Seuraavana aamuna Heljä lastensa kanssa lähti kori kädessä
raatihuoneelle. Oli kaunis, aurinkoinen kevättalven päivä. Lumi
kimalteli iloisesti, jääpuikot helisivät räystäissä, ja varpuset
sirkuttivat vilkkaasti hyppien olkikuorman äärellä, jonka kaksi
pistinniekkaa oli maalta takavarikoinut. Miehet olivat poikenneet
hakemaan puodista tupakkaa, ja hevonen oli suitsista kiinnitetty
rengaspuuhun.
Lehtorinrouva Airamo tuli juuri ulos samasta kaupasta ja riensi
tervehtimään Heljää ja lapsia.
— Kuulin miesten puhuvan, että olivat vaatineet Korjon talosta
hevosen ja olkia, — hän sanoi alakuloisesti. — Olihan yksi miehesi
vankitovereista Korjon isäntä? Lienee hänenkin kotiväellänsä raskas
oltava.
He kävelivät yhdessä eteenpäin.
— Olin illalla rukoushetken jälkeen Elina Varvikon luona, — jatkoi hän
kertomista. — Hän on surusta aivan poissa suunniltaan. Kyllä on niin,
että yksin Jumala auttaa kantamaan kuormia.
Anni puhui hiljaa, sillä Auri ja Tarmo kulkivat käsikkäin heidän
edellänsä. Heljä katseli häneen kysyvästi.
— Miten on sinun kuormasi laita, ystävä? Muita muistat ja säälit ja
lohdutat. Tiedätkö mitään omista pojistasi?
— En varmuudella. — Hän pudisti päätänsä. — Sanotaan, että Jaakko on
kaatunut, mutta se voi yhtähyvin olla huhua. Viljosta ja Kalervosta
en ole kuullut mitään moneen viikkoon. He ovat annetut isänmaalle ja
Jumalalle; sen tiedon täytyy riittää. Heljä, minä olen onnellinen äiti,
sillä sain antaa kaikki lapseni.
Liikutetuin mielin Heljä häntä hyvästeli raatihuoneen kulmalla.
— Jaksatko tulla illalla rukouskokoukseen? ‒ kysyi Anni.
— Koetan. Niin, eilen en sitä edes muistanut. Kiitos, se on vahvistava
minua.
Pientä Auria pelotti, kun he astuivat sisään raatihuoneen
vankilaovesta. Tarmokin painautui lähemmä äitiänsä. Tuollako isä oli,
noiden ristikkojen takana? Sehän oli kauheata. Eivät he olleet sitä
ymmärtäneet äidin eilisestä kertomuksesta. Isä oli siis vanki, ihan
oikeassa putkassa, kuten juopuneet ja pahantekijät! Pikku sydämiä
värisytti, ja kyyneleet väkisin pakkasivat esiin. Mutta kumpikaan ei
hetkeäkään ajatellut: — Mennään pois! — Ei, ei, tuonne sisälle isän luo
täytyi päästä.
Mutta vartija ilmoitti: — Pastori ei ole täällä, hän on töissä.
— Töissäkö? Missä?
— Halonhakkuussa talousrakennuksen pihalla. Sinne ei ole lupa viedä eri
ruokia. Hän syö kaartilaisten kanssa.
Heljän sydän ahdistui kuin kovasta puserruksesta.
— Saammehan kuitenkin mennä häntä katsomaan?
— Kysykää siellä vartijoilta.
Heljä hetken katseli koriansa, johon taas oli pappilan parhaat antimet
ladottu. Sitte hän kysyi: — Ovatko kaikki vangit siellä halkoja
hakkaamassa?
— Ei muut kuin pastori ja yksi nuori mies.
— Saanko viedä nämä ruoat mieheni toisille vankitovereille?
— Antakaa tänne, minä vien.
Hän otti korin, ja Heljä poistui säikähtyneine pienokaisineen. Isännät
todellakin saivat sen haltuunsa tervetulleeksi virkistykseksi, mutta ei
ennen kuin juusto ja ohukaiset oli tullattu pois.
— Eikö Sutela määrännyt, että herkkuruokia ei saa tuoda? — muistutteli
punakaartilainen mielessään, pistellessään ohukaisia poskeensa. ‒ Minä
noudatan reklementtiä, ei siihen ole kellään sanottavaa.
Entisen venäläiskasarmin pihalla olevasta halkovajasta Heljä löysi
miehensä ja lyseolaisen. Mikko hakkasi reippaasti, jotta pilkkeet
pirahtelivat yltympäri. Nuori Syvänti pysähteli, kuivaten hikeä
otsaltansa.
