"LEVÄHTÄKÄÄ VÄHÄN"
Laina ja Janne kävelivät valleilla. Sieltä ylhäältä lumi oli jo
melkein sulanut pois, ja rinteilläkin oli suuria päiviä. Oli kuitenkin
kolakkaa vielä. Tuuli pyyhkäisi yli merenlahden, ja pilvet ajelehtivat
levottomina taivaalla.
— Sinun vapaailtasi sattui pahaan aikaan, ‒ sanoi Janne. — On tiukka
käsky istua esikunnassa kello kuudelta.
— Mitä siellä tehdään? Onko tullut tärkeitä tietoja?
— Kai, kai. Sutela palasi aamulla Helsingistä. Salama ja Voikko ovat
olevinaan eivätkä kerro muille mitään, ennenkuin istunnossa paukahtaa.
Minä en tiedä enempää kuin kissa.
— Kuule, Janne, kauvanko ne pitävät pastoria siellä? Etkö sinä saisi
häntä irti, kun olet esikunnan mies? Minun on jo surku pastorskaa ja
lapsia. Eikä kukaan hoida pastorin virkaa. Valingon pikku poikakin
tänään kuopattiin kuin elukka. Ja Vitikan vaimo suree, että Aaro jäi
siunaamatta.
— Se nyt on turhaa, — vakuutti Janne. ‒ Saihan Aaro puistossa
torvisoitot ja puheet.
— Niin sai, — myönsi Laina. — Mutta suotta se sentään on, että pastorin
väkeä näin kauvan kiusataan...
— Nuoren herran tähden hän istuu, — selitti Janne. — Kyllä pastori,
tietää lahtarien salaisuuksiakin, mutta hän ei anna ilmi.
— Hän ei sitä tee, vaikka tappaisitte, — sanoi Laina huomattavalla
ylpeydellä isäntänsä puolesta. — Saatte pitää hänet tuomiopäivään asti,
jos sitä odotatte. Eikä Olli herra sentähden tule lahtarikaartista
pois, että pastori on vankina.
— Ei tietenkään. — Janne näytti tuumivaiselta. — Kyllä minä muistan,
kuinka hän minulle penäsi ja pauhasi. Muuten rehti ja mukava mies,
Mutta nämä kirjoittelevat kirjeitä. Se on luvatonta. He voivat kertoa
sotasalaisuuksia.
Laina ymmärsi, että se kyllä oli vaarallista. Eräs ajatus kuitenkin
johtui hänen mieleensä: ‒ Eivätköhän toiset herrat tiedä enemmänkin
kuin pastori? Lehtori Airamo ja kauppias Grönberg ja nimismies ja
Varvikon väki ja vaikka kuka. Kai he kaikki kirjoittelevat yhtä paljon
ja enemmänkin.
— Pastorska oli kirjoittanut veljellensä, että pitää tappaa työläisiä
niinkuin karjaa.
— Pastorskako! — huudahti Laina.
— Niin miehet puhuvat. En minä ole lukenut. Laina muisteli mielessänsä
pastorskaa, joka kyynelsilmin pyysi häneltä anteeksi. Valingon
lapsenkin hän olisi kastanut, mutta Luoposka haki liian myöhään.
Ja lopultakin Laina oli tullut vakuutetuksi siitä, että pastorska
oli hänen leipäannostansa lisännyt omasta hyvyydestään eikä mistään
salavarastoista; sillä kun nyt oli viety vähän enemmän leipää
vankilaan, ei hän näkynyt itse syövän yhtään palaa. Lainan oli tullut
niin paha olla, että teki mieli tarjota omia viipaleitansa. Tuntui
aivan uskomattomalta, mitä Janne kertoi.
— Onkohan se totta? — hän rohkeni kysyä.
— On tai ei, sama se minulle. En minä voi pastoria auttaa. Voikolla
on kaikki valta. Valinkokin tuli esikuntaan ja sanoi, että hänet saa
panna mihin työhön tahansa, mutta pappia hän ei vahdi. Pitipäs vahtia
kuitenkin kahtena päivänä. Tänään hän pääsi lastansa hautaamaan, mutta
huomenna hänet lähetetään rintamalle. Ehkä ei olisi lähetetty, jos ei
olisi mukissut.
