Seuraavana aamuna ovikello helisi kiivaasti jo seitsemän ajoissa. Laina
oli parahiksi pukeutunut ja juoksi avaamaan. Neljä punakaartilaista
miestä oli oven takana. Tyttö yritti pelästyä, mutta huomasi samassa
Jannen, mielitiettynsä, ja suu meni leveään hymyyn.
— Haeppas pastori, — sanoi Janne reimasti. ‒ Näillä kavereilla olisi
asiaa hänelle. — Kuules, ‒ hän kuiskutti syrjään, — ei sinun tarvitse
sanoa, että minä olen täällä. Minä jään ulos vahtimaan.
— Tehkää hyvin ja tulkaa sisälle, — kehoitti Laina kohteliaasti.
Janne nyökytti toisille. — Menkää, menkää.
Kolme miestä astui Lainan ohjaamana saliin. Hän jätti heidät, mennen
koputtamaan makuuhuoneen ovea.
— Siellä on punakaartin miehiä. He tahtovat pastoria.
Heljä valahti kalpeaksi. Hän ja Mikko katsoivat toisiinsa. Lapset
nukkuivat. Viattomat pienet, eivät he arvanneet eilispäivän seurausten
vakavuutta. Sillä se oli vanhemmille kohta selvänä, että isä vedettiin
tilille pienen poikansa tähden.
— Jumalan nimeen, — kuiskasi Mikko Heljälle. — Ole rauhallinen. —
Lainalle hän sanoi: ‒ Pukeudun heti. Pyydä heitä istumaan ja odottamaan.
Heljä suori tukkansa ja oli valmis yhtä nopeaan kuin miehensäkin.
Yhdessä he astuivat saliin. Miehet olivat jääneet ovensuun puolelle.
Kaksi oli keski-ikäistä, kolmas nuori, mutta nuori oli rohkein ja
esiintyi johtajana.
— Täällä on kuultu, että pastorille tulee kirjeitä rintaman takaa, —
alkoi hän, vastaamatta pastorin ja rouvan tervehdykseen. Toiset vähän
nyykähyttivät päätään. He olivat puolittain hämillään, puolittain
hävyttömän näköisiä.
Pastori odotti vaieten. Mies kysyi: — Missä pastorilla on ne kirjeet?
— Sellaisia, joista te puhutte, ei minulla ole, ‒ hän vastasi.
— Vai ei ole! Mutta on kai niitä saatu, vai kuinka?
Pastorin suun ympärillä oli tiukka piirre, hänen vastatessaan: —
Yksityiskirjevaihtoni on yksityisasiani.
Nuori mies kiihtyi. — Vai niin. Jos ei tule selvää, niin minun on käsky
vangita pastori ja viedä päämajaan.
— Ei ole tarvis, — ehätti Heljä väliin. Hän sai sekä viisauden että
rohkeuden hengen. — Mieheni ei vastaa, koska hän ei tahdo puhua minun
puolestani. Hän ei ole itse saanut ainoatakaan kirjettä rintaman takaa,
mutta minä olen saanut yhden.
Pastori hätkähti, ja kaikkien miesten katseet kääntyivät Heljään. Mutta
kallein oli vaaranalaisena, eikä hän tuntenut mitään pelkoa.
— Vai niin, — sanoi nuori mies, kun ei heti huomannut, mitä muutakaan
sanoa.
— Veljeni on siellä, — jatkoi Heljä nopeasti, ‒ ja minun vanhempaani
koti. Isäni ja äitini asuvat kaukana sotapaikoista, mutta tietysti minä
kuitenkin olen heistä huolissani tällaisina aikoina. Veljeni sen hyvin
ymmärtää ja tahtoi kertoa minulle, että he voivat hyvin.
— Jaa, — sanoi punakaartilainen, joka taas oli ennättänyt päästä
tilanteen herraksi, — jaa, jaa, mutta milläs lailla nyt kirjeet
kulkevat, kun tie on tukossa? Ehkä pastorska tietää senkin, kuka
kirjeen toi?
— En, — hän vastasi yhtä nopeaan ja empimättä. — Eräänä aamuna
noustessamme kirje oli postilaatikossamme. Joku tuntematon oli sen
pannut.
