Lunta ei tullut enää yhtä sakeasti kuin varhemmin eikä yhtä pehmeinä
ja märkinä hiutaleina. Tuulen lennättämänä se iski vasten kasvoja kuin
neulan terin. Viiman vihainen viuhunta soi ympäri korvien.
Kadut olivat täydellisesti autiot. Silloin ‒ äkkiä — mitä se oli?
Tummia varjoja vilahti yössä — tuolla poikkikadun kohdalla. Kauvempaa
kuului laukaus ‒ toinen, kolmas...
— Tulinko myöhään? Vain muutamia hetkiä liian myöhään! Jotakin on
tapahtunut.
Nuo tummat varjot hajaantuivat. Niitä katosi syrjäkaduille ja pihoihin.
Joku juoksujalassa tuli häntä kohti: kääntyi äkkiä, sujahti lähimmästä
portista tietymättömiin.
Mikko Salmi käveli kiivaammin. Häntä ei ensinkään pelottanut, eikä hän
kysynyt seurauksia. Aina hän oli tottunut kulkemaan velvollisuuden
tietä suoraan.
Mutta viimeisessä kulmauksessa kohtasi este.
— Stoi! — kuului huuto.
Esiin hyökkäsi muutama pistinniekka, suomalaisia miehiä.
— Mitä tahdotte? — Ja aseet ojennettiin kohti. Pastori pysähtyi,
vastaten rauhallisesti: —
Ettekö tunne, että olen kaupungin pappi? Kuulin ammuttavan ja riensin
katsomaan, mitä on tekeillä.
— Tästä ei pääse. — Miehet olivat koko lailla talttuneet. Yksi
vain tokaisi: — Mitä pappi yöllä kuljeskelee? — Ja toinen lisäsi
epäluuloisena: ‒ Samaa lahtarisakkia! — Mutta aseet he kumminkin
laskivat alas.
— Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut? — kysyi Mikko
hievahtamatta.
Yksi oli suulas ja alkoi selittää, että suojeluskunta oli yrittänyt
varastaa aseita ja teurastaa vahdin kuin sian, mutta siitäpä ei mitään
tullut. Pääsivät lurjukset pimeässä karkuun, mutta kyllä vielä joutuvat
kiinni. Heitä jo haetaan. Ja sitte, perhanat — lyijyä kalloon —
— Veljet veljiä vastaan, — sanoi pastori surullisesti. — Muistakaa,
miehet, mitä sanoi hän, joka on Rauhan Päämies: "Jotka miekkaan
tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat." Hyvää yötä!
Hän kääntyi pois ja lähti kotiinsa kulkemaan.
Pikku pappila oli aivan pimeä. Ei valon pilkettäkään, ei kynttilän
tuiketta ikkunoista.
Kuinka Ollin oli käynyt?
Hän kiersi avainta ulkolukossa, astui ylös portaita, hapuili käsillään
sisäoven avainreikää, löysi, avasi ja pääsi eteiseen. Vielä märät
päällysvaatteet yllänsä hän suorinta tietä astui Ollin huoneeseen.
Sekä Olli että Heljä olivat siellä, kiireisinä puuhaellen lähes
loppuunpalaneen kynttilän valossa, jonka suojaksi oli pantu varjostin.
Molemmat säpsähtivät, kääntyen vaatekaapin luota. Sitte ilosta
huudahtaen Heljä riensi Mikkoa vastaan.
— Siinäpä sinä olet! Jumalan kiitos! — Sitte huolestuneena: — Mutta
Olli — ajatteles — hänen täytyy paeta vielä tänä yönä. Minä autan häntä
varustautumaan.
— Hukkaan meni kaikki! — pääsi katkerasti nuorukaisen huulilta. — Joku
varmaankin oli kavaltanut. Vartija istui ja torkkui, tekounta kai.
Pääsimme aivan lähelle, kun samassa laukaus pamahti jostakin; mies
kavahti pystyyn, toisia ilmestyi kuin maasta nousten, uusia laukauksia
kuului — ei ollut meillä muuta neuvoa kuin kapsahtaa kannoillemme ja
livistää niin nopeaan kuin pääsimme. Ja nyt on meno eteenpäin, niin
pitkälle kuin tietä riittää. Jos todella on kielitelty, ei ainakaan
minun pääni paljoa maksa.
