Palattuansa pappilasta Heljä tapasi pappilan keittiössä ajuri Luoposen
vaimon, Valingon pikku pojan kummin, joka päivitteli ja jutteli Lainan
kanssa. Oli odotettu pastoria. Vieraita oli ollut, kahvit oli keitetty,
lopulta juotukin, mutta pappia vaan ei kuulunut. Valinko suuttui ja
lapsen äiti itki — sehän oli niin heikko, se pieni Otto Kullervo —
nimen piti näet olla Otto Kullervo — niin, ja sitte Valinko lähti ulos
ja lupasi tuoda papin, vaikka niskasta raastaen — se Valinko näet puhui
niin karkeasti aina kun hän suuttui —
Siihen hän oli ennättänyt, kun Heljä astui sisään. Keskeyttäen kaikki
selvittelyt Luoposka kavahti seisomaan ja kysyä töksähytti: — Onko
se totta, että pastori on vankina? Valinko oli kuullut sitä kaartin
miehiltä. Minä tulin tietämään lapsen tähden... kas kun on semmoinen
hätä Amalialla...
— Kai se totta on, — tokaisi Laina väliin. ‒ Sitähän varten pastorska
tietenkin on tänään paistellut ja kantanut ruokia ja tavaroita. Kas,
_piialle_ ei sopinut kertoa mitään. — Laina heitti niskojansa. — Nythän
tuo kuultiin.
— Vaikene, Laina, — sai Heljä sanotuksi. ‒ Omille lapsillenikaan en ole
puhunut siitä, mitä on tapahtunut. Se oli kylläkin varomatonta. Ette
kai vielä ole ennättänyt heitä pelotella?
— Vastahan minä tähän tulin, — toimitti Luoposka. — Ei täällä ole
lapsia näkynyt. Tiedustaisin vaan, milloinka pastori tulee kotiin. Joko
tänä iltana vai kenties huomenna?
— En tiedä, — vastasi Heljä.
Tietysti huomenna! Se oli ollut hänestä ainoa mahdollinen ajatus hänen
ensi käynnillänsä vankilassa. Toinen käynti oli masentanut hänen
toiveensa. Ei hän enää uskaltanut liian valoisia kuvitella.
Luoposka olisi ollut kovin utelias kuulemaan enemmän, mutta Heljä
ojensi hänelle kätensä hyvästiksi. — Koettakoon Valinko jouduttaa
pastorin vapauttamista, — hän sanoi. — Terveisiä pikku pojan äidille. —
Sitte hän meni lastensa luo.
Kaksi paria pieniä käsivarsia ojentui häntä vastaan. Tarmokin oli
merkillisen hellä ja herkkä. He olivat kaivanneet äitiä. Ja missä isä
viipyikään? Aavisteleva ahdistus kuvastui lasten olennossa.
Heljä sulki heidät syliinsä ja suuteli heitä. Hän oli viivytellyt
isän vankeuden ilmoittamista — kunnes muka kaikki olisi ohi ja hän
palajaisi. Ei äiti hädässään muistanut, että pienessä kaupungissa
uutiset kulona kulkevat. Mutta Jumala oli lapsia varjellut. Hän oli
siitä syvästi kiitollinen. Nyt kuitenkaan ei enää ollut mahdollista
vaieta. Ja pakko antoi päättäväisyyttä ja voimaa.
— Pikku rakkaat, nyt te ette saa ollenkaan säikähtää, kun kerron
teille jotakin merkillistä. Ettepä arvaa, missä isä on? Tiedättekö,
hän on ollut oikein uljas, juuri sellainen kuin tuleekin. Muistatteko,
kuka on Voikko? Hän on punakaartin päällikkö, ja Salama on toinen. He
käskivät, että isä olisi kertonut heille, kuka poika on äsken lähtenyt
valkoiseksi sotamieheksi, mutta ei isä tahtonut, vaikka hän tietää. Ei
sellaista saa ilmoittaa näille punaisille, jotka sotivat eri puolella.
Vain omaiset itse voivat sen kertoa, jos pitävät oikeana tehdä niin.
Olemmehan mekin sanoneet, että Olli eno on mennyt sotamieheksi, kun he
ovat kysyneet meiltä. Niin, isä ei vastannut, ja sentähden Voikko ei
ole laskenut häntä kotiin raatihuoneelta. Hän on siellä alakerrassa,
mutta minä olen vienyt hänelle pehmeän patjan ja hyvää ruokaa, eikä
hänellä ole hätää, kun Jumala siunaa ja suojelee häntä. Eikö niin,
kultaseni? Auri, oma Päivänkukka, kas niin, älä nyt ala itkeä...
Sanoinhan minä, että te ette saa ensinkään säikähtää...
