Oli outoa näiden ajatusten keskeltä kääntää mielensä omaan suureen
kutsumukseen pois isänmaasta, kauvas merten taakse. Miksi olikin
hänelle sallittu näin paljon yhtaikaa? Sitä tuskin voi kantaa ja
hallita. Vai oliko niin, että nuo vastakohtaiset asiat pitivät
toisensa tarpeellisessa tasapainossa? Isänmaan kysymykset, sen
hätä ja tarve painoivat kuin lasta äidin rinnoille, kiinnittivät
kotoiseen turpeeseen, estivät hätäilemästä lähdön suhteen, pidättivät
valmistuksessa ja täyttivät odotusajan rikkaaksi arvokkaista ja
vaativista tehtävistä. Se toinen, kaukainen kutsumus, se taas
esti tänne vajoamasta, takertumasta kuin verkkoon näihin kaikkiin
ajallisuuden lankoihin, jotka pyrkivät joka puolelta väkevästi
kietomaan ajatuksia ja sydäntä. Jumala näki, mitä he tarvitsivat, ennen
kaikkea hän, sananjulistaja.
Eikö nyt voisi tälle päänalaiselle nukkua?
Miksi uni yhä pakeni?
Kaukaa siinsi läpi kaikkikietovan talman jotakin hohtavaa, ihanaa —
vai kaameaako ja värisyttävää? Se puhui vielä voimakkaammin kuin ajan
humina ympärillä.
Kruunu...
Hän tuijotti sitä ajatuksissaan.
Kun aamu valkeni, he nousivat. Yö oli kulunut loppuun ilman uusia
tapahtumia. Ei kukaan ollut tullut Ollia kysymään. Ei kukaan häirinnyt
pappilan hiljaista syrjäisrauhaa.
Pienessä kaupungissa kaikki tuntuivat kääriytyneen lepoon. Nukuttiin
myöhään. Enimmät asukkaat eivät olleet tietäneet yöllisestä
välikohtauksesta mitään. Mutta oli monta, joille se oli voimakas
hereille-ravistus, molemmilla vastapuolilla. Ratkaiseva päivä ei
kuitenkaan ollut käsissä. Ei vielä tänään.
Mikko ja Heljä saivat jäädä keskenänsä ja Jumalan edessä puhumaan oman
sydämensä ja kodin asioista, samalla kuin he tunsivat, että kohtalokas
aika oli vetämässä heitä mukanansa suureen pyörteeseen.
Mutta ulkoa lumiselta pihalta kaikuivat lasten iloiset, heleät äänet.
— Auri, näin minä hyppään, hei! — Ja poika tupsahti syvälle pehmeään,
nuoskaan lumeen. -Kuule, pyydetäänpä isää hiihtämään, niin mekin
pääsemme. Tiedätkö, että Olli eno on lähtenyt hiihtoretkelle?
— Ei isä jouda hiihtämään, — selitti tyttö viisaasti. — Minä pyöritän
palloa. Pieni pallo kasvaa suureksi, näin suureksi... Nyt minä puristan
ja taputan sitä, että siitä tulee kova kivi linnaan. Olli eno tekee
meille linnan, kun hän palaa.
Auri Päivänkukka taputti ja kieritti lumipalloa, mutta kohta ei
jaksanut enää yksin.
— Pannaan se menemään mäkeä alas. ‒ Tarmo tuli avuksi. — Kas noin. Se
on Pattesonin vene, sen papin, josta isä kertoi... Taikka eipä, se on
vihollisjoukko, ihmissyöjät. Ne ajavat takaa ja —
— Ei, ei! — huusi Auri Päivänkukka. - Pallo ei saa tehdä pahaa. Tarmo,
ei saa!
Pallo pysähtyi pappilan portaitten eteen, suurena ja uhkaavana. Auri
Päivänkukka syöksyi sen luo ja tahtoi hajoittaa sen. Hän pelkäsi omaa
leikkikaluansa. Mutta lumi oli pakkautunut kiinteästi kokoon, ja pallo
oli kova lapsen hennoille kätösille.
Parvekkeen ovi aukeni, ja äiti kutsui aamiaiselle.
‒ Tallaa se rikki! — huudahti tyttö kiihkeästi veljellensä. Eilisen
kertomuksen kauhunkuvat palasivat, kiihdyttäen tytön mielikuvitusta.
— Tulkaa nyt vaan, lapset, — sanoi Heljä, nähdessään Tarmon ja Aurin
potkivan isoa lumipalloa. — Antakaa olla, aurinko sen sulattaa vedeksi.
Lapset katsoivat ylös ilmaan, noustessaan portaita äidin luo. Aurinkoa
ei ollut missään. Öinen myrsky oli kyllä tauonnut, mutta paksu
pilvivaippa verhosi taivaan.
— Missä aurinko on? — kysyi Auri Päivän, kukka.
— Ylhäällä Jumalan tallessa, — vastasi Heljä lapsellensa.