Koko ajan hän puhuessaan pukeutui, muutti alusvaatteita ja veti
urheilupaidan liiviensä päälle, napitti takkinsa kaulaan asti ja
silmäili välillä, mitä Heljä pakkasi hänen selkäreppuunsa.
— Mihin siis aiot nyt? — kysyi Mikko, hänkin lumisten vaatteittensa
riisumishommissa.
— Rintamalle, jos semmoinen jo on olemassa. Muuten jatkan matkaa kotiin
asti. Ensin hiihdän. Tottapa sitte saan hevoskyydin jostakin ja lopulta
junaankin pääsen. Rahaa minulla on, isähän lähetti äskettäin. On
taskuasekin. Se hyvä.
— Ota tämäkin taskuase, — sanoi Heljä hiljaa, ojentaen pientä
raamattua. Iloksensa hän oli sen huomannut veljensä pöydällä.
Vaieten Olli otti sen vastaan ja pani povitaskuunsa. Katse, joka
sisaren silmiä kohtasi, oli lämmin ja puhuva.
— Nyt vielä muutama voileipä. Odota. ‒ Heljä oli jo menossa.
— Eipä taida olla aikaa. Ei, Heljä, — Olli huusi hänen jälkeensä, — tuo
vain kaakku semmoisenaan.
Langokset jäivät hetkeksi kahden.
— En tiedä, huomaatko, että kohtaloosi nyt sisältyy sekä Jumalan armo
että kuritus, — sanoi Mikko vakavasti. — Mieti sitä pakotielläsi. Ja
nyt — Jumalan siunaus olkoon kanssasi!
Heljä palasi tuoden leivän. Olli kiitti ja kätteli heitä kumpaakin.
— Isänmaan tähden minä yritin, — hän sanoi. — Yritän vieläkin, annan
vaikka henkeni.
Koira haukahti kadulla kuuluvasti. Toinen koira vastasi likeltä. Taas
haukahdus — ja taas. Huoneessaolijat säpsähtivät välittömästi.
— Pihan kautta, Olli, — sanoi Mikko. ‒ Parvekkeen ovesta!
— Joudu, joudu!
Ei tarvinnut kehoittaa.
— Nyt Jumalan huomaan!
Hän sieppasi suksensa eteisen nurkasta, painoi lakin korvillensa,
harppasi läpi pimeän ruokasalin, avasi oven äänettömästi, viipotti
vielä kädellään ja hävisi ulos yöhön ja tuiskuun.
— Tässä ilmassa! — huokasi Heljä.
— Tule, järjestetään nopeasti Ollin huone, ‒ sanoi Mikko. — Kas
näin. Vaatteet kaappiin. Kynttilä sammuksiin. Nyt me molemmat omaan
huoneeseemme. Riisuudu, Heljä, se on välttämätöntä.
Koirien haukunta oli kiihtynyt. Sitte ne alkoivat ulvoa.
— En voi riisuutua, hakemaan Ollia! Huh, ulvonta —
— Se ei merkitse mitään, koska ei merkinnyt. Ne haukkuvat ja ulvovat
keskenään. Mutta silti kyllä voidaan tulla.
Mikko kiitti Jumalaa sydämessänsä siitä, että hän äsken oli tavannut
pistinmiehet. Siten hänelle oli auennut Ollin vaaran todellisuus.
Eihän ollut väärin auttaa häntä pakenemaan. Sen hän oli velkaa pojan
vanhemmille, jopa pojalle itselleenkin, hänen haltuunsa uskotulle,
joka harhaanjohtuneessa innostuksessaan oli pannut henkensä kuolemalle
alttiiksi. Jääköön Jumalan armon haltuun! Olihan hän varjeltunut
julmasta rikoksesta, vaikka vasten omaa tahtoansa.
Hän vaati Heljän heittämään pukimensa ja käymään vuoteeseen. Itse hän
teki samoin. Sängyn lämpö raukaisi hermojännityksestä uupunutta nuorta
naista. Kuin pieni lintu pesään hän piankin nukahti, pää painuneena
puolison käsivarrelle. Mutta Mikko valvoi silmää sulkematta.
— Joku on kavaltanut suojeluskunnan, — hän toisti mielessään Ollin
sanoja. — On kerrottu, mitä se aikoi tehdä tänä yönä. Tiedetään, että
Olli on ollut johtaja. Kuinka he eivät jo ole täällä pappilassa Ollia
hakemassa?