— Enkä minä säikähdäkään! — huudahti Tarmo, heilauttaen pikku
nyrkkiänsä. — En, äiti. Minä tahdon mennä isän luo.
— Voimmeko me mennä? — kysyi Auri silmiänsä pyyhkien.
— Katsotaan, kenties. Kun minä vien aamiaista, kysyn, saatteko te tulla.
Heljän mieleen johtui, että viatonten lapsukaisten näkeminen voisi
hellyttää niitä, jotka olivat isän vanginneet. Ehkä he olisivat
välikappaleina vapauden oven avautumiseen.
Hän hellitteli ja lohdutteli ja rohkaisi pientensä mieltä. Kaikki oli
käynyt helpommin kuin hän arvasikaan. Olisi tuntunut melkein hyvältä,
ellei Lainan käytös olisi painostanut tuskallisesti.
Heljä tunnusti itsellensä, että hän oli menetellyt taitamattomasti.
Ehkä luottamus olisi koskettanut Lainan sydämen parhaita kieliä.
Hän oli nähnyt emäntänsä oudosti puuhailevan, kokoavan tavaroita,
varustavan syömistä ja ajavan pois Airamon rouvan kanssa. — Mitä lienee
lahtarien hommia? — hän oli ajatellut katkerana. Mutta ne koskivatkin
omaa isäntää, eikä hänelle sanottu mitään.
Hiljentäen sydämensä, kohottaen katseensa Jumalan puoleen Heljä meni
keittiöön.
— Laina, anna anteeksi, että en luottanut sinuun, — hän sanoi,
käyden suoraan asiaan. -Minä pelkäsin, että et osaisi olla vaiti ja
pelästyttäisit lapset. Nyt olen kertonut heille kaiken. Parempi olisi
ollut tehdä se heti, mutta tuntui niin vaikealta, ja minä toivoin, että
he hyvin pian saisivat isänsä takaisin.
Hän oli liikuttava siinä seisoessansa, silmissä suuret, kirkkaat
kyyneleet, jotka väkisin pusertuivat esiin. Laina hämmästyi ja nolostui
eikä puhunut sanaakaan. Heljä hiipi keittiöstä pois. Oi, kun voisi
täyttää juovan sydänten väliltä! Oi, kun osaisi kaikessa käyttäytyä
nuhteettomana Jumalan lapsena!
Tuli ilta. Auri ja Tarmo nukkuivat lasten onnellista unta. Heljä istui
miehensä työpöydän ääressä pää käden varassa. Huone oli pimeä, vain
makuuhuoneen avoimesta ovesta kajasti valo ja taivaalta tähtien tuike.
— Kuinka hän sanoikaan, minun rakkaani? "Heljä, älä pelkää mitään.
Jumala on ilmoittanut minulle, että olen nyt turvassa. Olen toteuttava
kutsumukseni lähetystyöhön..."
Ne sanat olivat kaivertuneet Heljän mieleen. Mikko ei ollut niitä
selittänyt, mutta juuri salaperäisyydellään ne olivat vaikuttaneet.
Silläkin hetkellä hän oli niitä ajatellut, kun miliisipäällikkö
oli soittanut Mikon vangitsemisesta. Ne olivat auttaneet pysymään
verrattain tyynenä, niin että Anni Airamokin oli hänen reippauttansa
kiittänyt. Mutta nyt hänessä heräsi harras halu kuulla enemmän tästä
asiasta. Mikko vaelsi lähellä Jumalaa, Heljä häntä kunnioitti ja
ihaili, ja joskus hengellisen haltioitumisen hetkinä puheessa ja
rukouksessa hän tuntui kohoavan korkealle nuoren vaimonsa ulottuvilta.
Mutta Heljä oli kuitenkin hänen vaimonsa ja uskonsisarensa. Olihan
hänellä oikeus kysyä ja saada vastaus, sillä tällainen Jumalan ilmoitus
kosketti läheltä heitä yhteisesti.
‒ Minä kysyn, kun hän palaa vankilasta.
Heti kysyn silloin...
Mitä ääntä? Kävikö joku ovessa?
Tämä aika oli todellakin hermoille käypä. Jokainen luonnollinen asia
kasvoi mielikuvituksessa vaaralliseksi. Jokainen koputus tuntui
uhkaukselta, jokainen ääni vihamieliseltä. Kauhea aika!
Jotakin erikoisempaa kai kuitenkin oli tekeillä, sillä Lainan hätäiset
askeleet kuuluivat makuuhuoneesta. Heljä nousi ja meni vastaan.
— Siellä on taas Luoposka keittiössä. Hän sanoo, että Valingon lapsi
kuolee. He pyytävät pastorskaa tulemaan sinne.
— Minua Valingolle? — ajatteli Heljä seuratessaan Lainaa keittiöön. —
Missä tarkoituksessa?