppaleissa vallitseva
henki, kuin myös useampain opettajain, varsinkin K.V. Ahrenbergin,[1]
K.H. Ståhlbergin ja K.H.J. Ignatius'en palava isänmaan-rakkaus.
Erittäinkin ensinmainittu osoitti minulle erinomaista ystävyyttä ja
koki kaikella tavalla johtaa ajatuksiani ja tunteitani siinä asiassa.
Samaan suuntaan vaikutti niinikään lehtori J.G. Fabritius, se
sukulainen, jonka luona me asuimme. Vänrikki Stoolin tarinat, jotka
häneltä sain, olivat ensimäinen runollinen teos, jonka muistan
lukeneeni. Sitten ahmasin muutkin Runebergin runoelmat, sen jälkeen
tutustuin ruotsalaiseen kirjallisuuteen (Franzéniin, Tegnériin y.m.),
jota vastoin saksalainen runous (Schiller ja Körner poisluettuna) jäi
myöhemmäksi. En saa myös suinkaan tässä unhoittaa lehtori Fabritius'en
sisarta, Amalia Fabritiusta (sittemmin kuollut Polvijärven kappalaisen
Erikssonin vaimona), joka runollinen, monilahjainen, isänmaallinen
nainen aina kertoi minulle syntymäseutunsa Pohjois-Karjalan
kauneudesta, sen kansan jaloudesta, ja auttoi minua Kalevalan
käsityksessä.
Ylimalkain oli tuo vaikutus, sen ajan tavan mukaan, kuitenkin
hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. Rakkaus omaan
maahan, omaan kansaan oli pikemmin rakkautta johonkuhun menneeseen,
kadonneeseen, kuolleeseen, -- rakasta muistoa olleesta paremmasta
Ruotsin ajasta, jonka vielä säilyneet jäännökset olivat kalliit. Mitä
kieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen
edistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi
ruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani. Tällä kielellä
syntyivät näinä aikoina myös minun ensimäiset runokokeeni.
Yhtähyvin ilmautui jo silloin koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen
suomalaisuuden itu. Meissä oli, varsinkin pari vuotta vanhemman Kaarlo
Slöörin[2] vaikutuksen kautta, syntynyt jokseenkin vilkas kirjallinen
harrastus. Kolme, neljä sanomalehteä toimitettiin; myös perustettiin
Kirjallisuusseura,[3] joka toimissaan tuli niin pitkälle, että hankki
itselleen sinetin ja sitten sen jättiläisponnistuksen jälkeen on
levähtänyt tähän hetkeen saakka. Yhdessä näistä sanomalehdistä, jota
Slöör toimitti, alkoi ylimalkain ruotsalaisen tekstin seassa välistä
ilmautua joku suomalainenkin runokappale (Slöörillä oli ollut
herätyksenä Hannikaisen Kanava). Myös sisälsi se muistaakseni joskus
suomenkielen viljelemiseen kehoittavia kirjoituksia. Minuun nämät
kehoitukset syvemmin vaikuttivat kuin, sen verran mitä tiedän,
keneenkään muuhun koulutovereistani. Minä rupesin hartaasti käyttämään
hyväkseni suomenkielen opetusta koulussa; olinpa ainoa luokallani,
joka siihen kuuluvat läksyt luin, sillä muut osasivat kieltä
käytännöllisesti paljon paremmin, niin että ilman lukemattakin
kutakuinkin saattoivat päästä läpi. Suomenkielen oppiminen siihen
aikaan ei ollut leikin asia, kun esim. oli olemassa ainoasti alkupuoli
Europaeus'en ruotsalais-suomalaista sanakirjaa, niin että löytääkseen
kutakuinkin sopivia suomalaisia sanoja, piti ponnistaa kaikkea
kekseliäisyyttänsä, ja keksiä edes A-L alkavia synonyymejä. Tähän
aikaan myös rupesin lukemaan Kalevalaa laajemmalta, kuin mitä
koulukurssiin kuului, ja yllämainitun neiti Fabritius'en avulla
laittamaan Kalevalassa löytyvien outojen sanojen luetteloa.