Niin, niin, Voikko oli mahtava mies. Ei ollut hyvä sen, joka joutui
hänen vihoihinsa. Laina ihmetteli, minkätähden hän pastoria vihasi.
Mahtoi siihen kuitenkin olla joku salainen ja pätevä syy.
— Niin, missä se rintama onkaan? — hän kysyi, ajatusten kiertäessä
takaisin Valinkoon.
— Kaukana, kaukana Heinolan takana ja Viipurin puolessa ja pohjoisessa.
Ei siitä kukaan ole aivan varma, ennenkuin näkee. Mitä, pelkäätkö
sinä? Meidän kaupunkiimme ei sota pääse, me ajamme lahtareita aina
vaan pohjoisemmaksi. Ja Vienasta toinen punainen armeija tulee niitten
niskaan. Pian kaikki lahtarit sotketaan kuin taikina pyttyyn. Ja
sitte, Laina, sitte me menemme yhteen, eikö niin? Talollisten maat
jaetaan ja tehtaat muutetaan työmiesten yhteisiksi. Laina, otammeko me
tehdasosuuden vai talon? Eikö talo sentään olisi mukavampi?
— Olisi, — vastasi Laina, ujo ihastus silmissänsä. — Voi voi, kun sota
loppuisi jo pian!
Kaksi nuorta ihmistä kulki edestakaisin onnellisissa haaveissansa,
kunnes äkkiä raatihuoneen kello kumahutti kuusi lyöntiä. Janne ojensi
nopeasti kätensä. — Hyvästi nyt, täytyy kiirehtiä. Ehkä Voikolla on
hyviä uutisia meille. Toivotaan!
— Toivotaan! — hymyili Laina vastaan. Samaan aikaan oli lauluharjoitus
opettaja Kaarion luona.
"Kaikk', kaikki nouskaa kiittämään,
se riemuin soinnahtaapi..."
Kiitoslaulua oli alettu harjoittaa ennen kuin pastorin vangitseminen
tapahtui. Opettaja, joka johti, oli sitä mieltä, että sitä ei tullut
keskeyttää. Tällä kertaa isku oli tosin sattunut seurakunnan sydämeen.
Mutta vankeja ja kärsiviä oli paikkakunnalla jo kauvan ollut, ja koko
isänmaa oli tuskan, kyynelten ja hautojen suurena vainiona. Jos oli
tahdottu kiitoslaululla rohkaista mieliä silloin, kun hätä oli vähän
edempänä, oli syytä kaksin verroin nyt. Hän muistutti kuorollensa
raamatun kertomusta kuningas Josafatista. Hänellä oli aikanansa
voimakkaita vihollisia: ammonilaiset, moabilaiset ja Seirin vuorelaiset
olivat nostaneet sodan häntä vastaan. "Emme tiedä, mitä teemme", hän
sanoi Jumalalle, "mutta silmämme katselevat sinun puoleesi". Jumalan
profeetan suusta hän otti vastaan neuvon ja rohkaisun, ja sotaan
mennessä hän asetti veisaajat Herran kunniaksi virittämään virtensä:
"Kiittäkää Herraa, sillä hänen laupeutensa pysyy ijankaikkisesti."
Ja kerrotaan: "Samaan aikaan kuin he rupesivat kiittämään ja
ylistämään, antoi Herra voiton." Heidän ei tarvinnut asetta nostaa.
Muualta väijyjät hyökkäsivät heidän vihollistensa leiriin, ja nämä
riitaantuivat keskenänsä. Pelastuneina kuningas ja kansa kokoontuivat
"kiitoslaaksoon" riemulla ylistämään Jumalaa.
— Me tahdomme seurata esimerkkiä. Laulamme kiitosta uskossa, vaikka
emme vielä mitään näe. Me olemme rukoilleet ja odotamme varmaa
vastausta.
"Te kotiseudut, kaukomaat,
jo kutsun kaikua suokaa!