— Onko se totta, pastori? — kysyi toinen vanhemmista miehistä kääntyen
pastoriin, joka vaimonsa puhuessa seisoi vaiti, uuniin nojaten. Se ei
ollut pelkuruutta eikä toimettomuutta. Miehet eivät tietäneet, että
hänen sielunsa taisteli ja teki työtä rukouksessa.
— On, — kuului vastaus. — Voitte uskoa, että vaimoni huulilta ei lähde
valhetta enempää kuin omiltanikaan.
— Hyvä on, tuokaa sitte kirje tänne, ‒ komensi nuori mies.
— Minulla ei sitä ole, — vastasi Heljä. ‒ Poltin sen.
Miehen muoto vääntyi ilkeäksi. — Mitäs niitä niin viattomia kirjeitä
poltetaan? Sopiihan muittenkin saada tietää, mitä mammalle ja papalle
kuuluu.
Pastorin silmät leimahtivat. Tuhoisa sana olisi voinut singota, mutta
Heljä oli nopeampi.
— Itse sanoitte, että kirjeet ovat kielletyt, ‒ hän vastasi. —
Tiesin sen enkä tahtonut, että se tuottaisi ikävyyksiä miehelleni,
jos tultaisiin kotitarkastukselle. Koko vastuu on minun. Ja nyt olen
kertonut kaikki.
Mitä siihen oli sanottava? Jos joku olisi pitänyt vangita, niin se
olisi ollut pastorska, mutta eihän sellainen sentään sopinut.
— Niitä kirjeitä ei saa toiste tulla! — kivahti nuori mies, iskien
nyrkkinsä kiikkutuolin käsipuuhun, purkaen padotun harminsa siihen.
‒ Ei saa, sanon minä. Ja jos tulee, niin ei saa polttaa. Pitää tuoda
esikuntaan.
Pastori ja pastorinrouva vaikenivat. Miehet kääntyivät ja lähtivät
hyvästittä. Laina saatteli alas portaita ja kuiskutteli Jannen kanssa,
iloisena tilaisuudesta, mutta hyvillään siitäkin, ettei herrasväelle
mitään tapahtunut.
Nyt vasta Heljän jännitys laukesi. Puhjeten nyyhkytyksiin hän kätki
kasvonsa miehensä povelle. Mikko silitteli hänen hiuksiansa ja suuteli
painunutta päätä.
— Rakas, uljas Heljä, — hän sanoi. — Sinä pelastit minut. Uskotko,
kuinka vaikea minun oli pysyä vaiti? Sinä puhuit minun tähteni ja minä
vaikenin sinun tähtesi.
Heljä hymyili kyynelissä.
Heillä oli onnellinen, valoisa päivä. He veivät lapset ulos jäälle,
joka levisi liikkumattomana peilipintana, istuttivat heidät potkureihin
ja työnsivät vinhaa vauhtia. Hei, se meni kuin tuulen siivillä. Auri ja
Tarmo nauroivat riemusta. Sitte he vuorostaan tahtoivat työntää isää
ja äitiä. Pieni alkuvauhti vain, ja tuuli lähti viemään. Siitäkös ilo
ylinnä!
Punaposkisina ja virkistyneinä he palasivat kaikki. Lyhyiksi tuokioiksi
he olivat unohtaneet punakaartilaiset, sodan, uhkaavan vankilan, niukat
leipäannokset ja koko ahdistetun, epävarman olotilansa. Jumala oli
lähettänyt heille lohdutusta lapsimielisyyden lahjan avulla, joka osaa
nauttia ja kiittää olevasta hetkestä, muistamatta entisiä ja kysymättä
tulevia.
Seuraavinakin päivinä Mikko oli reipas ja rauhallinen, mutta Heljä
alkoi kulkea levottomissa mietteissä. Entä jos taas tulisi kirje
Ollilta? Mitä tehdä silloin? Polttaa — ja kysyttäessä kenties väittää,
ettei ollutkaan tullut? Ei, ei. "Vaimoni huulilta ei lähde valhetta
enempää kuin omiltanikaan", oli Mikko vakuuttanut. Hän ei ollut tätä
luottamusta pettävä. Kuinka hän olisi voinutkaan, omantuntonsa tähden,
Jumalansa tähden?