Auri ja Tarmo juoksivat huudahtaen isän luo, tarraten häneen kiinni.
Vartija portilla ei ollut estänyt, ja täällä vajan suulla Heljäkin
unohti kysyä lupaa. He ottivat luonnollisen oikeutensa. Kaksi pitkää
pistinmiestä seisoi kyllä vajan sivulla, mutta tulijat tuskin
huomasivat heitä. Valinko oli toinen.
— Isä, isä!
— Te rakkaat!
Liikutettuna isä suuteli lapsia ja tervehti Heljää.
— Ei hätää mitään, kultaseni. On terveellistä päästä liikuttamaan
jäseniänsä. Ilmakin on näin keväinen ja kaunis.
— Entä ruoka? Me emme saaneet tuoda.
— Olemme syöneet aimo annoksen rasvaista kaalikeittoa. Se maistui
hyvältä, eikö niin, Syvänti?
Nuorukainen huokasi: — Nälkä on hyvä höystäjä.
— Tämä hintelä poikanen väsyy, — sanoi Mikko isällisestä. — Lepää
välillä, ei kukaan hoputa. Minä teen työtä sinunkin osasi täytteeksi.
Sitte taas hellä suudelma lapsille ja kädenpuristus Heljälle. — Jumala
kanssanne, rakkaat. Olkaa reippaalla mielellä. Niin olen minäkin.
— Koska sinä tulet kotiin, isä? — pääsi tuskaisasti Aurin huulilta.
— Sitte kun Jumala niin tahtoo, Päivänkukka. Se, mitä hän tahtoo, on
aina parasta.
He kääntyivät lähtemään. Silloin Heljän katse sattui Valinkoon. Miehen
ilme oli yhtä epämääräinen kuin naisten eilen hänen kotonansa. Hän
tervehti, mutta Heljä ei vaistonnut, oliko hän ystävä vai vihamies.
Raatihuoneen torilla Heljä näki Naimi Bangin, nimismiehen rouvan. Hän
tuli vinosti yli toisaalta, samalla kuin Heljä ja lapset toisaalta,
niin että tiet olisivat keskellä toria risteytyneet. Mutta Naimi rouva
kiirehti ja kaartoi etäämpää, nyökäten hätäisesti päätänsä.
Heljän täytyi kääntyä vielä katsomaan hänen jälkeensä, yllätettynä ja
kummastuneena. Mikä Naimin oli? Hänen käytöksestänsä ei voinut olla
epäilystä; hän ei tahtonut Heljää tavata. Oliko hän loukkaantunut
jostakin? Siihen ei Heljät mitään syytä ymmärtänyt. Eikä hänen
olentonsa sitäpaitsi ollutkaan suuttuneen, vaan se ilmaisi selvää
säikähdystä.
— Tietääkö Naimi jotakin, jota minä en tiedä? Luuleeko hän, että minä
voisin kysyä, ja pelkää vastaamista?
Heljä tuli ajatelleeksi, että nimismies olisi voinut saada salaisia
tietoja Ollista. Joku "Sianpään" posti oli kenties tullut. Voi hyvä
Jumala, niinköhän olikin laita? Saiko hän nyt huolensa kukkuraksi
senkin murheen, että Olli oli kaatunut tai murhattu tai vastustajain
vankina? Hän muisti, miltä oli eilen tuntunut sanoma Martti Varvikon
kuolemasta. Eipä tosiaan olisi ollut helppo saattaa sitä onnettomalle
äidille.
Hänen ennestään kiihdytetty mielikuvituksensa loi räikeänvärisiä
kauhunkuvia. Hajamielisesti hän vastaili lapsillensa. Hän teki nopean
päätöksen ja poikkesi lähimmän tuttavan luo, jolla oli yhdenikäisiä
lapsia. Opettaja Kaarion rouva oli herttainen nainen, hän osotti
lämmintä myötätuntoa ja lupasi ilolla pitää lapset leikkimässä omiensa
kanssa, niin kauvan kuin he vain viihtyivät. Hyvin hän käsitti, että
pienokaiset tarvitsivat vaihtelua ja hiukan päivänpaistetta ulkoakin
päin. Kotona isän tyhjä huone joka hetki tuskallisesti muistutti siitä
väkivallasta, joka oli tapahtunut.
Heljä kiitti ja lähti. Suoraan nimismies Bangille hän tahtoi kiirehtiä.
Oli tapahtunut mitä tahansa, totuus hänen täytyi saada tietää.