Nyt Jeesus vastaanottakaat
ja hälle kiitosta tuokaa!
Jeesukselle kiitos,
kunnia ja kiitos —"
Ovi temmattiin auki. Vilma Jokela, joka asui rakennuksen toisessa
päässä, syöksähti sisälle.
Kaikki näkivät, että hänellä oli tärkeätä kerrottavaa. Kuitenkin vielä
kajahti kertosäe:
"Nyt Jeesus vastaanottakaat
ja hälle kiitosta tuokaa!"
Tahtipuikko vaipui alas, ja jännittyneet katseet tuskin ehtivät kääntyä
tulijaan, kun hän jo huudahti: — Vankeja tutkitaan! Esikunnassa on
istunto!
— Mitä? Mistä tiedät?
— Sutela on ollut Helsingissä ja tuonut papereita ja määräyksiä. Äsken
juuri pastori vietiin ylös.
Heljä alkoi väristä. Hän ei kuullut enää, mitä Vilma jatkoi
selitykseksi: että hän sattumalta oli kulkenut raatihuoneen ohi ja
nähnyt koulun entisen vahtimestarin, vanhan juopon, koko punaisessa
prameudessaan, ja he olivat tuttavallisesti jutelleet, sillä Vilma oli
tietenkin kärkäs uutisille...
— Rukoilkaa! — sai Heljä huuliltansa — Oi, älkää hukatko aikaa! Joka
hetki voi olla ratkaiseva.
Kohta keskustelu taukosi. Kaikki kuoron jäsenet painuivat polvillensa.
Vilma Jokela seisoi ovensuussa, hämiintyneenä, ymmällä lähtisikö ulos
vai jäisikö mukaan. Mutta näiden uskovien hätääntyneet ja kuitenkin
samalla ihmeellisen luottavaiset, voimakkaat ja palavat rukoukset
saivat hänet valtoihinsa niin, että hänkin vaipui tuolin varaan ja
puhkesi itkemään. Ei hän koskaan ollut mitään tällaista kokenut.
Heljä, hän ei voinut sanoa muuta kuin: — Isä, Isä, anna sinun tahtosi
tapahtua! Ei niiden, jotka tahtovat pahaa, vaan sinun tahtosi!
Sitte olisi ollut mentävä tavalliseen iltahartaushetkeen
rukoushuoneelle; kirkon ovia ei ollut avattu sen jälkeen kuin pastori
vangittiin. Lapset olivat Heljän mukana Kaariolla, koska Lainalla oli
vapaa iltapäivä. Hän nouti heidät lastenhuoneesta, ja kaikki lähtivät
yhdessä. Mutta portilla Heljä pysähtyi, tarttui Aurin ja Tarmon
käsiin ja nyökkäsi kuorolaisille: — En voi tulla suoraan. Me menemme
raatihuoneen kautta.
He antoivat heidän mennä, tarjoutumatta seuraan, sillä he ymmärsivät
nyt häiritsevänsä Heljää yksin rakkaudellansakin. Mutta sitte muutamat
kuoron naiset sanoivat toisillensa: "Heljä kenties kohta tarvitsee
meitä. Jos on julistettu kova tuomio, koetamme tukea häntä. Jos
pastori vapautetaan, noudamme tavarat vankilasta. Me lähdemme hänen
jäljessänsä."
Eivät he sitä suinkaan katuneet, sillä tuskin he olivat ehtineet
raatihuoneen torin kulmaan, kun heitä kohtasi kaunis, liikuttava
näky, odotettunakin odottamaton: Pastori astui vapaana ulos ovesta,
katsoi ympärillensä ja näki Heljän ja lapset juuri samassa hetkessä
kuin nämäkin hänet huomasivat. Hän levitti käsivartensa, ja ääneensä
huudahtaen lapset juoksivat isän syliin. Mutta yhä kurkottuivat
käsivarret, ja hetkistä myöhemmin ne jo kiertyivät Heljänkin ympärille.
Ei väliä, vaikka näkivät jotkut miliisimiehet ja punasotilaat ja
torilla liikkuvat ihmiset. Hetken riemu oli niin valtava, että koko
maailma unhottui.