— Minun täytyy kirjoittaa Ollille, — tuli Heljän päätökseksi. — Jos
on olemassa salainen kirjeitten tulotie, on tietysti menotie myöskin.
Siitä otan selvän.
Mutta sekin huoletti häntä. Tietäminen oli vaarallista, ei pelkästään
oman perheen turvallisuuden, vaan itse asian tähden. Sotasalaisuudet
olivat niitä varten, jotka isänmaan kohtalosta heittivät arpaa, ei
yksityisten hyväksi.
Hän kysyi arasti neiti Jokelalta, yhteiskoulun opettajattarelta, joka
johti salaista kutomatyötä valkosoturien lämmikkeiksi.
Neiti Jokela nauroi: — Voi sinua, Heljä lapsukainen. Eiväthän ne
asiat ole yhden ja kahden tietona. Miksi et sinä voisi kirjoittaa
veljellesi yhtä hyvin kuin kaikki muutkin omaisillensa? Postiasemia on
kuusitoista: Sianpää I, Sianpää II, Sianpää III, kuuteentoista asti.
Tuo kirje minulle, kyllä minä toimitan menemään. Puhutaan siitä enemmän
huomenna, minun syntymäpäivilläni. Tervetuloa, sinä ja kirje!
Heljä tuli kotiin jännittyneessä innossa. Mikko oli kansliassa. Hän
istuutui heti kirjoituspöydän ääreen, otti laatikosta paperiarkin,
ja kynä alkoi lentää riviltä riville. Oli paljon patoutunutta hänen
mielessänsä. Ajatuksissaan hän jo monen monta kertaa oli tämän kirjeen
kirjoittanut.
"Olli, rakas veljeni!
Kiitos kirjeestäsi, joka tuli kuin pääskynen ilmojen tietä, emme tiedä
miten. Iloitsen siitä, että onnellisesti pääsit perille ja nyt saat
seisoa rintamassa Suomen vapauden puolesta. En ole enää huolehtinut
hengestäsi. Se on Jumalan kädessä. Minua lohduttaa tieto, että isä ja
äiti hyväksyvät tekosi. Muuta ei minun tarvitsekaan tietää. Sodalta
he ovat turvassa rintaman tuolla puolen. Kirjoita heille, että eivät
meidän kohtalostamme murehtisi. Jumala on pitänyt meistä huolen.
Nyt kuitenkin pyydän, että et kirjoittaisi uudelleen. Rakas kirjeesi
saattoi meidät vaaraan, josta Jumala pelasti. Olin sen polttanut.
Saimme käskyn, että ensi kerralla on kirje tuotava esikuntaan. Sitä
luonnollisesti emme tee. Mutta jos punakaartilaiset kysyvät meiltä ja
me sanomme totuuden, niin Mikko vangitaan. Isänmaan tähden ja Jumalan
nimen tähden on oltava alttiit vankeuteen ja kuolemaan, sen minä kyllä
käsitän; mutta tässähän ei ole kysymys muusta kuin meidän yksityisestä
kieltäytymisestämme.
Tätä sanoakseni olen kirjoittanut. Vielä minulla on toinenkin
pakottava syy. Näemme vihan vallan kauheana ympärillämme. Se myrkyttää
ihmiset, pienet lapsetkin. Olen ikävöinyt saada sanotuksi sinulle:
Älä vihaa ketään, vaikka mitä kauheita kokisit ja näkisit! Tietysti
on oikein olla peloton ja uljas ja täyttää velvollisuutensa, vaikka
se vaikeaakin on. Mikko sanoo usein, että esivallalla on raskas
velvollisuus, ja sinä olet esivallan palvelija. Pyssyn täytyy tehdä
tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkauden täyttämä. Olli,
rakasta vihollistakin! Hän on meidän veljemme, saman Isän lapsi.
Jää Jumalan huomaan. Olen totuttautunut -siihen mahdollisuuteen, että
kenties emme tapaa toisiamme enää täällä. Tapahtukoon Jumalan tahto,
kunhan vaan pidät huolta siitä, että et jää pois suuresta kohtaamisen
päivästä Isän kirkkaudessa.
Rakkaimmat terveisemme!