Epävarmuus oli kaikkein vaikeinta.
Hän sai varmuuden. — Heljä, sinäkö se olet! ‒ Sitte hätäinen kurkistus
ulos ikkunasta. — Ei, ei näy punakaartilaisia. Mutta jokainen ämmä ja
lapsikin voi vakoilla. Eikö tämä ole aivan hirveätä? Teki niin mieleni
jo torilla tiedustaa, mitä pastorille kuuluu, mutta siinähän on juuri
raatihuone ja kaikki ikkunat... Kalle voi olla vaarassa, ymmärräthän.
Tietysti nimismiehellä on vihollisia...
Heljän sydäntä kylmi. Kyllä, kyllä hän ymmärsi, vaikka hän tunsi
itsensä typertyneeksi, ikäänkuin olisi saanut iskun kasvoihinsa.
— Tahdotko, että lähden pihatietä, jos pidät sen varmempana nimismiehen
turvallisuudelle? ‒ hän kysyi värähtämättä.
— Niin, mitä itse arvelet? Ehkä se on parempi. Kuule, mutta kerro
nyt ensin vähän, koska kerran olet täällä; minä olisin hyvin utelias
tietämään, kuinka kaikki on käynyt. Meidän Miina on vanha, ei hän ole
vaarallinen. Voin vaikkapa huomauttaa hänelle, ettei saa puhua sinun
käynnistäsi... Kallen tähden, näetkö, sillä voitaisiin epäillä...
— Minä poistun heti, niin sinun ei tarvitse varoittaa Miinaa, — sanoi
Heljä. Ei hän ollut vielä istuutunutkaan, ja niiltä jalkainsa sijoilta
hän lähti — pihatietä Naimi Bangin ja hänen Kallensa turvallisuuden
tähden.
— Mitähän Heljällä oikeastaan oli asiaa? ‒ ihmetteli nimismiehen rouva
yksikseen, seisoen keskellä salinsa lattiaa. — Pahastuikohan hän, kun
ei jäänyt?
Heljä kulki kadulla. Tuntui melkein kuin olisi ollut henkipatto tai
spitaalitautinen. Hän houkka, joka heräsi nyt vasta käsittämään
asemansa!
Hän muisti Anni Airamoa ja rouva Kaariota. Annia hän ei tietenkään
voinut epäillä. Rouva Kaario oli vieraampi, mutta hänenkin käytöksensä
oli ollut vilpittömän ystävällinen. Niin, kyllä. Mutta entäpä jos Naimi
pohjalta oli oikeassa. Entäpä jos vangitun miehen vaimo todellakin
saattoi nuo hyvät ihmiset vaaraan?
Heljä tunsi itsensä sanomattoman orvoksi ja yksinäiseksi. Mieluimmin
hän olisi heti poikennut Kaariolle ja noutanut lapset kotiin, mutta
hän ei hennonut; ne raukat olivat kai vasta päässeet leikkinsä alkuun.
Kotona häntä odottivat vain Lainan epäystävälliset kasvot. Kuinka hän
kärsi siitäkin, hän, joka aina ennen oli ollut mitä parhaassa suhteessa
palvelijattariinsa! Mutta muutakaan valintaa ei ollut: katu tai
kolkoksi muuttunut koti.
Silloin hän muisti rouva Varvikon, joka suri surmattua poikaansa. Siinä
talossa hän varmaan olisi tervetullut vieras. Ehkä toinen murheellinen
voi toista lohduttaa. Ainakaan ei Elina pelännyt häntä, sillä itse hän
oli yhtä "vaarallinen".
Hän astui nyt reippaammin, ja jäykistynyt sydän rupesi sulamaan. Teki
mieli itkeä. Hän ikävöi saada kietoa käsivartensa Elina Varvikon
kaulaan ja siinä antaa kyyneleittensä vapaasti vuotaa.
Kaikkiin taloihin oli lyhyt matka pikkukaupungissa. Pari kadunkulmaa
vain, niin hän oli Varvikon ovella. Hetkistä myöhemmin palvelustyttö
saattoi hänet rouvan huoneeseen.
— Elina kulta! — hän huudahti.
Mutta ei tullut mitään käsien kiertymisestä kaulaan, ja kyyneleet
jähmettyivät, ennenkuin ne poskille vuotivat.
Rouva Varvikko peräytyi pari askelta. Hän ei ollut murheellinen, vaan
vihamielisen näköinen.
