Mikon tultua kansliasta hän näytti kirjeen, ja Mikko hyväksyi sen.
Heljä ei uskaltanut panna sitä pöytälaatikkoon, vaan piti taskussansa,
kunnes saapuisi odotettu toisen päivän ilta. Jospa vaan ei mitään
tapahtuisi sillä välin! Heljä vavahti ovikellon soidessa, kun joku tuli
asialle, ja säikkyi yölläkin unesta hereille.
Vihdoin saapui odotettu hetki onnellisesti. Siivitetyin askelin hän
riensi neiti Jokelan luo. Nyt hän oli kuuleva paljon ja monenlaisia
tärkeitä asioita, se oli varma. Eihän voitu kokoontua, puhumatta siitä,
mikä oli kaikkien sydämellä. Hän ei viikkoihin ollut ottanut osaa
mihinkään kutsuihin, ei muihin kuin hengellisiin kokouksiin. Eipä juuri
ollut nimi- ja syntymäpäiviä vietettykään tuttavapiirissä. Ei ollut
sokeria, ei leipää. Miten siis kutsua vieraita?
— Voi sinä herttainen Vilma, joka keräsit meidät taas kerran kokoon!
— huudahti maisteri neiti Pohjonen, syleillen neiti Jokelaa. — On
kuin saisi hengähtää ja hetkeksi pääsisi painajaisesta. Pidetään nyt
kerrankin vähän lystiä.
Vilma Jokela katsahti sivusilmällä Heljään. Mitähän hän ajatteli? No,
ajatelkoon mitä tahansa.
Hän otti kiittäen vastaan pienen annansilmäkukkasen, jonka neiti
Pohjonen ojensi, ja kääntyi sitte Heljää kättelemään. — Tervetultua,
tervetultua.
— Mistä sinä olet saanut vehnäjauhoja? -kysyi nimismies Bangin rouva jo
ovella, nähdessään pöydällä rinkilän.
— Salaisuus, sotasalaisuus... Kuiskaanko, ettette halkea
uteliaisuudesta? Niin, katsokaas, kauppias Grönbergin on onnistunut
piilottaa muutama säkki, ja kiltti Adele lahjoitti minulle...
— Ai, ai, entä jos joku punainen saisi vihiä. Onko sinulla taattu
piika? Kuka leipoi sinulle?
— Vai piika? Sellaista minä en tarvitse, ettekö vielä tiedä sen vertaa?
Itse olen leiponut. Jos punikki nuuskaisisi sisään, sanoisin näin:
"Vaskuu, olkaa hyvä, yksi kuppi kahvia ja pullaa, saako luvan olla?"
Vilma ja Maikki Pohjonen ja nimismiehen rouva nauroivat heleästi yhteen
ääneen.
Heljä ei voinut yhtyä toisten leikinlaskuun. Kirje, kirje, se oli hänen
ainoa ajatuksensa. Ehkä olikin paras puhua siitä, ennenkuin saapui
useampia.
— Vilma, saanko hetkiseksi pyytää sinua... Anteeksi, Maikki, anteeksi,
Naimi...
— Ah, niin, — sanoi Vilma Jokela vapaasti ja ääneensä. — Siitä
kirjeestäkö? Ei se mitään, Maikki ja Naimi ovat yhtä hyvin perillä
asioista kuin minäkin. Onko se mukanasi? Sinulla on hyvä onni, saat
sen ensi yönä matkaan ihan suoraan rintamalle. Varvikon nuorempi poika
lähtee puoliyön aikaan, ja Antti Vaski Laitakylästä. He vievät muitakin
papereita saapasvarsissansa.
— Martti Varvikko? — ihmetteli nimismiehen rouva. — Ja Kauko on jo
sodassa. Kas kun Elina laskee. Hän oli kovasti vastaan, kun Kauko pyrki
lähtemään, mutta poika piti päänsä. Taisi karata. Ja tämä Martti kun
vasta on koululainen.
Siinä hän tulikin, rouva Elina Varvikko, touhuisana, hengästyneenä,
silmien ympärykset punaisilla renkailla.
— Niin, itkenyt minä olen, sen te kyllä näette, mutta minkä niille
nuorille voi, kun eivät pysy, vaikka kuinka pitelisi. Martti sanoo,
että hävettää kulkea kaupungin kaduilla jouten, kun isänmaa tarvitsee.
Miksi he sulkivat koulun? Niinkuin ei isänmaa tarvitsisi poikia
muuhunkin kuin sotaan. "Mene Vaskelle setäsi luo maantöihin", sanoin
hänelle. "Sieltä on lähtenyt miehiä punakaartiin, kyllä siellä
tarvitaan." Ja entäs kun nyt lähtee omakin poika, Antti. Se on vallan
nurinkurista, sen minä sanon. Ei sillä tavalla tilaa hoideta. Mutta
tehköön Antti mitä tahtoo, ei se minuun kuulu, kunhan vaan Martti olisi
jäänyt. Lapsi hän on vielä, eikä mikään sotamies.