Niinkuin yllä kerroin, olin lapsena kovasti kivulloinen. Minun ruumiini
vahvistui kuitenkin suuresti koulun ajalla, etenkin raittiin elomme
kautta kesällä ja lupa-aikoina talvellakin. Me olimme koko päiväkaudet
metsässä marjassa tai sienessä tai muussa askareessa. Myöhemmin
vaihtuivat nämät huvitukset purjeretkiin merellä. Tavallisesti ei meitä
nähty ennen päivällistä, kun kerran olimme satamasta ulos kiitäneet;
usein oli eväs muassa, tuhkassa paistettavia perunoita ja vartaassa
paistettavaa lihaa, ja silloin palasimme saaristosta vasta illan
hämärtäissä. Tietysti ei laiminlyöty uimista, vaan polskaroitiin,
sukellettiin joka salmessa, niin että siihen taitoon jokseenkin hyvin
harjaannuin ja välistä uin sangan leveäin selkäin, kerran koko
virstanmääräisen poikki. Talvella hiihdeltiin ahkerasti. Viimeisenä
kouluvuotenani tuli tähän lisäksi metsästys, joka siitä ajoin on
ollut vaarallisin epäjumalani, mutta samassa paras terveyden
vahvistaja, ruumiin virvoittaja.
V. 1853 lopetin kouluni ja pääsin sitten kesällä ensi kerran katsomaan
tuota "luvattua maata", Savoa ja Pohjois-Karjalaa, joista niin kauan jo
olin saanut mitä viehättävimmän kuvauksen mieleeni. Seuraten enoni
perhettä matkustimme Savonlinnan kautta Rääkkylään, josta Fabritius oli
kotoisin, oleskelimme siellä pari viikkoa (muun muassa sain tilaisuuden
mahtavan talonpoikaispohatan häissä nähdä kansan elämää) ja kiersimme
sitten Sortavalan ja Valamon kautta kotiin. Tavallisesti paljon
kehuttuin esineitten näkö vaikuttaa ihastuksen laimistumista; mutta
tässä ei niin tapahtunut. Päinvastoin oli minusta todellisuus, sekä
luonnon että kansan, vielä lumoavampi kaikkia mielikuvitelmiani.
Syksyllä tulin Helsinkiin ylioppilaaksi. Täällä ensimäinen lukukauteni
ei kuitenkaan ollut oikein hauska. Olin suuren osan sitä aikaa
rintatautisena; mutta vielä enemmän vaikutti siihen se, että tuo siihen
aikaan perin ruotsalainen Helsingin kaupunki minulle oli kovin outo.
Vaikka kyllä koulussa olin niin ruotsalaistunut, tunsin kuitenkin
täällä selvästi, että tuo suusuomalaisuus ei voinut minua tyydyttää.
"Kaikki, tahi ei mitään!" on joka asiassa aina ollut tunteitteni ja
ajatusteni perusteena. Näin myös tahdoin nyt kokonaan tulla
suomalaiseksi. Suomenkielen oppimiseen rupesin siis täällä täydellä
innolla, varsinaisten luonnontieteellisten lukujeni ohessa, sillä minä
olin, lääkäriksi aikoen, luonnontieteellis-matemaattiseen tiedekuntaan
antaunut. Tästä pääsuunnasta poikkeutti minut kahden vuoden kuluttua
vaarallinen ja pitkällinen rintatauti, jonka nähtävästi olin saanut
kemiallisen laboratoorin myrkyllisten kaasuin kautta. Minun täytyi koko
lukuvuosi 1855-56 kivulloisuuden tähden olla poissa yliopistosta
kotona, ja kun syksyllä 1856 palasin Helsinkiin, salli isäni, joka
muuten ei vaihtelemista voinut kärsiä, minun ruveta filoloogiksi.
