Katkeruus värähti sydämessä. — Siihen papinväki kelpaisi, jos kykenisi.
Suljetaan pappi vankilaan ja juljetaan hakea apua hänen vaimoltansa...
Luoposka toimitti läähättäen, että pitäisi pojan saada edes hätäkaste.
Eivät he kukaan sellaiseen osanneet ryhtyä. Pastorska kai tiesi, kuinka
oli tehtävä. Jos pastorska tulisi nyt heti, kiireesti.
Teki mieli vastata: — En tule. Vapauttakoot mieheni, niin ei
hätäkastajaa tarvita, ja elleivät vapauta, kärsikööt seurauksista. En
tule, en tahdo enkä voi.
Silloin Heljä kuuli Mestarinsa äänen: "Jos vihollisesi on nälkä, syötä
häntä, ja jos hänen on jano, juota häntä. Kun tämän teet, niin kokoat
tulisia hiiliä hänen päänsä päälle."
Oliko edes varma, että Valinko voi vaikuttaa Mikon vapauttamiseen? Ei
ainakaan voinut hänen sairas vaimonsa eikä kuoleva lapsensa. Ja siellä
oli kodissa jano, joka huusi sammuttamista, halu ja kaipaus viedä lapsi
Herran Jeesuksen osallisuuteen. Voiko Herran palvelijatar kieltäytyä
sellaisessa hädässä palvelemasta?
— Minä tulen, — vastasi Heljä hiljaa.
Heljä tuumi, mitähän Mikko olisi ajatellut, jos olisi nähnyt aran
ja ujon vaimonsa kulkevan Luoposkan mukana iltapimeässä käsikirja
kainalossa punakaartilaisen asuntoon lasta kastamaan. Vasta matkalla
hän ennätti ruveta huolehtimaan itse juhlallisesta toimituksesta.
Mutta mikä oli tehtävä, sen täytyi tapahtua. Kun oli alkanut karaista
itseänsä, oli kestettävä loppuun asti. Tai oikeammin: kun oli lähtenyt
Mestarin ääntä seuraamaan, ei ollut lupa kesken epäröidä.
Valinko ei ollut kotona, oli komennettu vahtiin. Hänen sisarensa,
kuolemanpataljoonalainen, oli myös poissa. Huoneessa ei ollut muita
kuin vaimo vuoteellansa ja kehdossa vahankeltainen, liikkumaton
pienokainen.
— Siunatkoon, joko se kuoli? — huusi Luoposka.
— Mitä? — Sairas vaimo säikähti hänkin, yrittäen pystyyn.
— Älkää, älkää, — Heljä hellällä väkivallalla painoi hänet makaamaan. —
Katsotaan. Ehkä pikkuinen hengittää.
Mutta lapsi ei hengittänyt enää. Oli liian myöhäistä.
Äiti puhkesi itkemään ja valittamaan, ja Luoposka säesti. — Voi meitä
onnettomia, kun ei ennen haettu. Nyt meni lapsi helvettiin. Herra
Jumala varjelkoon...
Heljällä oli täysi työ rauhoittaa ja lohduttaa. Hän puhui hyvästä
Paimenesta, joka ottaa karitsat syliinsä. Hän kertaili Jeesuksen
sanoja, että lasten on Jumalan valtakunta. — Ei pikku poika parka ollut
syypää siihen, että hän kuoli kastamatta. Jeesus ei sentähden heitä
häntä pimeyteen.
Se oli kuin taivaan enkelin puhetta hätääntyneelle äidille. Hän puristi
heikoilla voimillansa Heljän käsiä ja siunasi häntä lohdutuksen
sanoista.
— Minunhan se oli syyni, minun eikä lapsen, ‒ hän kuiskasi. — Jumala
tuomitkoon minut, kun vain lapsi säästyy.
— Mitä se sinun syysi olisi ollut? — tokaisi Luoposka. Hän pelästyi
tästä melkein enemmän kuin lapsen kohtalosta, sillä siinä tapauksessa
syyllisyys sattui häneen itseensä yhtä hyvin ja enemmänkin. — Minkä
me sille voimme, sinä ja minä, ettemme osanneet hätäkasteen sanoja?
Minulla on suuriränttinen virsikirja, ei niitä siinä ole. Onkos sinulla
kirjaa ollenkaan?
Vaimo painoi päänsä tyynyyn ja nyyhkytti. Kyllä hän ripille päästessään
oli saanut virsikirjan, jossa oli kasteluvut ja kaikki muutkin
tähdelliset asiat, mutta se oli unohtunut kotitorppaan. Valinko,
sulhanen, ei tarvinnut Jumalaa, ei kirkkoa eikä kirjaa, ja niin ne
olivat jääneet häneltäkin. Jumalan rangaistus oli nyt tullut, syy
oli kokonaan hänen, hän oli varma siitä, vaikka Luoposka miten olisi
puolustanut.
— Jumala etsii teitä nyt, — sanoi Heljä vakavasti. — Te olette tehnyt
syntiä, kun hylkäsitte Jumalan, mutta hän antaa anteeksi Jeesuksen
tähden ja armahtaa katuvaista. Mutta minä sanon teille, kenen syy oli,
että lapsenne kuoli kastamatta: niiden, jotka vangitsivat pastorin, ja
niiden kaikkien, jotka semmoisia tekoja kannattavat.
Tuli äänettömyys. Heljä meni kehdon luo, laski kätensä kuolleen lapsen
otsalle ja rukoili Isä meidän. Sitte hän sanoi hyvästi ja lähti. Hän ei
päässyt selville siitä, mitä lapsen äiti ja Luoposen vaimo ajattelivat
hänen viimeisen lausumansa johdosta, sillä omituinen jäykkyys oli
hänen sanojansa seurannut. Sairas ei enää itkenyt hänen lähtiessään,
ja Luoposkan kerkeä kieli oli vaiti. Muistivatko vaimot, että he
työtuvassa olivat sättineet porvareita ja tiukanneet lisää palkkaa,
varustaneet kuolemanpataljoonan tyttöjä ja kannustaneet miehiä? Pistikö
omaantuntoon? Sattuiko sana, niin että täytyi sen totuuteen alistua?
Vai oliko taas levennyt juopa, joka tuntui menevän umpeen silloin, kun
katuva nuori vaimo luopumustansa itki?
Olivatko Heljän tuliset hiilet sammuneet ristituulesta, vai virisikö
liekki juuri siten?