— Niin, olisihan teiltä yksi poika riittänyt, ‒ myönteli nimismiehen
rouva, kun toisen puhetulva vähän taukosi. — Jumalan kiitos, minun
Kaarloni on vasta kolmentoista.
— Onko tuo nyt puhetta! — huudahti Maikki Pohjonen. — Ei teistä
äideistä ole mihinkään.
— Tietysti Heljäkin ajattelee, että on erinomaista, kun Tarmo on vasta
viiden vuoden vanha — vai kuinka se olikaan, täyttikö hän jo kuusi? —
Vilma Jokela ivaili, koettaen näyttää viatonta naamaa.
— Olen iloinen siitä, että ainoa rakas veljeni taistelee isänmaan
puolesta, — vastasi Heljä hiljaisesti.
Syntyi hiukan tympeä äänettömyys. Rouva Varvikolla oli terävä lause
huulilla, mutta hän pidätti sen.
Taas tuli uusia vieraita, monta samalla kertaa: opettaja Kaarion rouva
naapurista, pari nuorta neitosta, postinhoitajan leski ja "kiltti
Adele", joka vehnäjauhojensa tähden heti joutui kuin pörriäisparven
ahdistettavaksi. Syntymäpäivän viettäjä sai kukkasia, otti esiin
maljakon toisensa perästä, kiitteli, tervehti ja kehoitti tyytymään
"hyvän sovun" sijanantoon. Tuota pikaa joutui kiiltävä kahvipannu
pöydälle. Kuppien kilinä sekaantui puheen sorinaan. Ihana rinkeli
ja maukkaat pikkuleivät sulivat makeisiin suihin. Oli todellinen
nautinto kokoontua syntymäpäiväpöydän ympärille näin nälkätalvena. Kuka
semmoistakaan ennen olisi arvannut, kun vehnäleipä oli jokapäiväistä
hyvyyttä?
— Tuossa on äiti, joka ei valita poikiensa tähden, — sanoi Vilma Jokela
syrjästä Maikki Pohjoselle, nyökäten päällään lehtorinrouva Airamoa
kohti. Hän oli keski-ikäinen, miellyttävän näköinen nainen, joka
paraikaa keskusteli Heljän kanssa.
— Sanotaan Jaakon kaatuneen. Lieneekö totta?
— Niinkö sinä olet kuullut? Minulle Adele Grönberg kertoi, että hän on
kamalalla tavalla murhattu partioretkellä. Mutta toiset taas uskovat
hänen elävän. Anni Airamo tietää kaikki huhut, mutta on noin tyyni. Hän
on sankari naiseksi, muuta en osaa sanoa. Häpeisivät, Elina ja Naimi.
Heljä oli noussut rouva Airamon viereltä ja tuli Vilma Jokelan luo.
— Olen neuvotellut Annin kanssa ja päättänyt jäljentää kirjeeni.
Saanko tehdä sen tuolla keittiössäsi, Vilma? Pyydän kumpaakin lähtijää
ottamaan mukaansa saman kirjeen. Toivottavasti ainakin jompikumpi
pääsee perille.
— Mitä joutavia? Niin, tietysti — tee minun puolestani, mitä haluat,
mutta yhdessähän he lähtevät ja yhdessä saapuvat valkoisten puolelle.
— Mitä ihmeen tärkeitä asioita se Heljä kirjoittelee? — uteli rouva
Grönberg, Vilman saattaessa Heljää keittiöön ja varustaessa hänelle
kirjoitustarpeita. Heljä ei vastannut, mutta heti Vilman palattua
saliin alkoi vilkas kysely ja supatus.
Puolen tunnin kuluttua Heljä kutsui rouva Airamoa keittiöön ja ojensi
hänelle molemmat kirjeet. Tuntui turvalliselta jättää ne näihin käsiin.
Lehtorin huvila oli aivan kaupungin ulkosyrjässä. Antti Vaski oli
hänen keskimmäisen poikansa toveri ja hyvä ystävä. Oli sovittu, että
nuorukainen Laitakylästä hiihtäisi heille, Martti Varvikko tapaisi
hänet siellä ja he sitte yhdessä lähtisivät vaaralliselle, pitkälle
hiihtomatkalleen.
— Autan toisia nuoria, kun kaikki kolme omaani ovat menneet, — sanoi
Anni Airamo, lämmin väre äänessänsä. — Ole rauhassa kirjeistä, Heljä;
annan ne heille ja varoitan kätkemään huolellisesti.
Kohta sen jälkeen Heljä jätti hyvästi, kiirehtien kotiinsa. Ei
hänelle maittanut syntymäpäiväilo, mutta hänen sydämensä oli keveä ja
kiitollinen kirjelähetyksen hyvästä onnistumisesta.
X