— Se oli sinunkin syysi, että hänet murhattiin, — hän huudahti. —
Sinun ja Anni Airamon ja teidän kaikkien, jotka kirjeitä ja papereita
lähettelitte. Ilman niitä ei kukaan olisi epäillyt Marttia.
Heljä pelästyi. Oliko tämä mahdollista? Ensinkö tutkimus, sitte tuomio?
Eikö löytö ollutkaan tapahtunut ruumista ryöstettäessä, kuten hän oli
kuvitellut?
— Mistä tiedät sen? — Heljä kysyi kuin hengenhädässä. — Sano, sano,
onko lähempiä tietoja?
— Eikö se riitä, että hänet on tapettu ja raadeltu? Sinäkin
ulkokullattu, ensin miehesi kanssa vastustit suojeluskuntaa ja estelit
veljeäsi ‒ kyllä Kauko ja Martti siitä kertoivat — mutta nyt, kun Olli
vasten tahtoasi on mennyt, et sääli toisia onnettomia. Oma suu lähinnä.
— Sinä et tiedä, mitä sanot, Elina. Surusi on liian suuri, — kuiskasi
Heljä. Hän tuskin sai puhutuksi. Tuntui kuin toinen olisi kuristanut
kurkusta.
— Tiedän, tiedän hyvinkin!
— Jos on niinkuin väität, niin anna anteeksi, ‒ huoahti Heljä, ja nyt
kyynelet alkoivat tippua. ‒ En ole ymmärtänyt paremmin. Olen tahtonut
noudattaa totuutta ja rakkautta. Olen vilpittömästi koettanut kulkea
Jumalan tietä, niinkuin miehenikin, joka nyt siitä syystä istuu
vankilassa. Elina Varvikko ei vastannut.
— Elina, Elina, jos se on totta, anna minulle anteeksi, — nyyhki Heljä.
Silloin rouva Varvikko heittäytyi suulleen leposohvalle, riisti
hiuksiansa ja huusi: — En anna anteeksi, en kellekään! Minun poikani on
murhattu, poikani, oma poikani! Raadeltu ja murhattu!
Hänen epätoivonsa oli hurja ja hillitön. Heljä ei tietänyt, oliko
parempi jäädä vai lähteä. Hän pelkäsi Elinan menettävän järkensä. Mutta
kenties hänen läsnäolonsa juuri kiihotti noin.
— Jumala meitä armahtakoon, Elina, — hän sanoi hiljaa. — Hyvästi nyt,
sinä ehkä mieluummin tahdot olla yksin.
Sohvalta kuului vain voihkinaa ja vaikerrusta.
Kun Heljä saapui kotiin, oli hän kaikesta järkytyksestä niin uupunut,
että hänen täytyi heittäytyä vuoteelle. Lainaa hän pyysi hakemaan
lapset Kaariolta. Hänen mentyänsä vasta kyynelten sulut pääsivät täysin
valloilleen. Heljä itki menehtyäksensä.
— Äiti, eikö Jumala enää auta? — kysyi Auri Päivänkukka välittömästi,
oudostuneena äitinsä itkusta. — Äiti, äiti, jättääkö Jumala isän
punakaartilaisille?
Heljä tunsi piston sydämessänsä. Hän nousi ja suuteli lasta, joka hänen
huomaamattansa oli hiipinyt ovesta sisään. Kyyneleet vielä vuotivat
vuolaina, mutta hän pyyhki niitä pois taukoamatta ja yritti hymyillä.
— Kyllä Jumala auttaa. Kiitos, Päivänkukka, että muistutit minua. Oma
rakas tyttöni, ja sinä, reipas Tarmo, tule sinäkin tänne! Äidin ei
pitäisi itkeä, se on tyhmästi tehty. Jumala auttaa aivan varmaan.
Lapset olivat liikuttavan helliä. Kilvan he koettivat ilahduttaa äitiä.
Lainakin oli tavallista palvelevaisempi ja ystävällisempi.
Iltapäivällä Anni Airamo tuli noutamaan Heljää rukouskokoukseen.
Hänelle Heljä uskalsi uskoutua. Hän kertoi kaikki aamupäivän
kokemukset. Voiko hän tulla edes rukoilemaan toisten kanssa? Ehkä
sielläkin oli niitä, jotka pelkäsivät häntä. Ja Anni, Anni — miten hän
pani itsensä alttiiksi näin?