Heljän ystävät vaihtoivat sanoja keskenänsä. Yksi heistä riensi
rukoushuoneelle; kaksi astui esiin lausumaan yhteisilonsa ja tarjoamaan
apuansa. Sovittiin niin, että kahdella ajurilla yhdessä vietäisiin
tavarat pappilaan, ja sitte pastori ja Heljä suoraan palajaisivat
toisten kanssa seurakunnan kokoukseen kiittämään Herraa.
Onni oli niin suuri, että vanhemmilta sanat salpautuivat. Lapset sen
sijaan puhella sirkuttivat koko matkan. — Isä, kuinka sinä pääsit pois?
Jäikö joku vielä sinne? Eikö ketään? Oi, kuinka hauskaa, isä kulta!
Mutta lasten näin kysellessä varjo kulki isän kasvojen yli. Ei
kylläkään ketään jäänyt, mutta kaikki eivät silti päässeet vapauteen.
Syväntiä oli jo eilen lähdetty kuljettamaan hänen kotikaupunkiinsa.
Mattila ja Niemelä saivat palata kotiinsa, kuultuansa esikunnassa monet
töykeät varoituksen sanat. Mutta Sammalan seppä ja Korjon isäntä oli
viety pois tietymättömiin kohtaloihin.
Laina oli jo kotona, kun hevoset pysähtyivät pappilan pihalle.
Hämmästyneenä hän löi kätensä yhteen. — Pastori! — Hän tuli niin
vilpittömän iloiseksi, että oikein teki hyvää nähdä. Siitä hän
oli varmasti vakuutettu, että tätä ihmettä ei ollut saanut aikaan
kukaan muu kuin hänen oiva Jannensa, ja hän otti osuuden ansiosta
itselleenkin, sillä hänhän juuri oli Jannelle puhunut pastorin puolesta.
He eivät antaneet itsellensä aikaa edes syömiseen. Heti he tahtoivat
rientää rukoushuoneelle. ‒ Ei, kirkkoon! — korjasivat mukaan
tulleet ystävät. — On viety sana, kaikki joukolla saapuvat sinne
rukoushuoneelta. Nyt avataan temppelin ovet, kun paimen astuu entiselle
paikalleen.
Lapsetkin pyrkivät mukaan. — Otetaan, — sanoi isä. Ja kun he olivat
lähteneet, seurasi Laina kiertotietä perässä. Häntä vähän hävetti — jos
olisi sattunut Jannekin näkemään — mutta samalla tuntui, ettei voinut
olla menemättä. Juhlamieli tarttui häneenkin. Kaikki ikävä ja paha
tässä välillä oli kuin painostavaa, ilkeätä unta. Oli sentään paljon
hauskempaa olla oikeissa väleissä isäntäväkensä kanssa. Nyt hän tahtoi
yrittää uudestaan.
Kirkonkellot soivat. Pappilaan asti niiden kaiku kiirieli. Yhä
voimakkaammin kutsuin ne helähtivät vastaan. Joku piti varan ovella.
Kun pastori perheinensä astui sisään, alkoivat urut soida, ja koko
seurakunta nousi seisomaan. Kuinka pian oli sana kulkenut, kuinka
paljo heitä oli ehtinyt kokoontua! Liikutuksesta kyyneltyvin silmin he
kulkivat keskikäytävää myöten etummaiseen penkkiin. Urut hiljenivät,
vaikenivat.
Kuoro seisoi alttarikorokkeella. Täysin äänin se viritti riemulaulunsa:
"Kaikk', kaikki nouskaa kiittämään,
se riemuin soinnahtaapi.
Karitsa, kuollut ristillään,
hän ikikiitoksen saapi.
Jeesukselle kiitos,
kunnia ja kiitos!
Karitsa, kuollut ristillään,
hän ikikiitoksen saapi."