Joka hetki hän odotti. Mutta yö vaikeni ympärillä.
Se vaikeni, mutta ajatukset eivät vaienneet.
Tapahtuiko ulkona suuressa maailmassa paraikaa jotakin tavatonta, josta
täkäläiset yritteet olivat vain heikkoa kajastusta, lapsellista myrskyä
vesilasissa? Mitä tapahtui? Kunpa olisi päässyt tunkeutumaan pimeyden
ja äänettömyyden läpi. Oliko sota syttymässä, ehkä jo syttynytkin?
Kenen ja keitä vastaan?
Vieläkö lehdet tulevat, vieläkö junat kulkevat huomenna?
Käsityksin, rinnatusten virkamiehet, talonpojat ja työmiehet ajamassa
venäläisiä Suomen rajan yli — se olisi ollut taistelun, kärsimysten
ja hengenhukan arvoinen elämys. "Ryssät ulos maasta." Niinhän kyllä
Olli olikin määritellyt sen sodan tarkoituksen, josta hän puhui. Mutta
jos jotakin oli tapahtumassa, ei ollut tätä, ei sillä tavalla. Veljet
aseissa veljiä vastaan, suomalaisilla työläisillä ryssien pistimet
käsissä! Nyt yöllä hän omin silmin oli nähnyt sen kaamean todellisuuden.
Ei kyennyt pääsemään selville. Täytyi odottaa. Jos olisi päivä jo
valjennut, olisi heti pitänyt lähteä tapaamaan kaupungin herroja,
niitä jotka olivat suojeluskunnan asioitten perillä ja ehkä tiesivät
varmentaa Ollin kertomat hälyyttävät uutiset. Mikko tunsi nyt
puutteeksi, että hän niin täydesti oli pysytellyt ajan maallisista
kysymyksistä erillään. Jokaisen vapaahetken, jonka kutsumustyö jätti
hänelle, hän oli käyttänyt tieteelliseen kirjoitukseensa tai viettänyt
kotona vaimonsa ja lastensa kanssa. Milloin he seurusteluun ottivat
osaa, käänsi hän aina keskustelun niihin, jotka ylhäällä ovat. Hän
tahtoi niin, se oli hänen palava pyrkimyksensä. Ihmiset saivat tietää,
että jos kutsuivat pappiansa nimi- ja syntymäpäiville, he samalla
mukautuivat siihen, että Jumalan sana tuli myötä.
Kaikki olivat vaistomaisesti tunteneet, että hän oli väkivaltaa ja
aseita vastaan, eivätkä sentähden omasta alotteestaan mitään kertoneet
hänelle. Kuitenkin, jos esivalta on sodan takana... Itse hän oli
Ollille vakuuttanut, että silloin oli tilanne oleva toinen.
Oli miten oli, pian sen täytyi selviytyä. Kaikissa tapauksissa hän
omasta kohdastaan oli taistelun ulkopuolella, yhäkin rauhan lähetti
metelöivässä maailmassa, Herran viestin julistaja yhtähyvin puolelle
kuin toisellekin, suojeluskuntalaisille ja niille, jotka venäläisten
pistimiin olivat tarttuneet.
Hänen oli tärkeä säilyttää se asia selvänä kaikkien silmissä. Siksi
hän oli jouduttanut Heljää makuulle. Ei saanut näyttää siltä, että
pappilassa oli valvottu Ollin hankkeisiin osallisina. Tämä ei ollut
petosta ketään kohtaan, se oli täysi totuus. Jos Olli olisi ollut
täällä, olisi hän sen voinut todistaa kenelle tahansa. Tulkoon sota tai
ei — rauhan majana oli sittekin pappila säilytettävä.
Kuinka suloisesti Heljä nukkui, mielenliikutuksesta väsyneenä! Lasten
tasainen hengitys kuului tuolta vierestä. Rauhaa Jumalan siipien
suojassa... Ehkä ei tullakaan Ollia etsimään. Ei kukaan ole kavaltanut.
Yöllinen yhteentörmäys on ollut sattuma tai paremminkin Jumalan
johdatus, pojille varjelus pahasta. Ehkä niin.
Vai ovatko venäläiset ja työläiset niin järjestymättömiä ja
saamattomia, että aikeet jäävät pelkkiin puheisiin?