Tuuli kohahti, jokin ovi ulvahti. Uunissa vinkui ja humisi. Olli nousi
tarkastamaan peltiä, huomasi sen jääneen raolleen ja sulki sen. Hän
meni ikkunan luo. Ulkona oli sysipimeä.
Mikä oivallinen yö asevaltauksen toimeenpanemiseksi! Luontoko
oli auttanut sammuttamalla sähköt? Vai oliko todella joku
suojeluskuntalaisista keksinyt sen? Olli oli rehellisesti vastannut,
ettei hän sitä tietänyt, mutta miksikä ei olettamus olisi voinut olla
oikea?
Niin — tietysti! Olipa todella lapsellista, ettei niin yksinkertainen
ajatus ollut johtunut hänen omaan päähänsä, kun toimenpiteistä
neuvoteltiin.
Entä olikohan kaikki muu kunnossa? Olli kertasi tarve-esineet
ajatuksissansa. Tiirikka ja meisseli lukkojen avaamiseksi — oh, kylläpä
olikin kehno ovirytö ja huonot lukot niin tärkeässä paikassa! — liinat,
joilla oli tukittava vartijain suut, köysiä, pari kirvestä...
Kammotti...
Ei ole helppo ihanteellisen nuorukaisen hankita surmatöitä, aivan kuin
joku elävienkuvien tai rikosromaanien sankari. Ampuminen vielä olisi
tuntunut siistiltä ja sotaiselta, mutta tukehuttaminen, sitominen,
kirveeniskut...
"En voi siunata sinua murhaan", oli Mikko sanonut.
Olli käveli edestakaisin lattialla. Kynttilä yhä paloi pöydällä.
Hän oli unohtanut, että sitä olisi pitänyt säästää. Edes pientä
valontuiketta hän tarvitsi. Se tuntui turvallisemmalta.
Murha, murha...
Mikä nyt sitte oli ero sodan ja murhan välillä jos kumpikin tapahtui
isänmaan tähden? Voihan kumpaisessakin ampua tai käyttää muuta
tuhoamiskeinoa.
Sekö ratkaisi, että toinen tapahtui esivallan käskystä, toinen
omasta aloitteesta? Jotakin sellaista Mikko vihjaili. Mutta eivätkö
suojeluskunnat toimineet hallituksen luvalla? Ja eikö sota juuri ollut
tulossa? Hänellä, Ollilla, oli päällikön oikeus. Hänen täytyi harkita
ja kantaa vastuu. Totta kyllä, se oli painavaa ja pelottavaa, mutta
väärää ei. Miten hän olisi voinut saada esivallan luvan tai käskyn?
Kuka uskoi kirjeen haltuun tällaisia salaisuuksia? Ja kelle voi
kirjoittaa? Kuka tunsi jokaisen pikkukaupungin olot ja mahdollisuudet?
Sitäpaitsi ei ollut aikaa. Nopea toiminta oli ainoa pelastus.
Ei, ei, nämä olivat joutavia arveluita. Kaikki johtui siitä, että Mikko
ei ymmärtänyt tilannetta. Hänellä ja Heljällä ei ollut aavistustakaan
siitä, että he kaikki istuivat ruutitynnyrin päällä. Heistä oli paha,
että Olli ei ollut kertonut mitään puuhistaan viime aikoina. Niin, ehkä
he kyllä olisivat häntä ymmärtäneetkin paremmin, jos hän olisi sen
tehnyt. Mutta hän itse oli vaatinut tovereilta vaitiololupauksen, jota
oli oikeus rikkoa vain äärimmäisissä tapauksissa. Tänä iltana hän oli
puhunut. Nyt oli äärimmäinen hetki. Kunpa ei vaan siitäkin olisi ollut
pelkkää vahinkoa!
Pois nyt epäröinti! — Olli katsoi kelloa. Se läheni vasta yhtätoista.
Miten saisikaan nämä yön hetket kulumaan? Hän ei uskaltanut heittäytyä
vuoteellensa: entä jos uni pettäisi kaikesta huolimatta. Ja sitäpaitsi
— ehkä nämä tunnit olivat hänen viimeisensä. Kuka tiesi? Ainahan on
epäonnistuminen mahdollinen parhaitenkin harkitessa. Ja onnistuessakin
voi mennä uhriksi jonkun henki.
Hän olisi tahtonut rukoilla tai lukea pientä taskuraamattua, jonka
Heljä oli antanut hänelle joululahjaksi. Mutta ei se käynyt. Ei hän
kyennyt hiljentymään, ei tekemään tiliä sielunsa suhteesta Jumalaan.
Äidin oli aina ollut tapana sanoa: "Me saamme heittäytyä Jumalan armon
varaan." Niin oli Ollinkin tehtävä nyt, kävi kuinka kävi.
Äiti, isä, rakas koti siellä kaukana Korpimäessä...
Nyt Olli tiesi, mitä tehdä viimeisinä tunteinansa. Hän tempasi
laatikostansa paperiarkin ja istuutui kirjoittamaan. Hyvä, että oli
aikaa vielä!
Hän tahtoi kirjoittaa niin paljon, paljon kaunista ja lämmintä,
sellaista, mitä kotolaiset eivät aavistaneet hänessä olevankaan
huolettoman, hilpeän ja arkisen pinnan alla. Siitä, miten isän jalo
kylvö oli juurtunut ja äidin rakkaus sitä kastellut ja kasvattanut,
ja miten nyt oli nuori elämä valmis murrettavaksi isänmaan
alttarille, jos niin oli tarvis... Anteeksikin hän tahtoi pyytää, jos
ymmärtämättömyydessä tai velvollisuuden pakosta teki heidän tahtoansa
vastaan. He varmaan eivät tuomitsisi, saadessaan kirjeen sitte vasta,
joskus, kun kaikki oli ohitse... He ihailisivat, riemuitsivat läpi
kyynelten.
Hän kumartui kiihkeästi pöytänsä ylitse, ja kynä alkoi rapista
paperilla.