Oli juhlaa, oli riemua. Vain pastori oli kiitollisuudessaankin hillityn
vakava. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mikä hänen oli. Ehkä esikunnan
istunto oli tehnyt häneen niin kiusallisen vaikutuksen, että oli vaikea
päästä täysin tasapainoon, ja nyt tämä suuri, liikuttava, odottamaton
ilo ja ympäröivä rakkaus ja kunnioitus aivan kuin huumasi.
"Karitsa, kuollut ristillään —"
Niin, hänen, Jumalan Pojan, täytyi kuolla vihollistensa käsiin, mutta
hänen palvelijansa oli pelastunut. Oli pelastunut, kunnes hänenkin
hetkensä oli tuleva, kerran, kaukana täältä.
Seurakunta, joka Jumalaa kiitti ja ylisti lauluin ja rukouksin,
ei paimenensa ajatuksia ja tunteita aavistanut. Ei niitä arvannut
puolisokaan, joka hänen rinnallansa istui.
Valo kirkon ikkunoista loisti pimenevään puistoon ja ulos torille.
Vastapäätä muutamissa raatihuoneen ikkunoissakin jo valot syttyivät.
Pitkä käytävä oli pimeä.. Sen päässä seisoi mies, katsellen kirkkoa
kohti. Käsi puristui nyrkkiin, ja vihertävät silmät välkehtivät
vaarallisesti.
Mikä pani nuo ihmiset soittamaan kirkonkelloja ja urkuja ja pitämään
jumalanpalvelusta juuri tänä iltana? Sehän oli selvästi voittajan
ilkkunaa voitetulle. Kiusantekoa, härnäilyä. Mutta nähdäänpä! Hän,
Voikko ei ollut voitettu eikä kukistettu mies. Oli tällä kertaa
täytynyt taipua ylemmästä painostuksesta — kirottu Sutela, joka
lieruili kuin kettu! — mutta osasi hän itsekin tien Helsinkiin, jos
vasta tarvittiin. Olivatko sitte Tokoit ja Turkiat ja muut pomot siellä
kaikkivaltiaita? Ei, vaan kansa. Kansa on kaikkivaltias. Ja tällä
paikkakunnalla Voikko on kansan sielu ja Salama käsi, se tiedetään. Se
on lehdessäkin ollut painettuna.
Hän käännähti ja oli huutamaisillansa Salamaa. Mutta malttaen mielensä
hän taas mykkänä asettui ikkunaan. Kirkon ovet avautuivat. Ihmisiä
alkoi tulvata ulos. Se oli tumma, valtava virta, ja virrassa on voimaa.
Voikko terotti katsettansa, joka kiintyi monien ympäröimään pikku
ryhmään. Pitkä, ryhdikäs mies, hänen vieressään sorja nainen ja kaksi
lasta. Siinä he olivat — siinä ennen kaikkea hän, jonka voimasta virta
vyöryi.
Taas Santeri Voikon käsi pusertui nyrkiksi, ja kyyn kiilu silmissänsä
hän tuijotti heitä, kunnes joukot hajaantuivat ja pastorikin
perheinensä katosi puistikon pimeyteen.
Pappilassa ei ehditty valmistaa juhlaillallista eikä hankkia ilokukkia
pöytään. Ei ollut tarviskaan. Heljän ja lasten heleä riemu juhlisti
koko kodin. Tarmo oli kirkossa huomannut Lainan, ja siitä tuli ilonsäde
lisää. Nyt Mikkokin jo tunsi pääsevänsä tyyneen onneen ja rauhaan.
Pahan voimat riehuivat ja pitivät yhä valtaa ulkona maailmassa, mutta
näiden seinien sisäpuolella, omien rakkaitten ympäröimänä, oli lupa
edes yhdeksi illaksi unohtaa ne kaikki.
Iltarukousta varten hän avasi "Päivän Tunnussanan", josta hän muuten
aina aamulla luki lauseet. Siihen oli merkitty profeetta Jesaian
kirjasta: "Heidän lohduttajansa johdattaa heitä, ja vesilähteille hän
heidät kuljettaa." Ja toisena lauseena Mark. 6:31: "Levähtäkää vähän."
Heljän koko huomio kääntyi ensimmäiseen lauseeseen. Mikko ajatteli vain
toista.