Edellisenä kesänä olin terveyteni vahvistukseksi ollut lähetetty
merille, kuitenkin niin, että joka maassa oli lupa viipyä joku aika.
Täten näin uudestaan Pohjois-Saksan ja tutustuin myös vähäisen
Pohjois-Englantiin, Skotlantiin ja Norjaan. Viimeksi vietin kuusi
viikkoa yksinäisellä Helgolannin kalliosaarella, meressä kylpemisen
tähden. Niinkuin arvata voipi, vaikutti tämä retki, ensimäinen omain
siipein nojassa, yhtä paljon hyvää henkiseksi kehkiämiseksi, kuin
ruumiin vahvistukseksi. Elähyttäväiset tavallansa olivat myös olleet
edelliset sotavuodet, muun muassa sen kautta että saaristo isäni
maatilan edustalla oli kesällä täynnä venäläistä nostoväkeä, jonka
päälliköt olivat kaikki lukeneita, sivistyneitä ihmisiä.
Palattuani yliopistoon otin pääaineikseni historian sekä filosofian
juuri nyt professoriksi tulleen Snellmanin johdon alla. Tietysti
jatkoin myös suomalaisia lukujani ja rupesin nyt todentodella
suomustamaan itseäni. Historiaa lukeissani, koetin aina päässäni
kerrata luettua suomeksi, samoin kääntelin latinaa suomeksi. Tätä
tehdessä piti alinomaa turvata sanakirjaan, niin huono suomalainen yhä
vielä olin. Puhumiseen olisin myös mielelläni hakenut harjoitusta, vaan
sitä ei siihen aikaan tuskin vielä ollut saatavissa. Niin sanottuin
suomikiihkoistenkin seuroissa ei paljon koskaan kuulunut muuta kuin
ruotsia. Muistan minä vielä, kuinka masentuneena palasin kotiin eräänä
iltana, jonka olin viettänyt Ahlqvistin, Tikkasen, Polénin ja
Salmelaisen kanssa ja jossa olin ottanut puheeksi, eikö jo olisi meidän
aika ruveta suomea edes keskenämme viljelemään, vaan olin tullut
nauretuksi ja erittäin viimeksimainitulta saanut pitkän selityksen sen
tarpeettomuudesta ja ennenaikaisuudesta. Ainoasti Slöörin kanssa,
Viipurissa 1856 tehdyn välipuheen johdosta, kävi puhe aina suomeksi.
Suomenkielen harjoittamisen tähden vietin kesäkauden 1857 Karjalassa,
Kaavin pitäjässä; samoin koko syksyn 1858 ja alun vuotta 1859
Rautalammilla. Voitto ei tullut niin suureksi, kuin mitä ennalta olin
toivonut; sillä edellisellä kerralla eksyimme (kolme ylioppilasta)
aiotulta tieltämme pois hauskoihin herrasväen seuroihin, jälkimäisellä
esti johonkin määrään toinen rinnakkaistarkoitus, nimittäin luku
filosofiankandidaatti-tutkintoa varten, joka nyt täällä erämaan
hiljaisuudessa viimeinkin oli täydellä todella suoritettava. Kaikissa
tapauksissa on kuitenkin suomenkielentaitoni, sen verran kuin sitä on,
suureksi osaksi peräisin noista kolmesta olosta kansan keskellä.
Kirjallisuutta siihen aikaan vielä oli liian vähän, että se olisi
voinut olla suureksi avuksi, yksistään Salmelaisen toimittamat sadut ja
tarinat poisluettuina, joita kääntelin ruotsiksi ja parin viikon
kuluttua jälleen koetin suomentaa.