Silloin Anni Airamo helähti nauramaan, niin että mielen kevennys aivan
tarttui Heljäänkin. Mitä turhia Heljä puhui? Hävetköön Naimi. Pelkuruus
tekee ihmisestä narrin. Mitä Martti Varvikon kuolemaan tulee, oli
varmaankin Heljän otaksuma oikeampi kuin Elinan. Jos nuorukaisia ensin
olisi tutkittu, olisihan silloin papereita löydetty Antti Vaskeltakin
ja hän olisi myös saanut tuomionsa. Epäilemättä Martti oli hiihdosta
ammuttu, mutta Antti päässyt pakenemaan.
Heljä oli koko lailla tyynempi ja rohkaistuneempi, kun hän Annin kanssa
lähti rukouskokoukseen, joka pidettiin kristillisen nuorisoyhdistyksen
pienessä vuokrasalissa. Heti suuri rakkaus siellä kuin kietoi hänet
syleilyynsä. Kaikki tahtoivat kätellä häntä ja kysyä pastorista. Ja
kuoro lauloi kuin vartavasten hänelle:
"Mua muistat, Jeesus, aina, aina,
käsiisi piirsit mun —"
Oi kuinka olikaan totta jokainen sana!
"Ei huolta, tuskaa elon tiellä,
mi sulle outo ois,
ei kyyneltä, jot' et sä tietäis
ja pyyhkis pois.
Ja siksi nytkin luokses hiivin
mä hiljaa itkien,
ja kätes lasket pääni päälle
sä siunaten.
Oi, kädet haavoitetut, rakkaat,
ne rinnan rauhoittaa,
ja sydämeni taistohonsa
taas voimaa saa."
Puhe, maallikkomiehen pitämä, oli lyhyt ja lohdullinen. Rukoukset
kohosivat hartaina, palavina, monta rukousta myös seurakunnan vangitun
paimenen puolesta.
Ennen loppulaulua opettaja Kaario nousi seisomaan.
— Kun Pietari oli vankilassa, kerrotaan seurakunnan rukoilleen hänen
puolestansa herkeämättä koko yön. Me olemme kuulleet, että pappimme on
pantu pakkotyöhön, eikä hänen edes sallita enää saada ruokaa kotoansa.
Ystävät, voimmeko me mennä huolettomina levolle? Ketkä tahtovat
yhtyä kanssani jakamaan vartioihin ensi yön ja vuorollansa rukoillen
valvomaan?
Monet nousivat seisomaan.
— Kun kokous on päättynyt, sovimme siis asiasta yksityiskohtaisesti.
Heljän sydän oli tulvillansa liikutusta ja kiitollisuutta. Hänen
tuskansa pimeys oli hajonnut kuin usvat auringon tieltä. Pelastus
ei ollut tullut vielä, mutta hän uskoi sen varmasti tulevan. Näin
suurta uskoa ja rakkautta ei Jumala turhaan ollut sydämiin sytyttänyt.
Hartaasti kiittäen hän puristi opettaja Kaarion kättä, kiitti toisiakin
ja nousi lähtemään. Hän tahtoi koettaa vielä tavata miestänsä
vankilassa. Tottahan hän jo oli palannut päivän työstä.
Raatihuoneen ovella hän kysyi Sutelaa. Vastattiin, että hän oli
matkustanut yöjunalla Helsinkiin. Silloin Heljä rohkaisi mielensä ja
sanoi vartijalle: — Pyydän päästä mieheni luo. Miliisipäällikkö lupasi
minulle eilen, että saan käydä häntä tapaamassa.
Heljä pääsi esteettä. Ei tosin ollut kuin muutamia minuutteja aikaa,
sillä koppien ovet oli kohta suljettava yöksi. He saivat syleillä
toisiansa. Mikko voi vakuuttaa, ettei hän ollut liiaksi väsynyt, ja
Heljä kertoi seurakuntalaisten terveiset. Kuullessaan yövartiosta Mikko
pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastansa. — Sano heille, että se on liikaa.
Ensi yönä he tekevät sen, mutta toiste se ei saa uudistua. Herra panee
sen kirjaansa. Hän on kuuleva heitä. Heljä, joka tapauksessa minä
tiedän, että vapauttamiseni on vain ajan kysymys. Jumala teitä kaikkia
siunatkoon! Lepää yösi rauhassa, sinä tarvitset voimasi.
Heljän olisi tehnyt mieli kysyä hänen salaisuuttansa. Mikä ilmoitus
hänelle antoi tuon horjumattoman varmuuden? Mutta se ei ollut
mahdollista nyt, hänen täytyi vielä tyytyä odottamaan.
— Sitte kerrot minulle, kun palajat, — hän sanoi, suudellen miestänsä
yöhyväisiksi.