"Levähtäkää vähän."
Taas palasi sama tunne, joka hänellä oli ollut kirkossa. Kuuma
taistelu oli kesken, ei ainoastaan isänmaassa yleensä, vaan hänenkin
kohdallansa. Jumala oli tehnyt suuren ihmeen, varmaankin vastauksena
seurakunnan yövartiorukoukseen. Hän oli vaikuttanut miliisipäällikössä
tunnon siitä, että oli tapahtunut ilmeinen vääryys, oli saattanut
hänet kirjoittamaan asiakirjoja ja lähtemään matkalle, oli taivuttanut
pääkaupungissa johtomiesten mielen kuulemaan pikkukaupunkilaisten
asiakasta, oli kääntänyt päätöksen hänen hyväksensä Voikon juonista
ja Salaman kiukusta huolimatta — niin, ihmettä oli tämä kaikki. Mutta
yleistilanne ei ollut valjennut. Pikemminkin viha oli kasvanut ja
ristiriita kärjistynyt. Äkkiä Heljä kysyi sitä, mikä aiemmin oli hänen
mieltänsä askarruttanut:
— Nyt, Mikko, kerro minulle, mistä tiesit ennakolta, että saisit
vapauden?
Hän ei voinut väistää vaimonsa suoraa kysymystä. Tänä juhlallisena
iltana hän ei tahtonut vastausta kieltää.
Hän kertoi, mitä oli tapahtunut samana yönä, jona Olli lähti. Hän
kuvaili kohtausta vanhan vaimon huoneessa ja toisti hänen näkynsä.
— Ja sitte hän lausui: "Minä kysyin, kuinka se kruunu oli niin kirkas.
Minulle vastattiin, että se on marttyyrikruunu..."
Tukahdutettu huudahdus pääsi Heljän huulilta.
— Rakkaani, minä ymmärrän tunteesi. Minulle se hetki kuitenkin oli pyhä
ja ihana. Se oli virkaanvihkimisen hetki. Sain vakuutuksen, että Herra
oli minut lähettävä pakanain luo. Hän tahtoi osottaa minulle suurimman
armon ja kunnian, minkä Kuningas voi alamaiselleen antaa.
Mutta tuskan ja kauhun ilme ei väistynyt Heljän kasvoilta.
— Eikö muuta? Eikö hän muuta sanonut?
— Ei muuta.
— Silloinhan ei mikään ole varmaa! — hän huudahti. — Miksi ajattelit
pakanamaita? Voihan se täälläkin tapahtua.
Sinä silmänräpäyksenä, jona Heljä sanansa lausui, sama ajatus iski
salamana Mikonkin tajuntaan.
Oliko mahdollista päätellä näin?
Hänen täytyi myöntää, että vaikka silloin ei ollut, oli nyt. Hetken
he katsoivat toisiinsa äänettöminä, järkytettyinä. Sitte Mikko avasi
sylinsä ja sulki siihen Heljän, joka värisi ja alkoi nyyhkyttää.
— Iloni meni, kaikki sammui, — hän kuiskasi, nojautuen Mikon sydämelle.
— Älä itke, — sanoi Mikko hellästi, itse jo taas tyyntyneenä. — Sama
Jumala on kanssamme täällä kuin kaukaisilla mailla. Hänen tahdottaan
ei kukaan koukista päästämme hiuskarvaakaan. Ja nyt saamme "levähtää
vähän". Hän lupaa sen meille.
Kun he tulivat makuuhuoneeseen, kohosi Auri Päivänkukan pääkkönen
tyynyltä. Hän valvoi vielä.
— Laula, äiti, linnusta siiven alla!
Heljä pyyhki silmiänsä. Mikko vastasi hänen puolestaan: — Minä laulan,
äiti ei jaksa nyt.
Ja hän lauloi hiljaa:
"Jonk' on turva Jumalassa,
turvassa on paremmassa,
kuin on tähti taivahalla,
lintu emon siiven alla."
Kun hän kertasi viimeiset säkeet, yhtyi Heljä niihin, ja yli lapsen
vuoteen he ojensivat kätensä toisillensa.