V. 1860 suoritin kandidaatti-tutkintoni ja vihittiin samana keväänä
maisteriksi. Sen jälkeisenä kesänä matkustin taas minulle niin
rakkaassa Savossa ja Karjalassa, tutustuen nyt myös jälkimäisen
pohjoispäähän, Lieksaan ja Nurmekseen. Sitävastoin jäi aiottu retki
Venäjän puolelle, Repolaan, valitettavasti kesken.
Syksyllä tuli painosta ensimäinen kokoelma runojani, sisältävä muun
muassa _Kuun tarinoita_, yhdessä Slöörin runoelmain kanssa (Mansikoita
ja Mustikoita nimisen kalenterin toisessa vihossa). Ylioppilaaksi
tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kunnes voisin tehdä sen
suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennenkuin olin
tarpeeksi suomistunut. Ensimäinen suomalainen runokokeeni on talvelta
1856.
(Helsingissä) 20 p. syyskuuta 1853.
Rakas äiti.
Samaan aikaan kun saat tämän kirjeen, olen ehkä menossa varakansleri
Nordenstamin luo näyttääkseni itseäni täysissä tamineissani, miekka
vyöllä ja kolmimasto päässä. Sillä useamman päiväisen prässäyksen
jälkeen hyväksyttiin meidät vihdoinkin eilen. Tutkinnon alussa oli
meidän parvessamme kuusi toivorikasta nuorukaista, yksi joukosta
livahti kuitenkin heti tiehensä huomatessaan, että häneltä alkoi käydä
huonosti; toinen kesti tosin loppuun saakka, mutta sai reput.
Ainoastaan me neljä viipurilaista löysimme armon tutkijan silmissä. Kun
tutkinnot olivat loppuunsuoritetut, täytyi meidän odottaa vielä puoli
tuntia päätöstä, mikä oli kovin tuskallista. Aivan levollisia me emme
olleet, sillä vaikka me olimme ehkä vielä paremmin selvillä asioista
kuin tutkinnossa Viipurissa, niin nolostuimme välistä siinä määrin,
etteivät vastaukset oikein hyvin sujuneet. Tutkijat olivat kuitenkin
tyytyväisiä, ja vähin äänimäärä, mikä tuli meidän ryhmämme osaksi,
oli 23.
Mutta nyt tahdon kertoa jotain matkastammekin. Alussa, niinkauankuin me
ajoimme tuttujen seutujen halki, olin kovin alakuloisella mielellä.
Mutta niinpiankuin ne olivat jääneet taaksemme, kiinnitti kaikki uusi,
minkä edessäni näin, siinä määrin huomiotani, että vähitellen tulin
oikein iloiselle mielelle. Niinpä me ajoimme entisen Ahrenbergin tilan
sekä Harjun ohi, joista edellinen sijaitsee erittäin kauniilla
paikalla. Haminassa me aterioimme ensi kertaa, ja tulimme vielä siksi
hyvissä ajoin Korkeakoskelle, että näimme putouksen päivän valossa.
Suoraan sanoen, olin kuvaillut mielessäni sitä suuremmoisemmaksi.
Keväisin se kuuluu muuten olevan paljoa voimakkaampi. Sydänyön aikana
saavuimme Loviisaan. Seuraavana aamuna matkustimme Porvooseen. Vihdoin
kello puoli kuusi illalla tulimme perille. Seuraavana päivänä kävin
ilmoittautumassa rehtorille ja sitten tutkintoon, ja olen nyt Jumalan
avulla ylioppilas. Lyyry prameilee jo lakissani, mutta vasta torstaina
saan täydet tamineet.
Sunnuntaina olimme professori Nordmannin[4] luona, joka otti meidät
hyvin ystävällisesti vastaan. Myös Arpen[5] olemme tavanneet, ja hän
miellytti suuresti isää; minä tunsin hänet jo ennestään.
Jää hyvästi, oma, rakas äiti, tervehdi isovanhempia sekä kaikkia
ystäviäni, joita satut näkemään ja suutele puolestani rakkaita siskoja.