Olli istui huoneessansa eteisen takana. Pieni lepattava kynttilä paloi
pöydällä.
Hän oli ollut varma mielessään, aivan varma. Miksi hän nyt antoi
sisaren ja langon puheitten vaikuttaa itseensä? Miksi hän epäröitsi?
Syksyllä hänen oli ollut määrä suorittaa lääketieteelliset
alkututkinnot. Tähän oli mahdollisuus, vaikka yliopistoa ei
varsinaisesti avattu vaikean elintarvetilanteen tähden. Helsingissä
hänen ei tarvinnut yhtämittaisesti oleskella, ja hän oli mielellänsä
noudattanut sisaren ja langon kutsua asettua heidän pikku pappilaansa
lukemaan. Vaikka tosin täältäkään ei matka Helsinkiin ollut lyhyt,
olihan kuitenkin vain kolmannes siitä kuin kaukaa kotoa Kajaanin
kulmilta.
Valitettavasti hän sai reput fysiikassa, viimeisessä tutkinnossa,
vähän ennen joulua. Juuri kun luuli määrään pääsevänsä! Ja nyt oli
sentähden suoritettava kaikkityyni uudestaan, kasvitiede, eläintiede
ja kemia, joissa jo kerran oli hyväksytty, puhumattakaan tuosta
onnettomasta fysiikasta. Pisti sisua äsken, sisaren virkkaessa:
"Entäpä jos taas saat reput, kun puuhaat niin paljon?" Sillä Ollin
täytyi tunnustaa itsellensä, että juuri se, mitä sisar "liiaksi
puuhaksi" nimitti, oli hänen fysiikkansa ajanut karille. Hän oli kyllä
liittynyt suojeluskuntaan jo syksymmällä, Mikon ja Heljän tieten, mutta
vasta marraskuun lakon jälkeen asia sai vauhtia. Silloin se valtasi
hänet, niin että lukuharrastus jäi syrjään. Mutta niihin aikoihin ei
kuitenkaan vielä ollut suuria suunnitelmia eikä mitään salattavaa
omaisten kesken. Mikko oli ollut sitä mieltä, että Olli täytti
soveliasta kansalaisvelvollisuutta, ja Heljä ymmärsi suojeluskunnat
tarpeellisiksi siltä varalta, että venäläiset ryhtyisivät
vallattomuuksilla häiritsemään rauhallisia ihmisiä. Sekin oli selvää,
ettei toiminta oikeutuksestaan huolimatta voinut olla julkista — juuri
venäläisen sotaväen tähden.
Monta kertaa Olli kuuli pahoiteltavan sitä, että kaupungin
sosialistinen työväki ei suojeluskuntaan yhtynyt. Eikä kuulunut
yhtyneen muuallakaan. Se oli katkera pettymys hänellekin,
intomieliselle nuorukaiselle, joka lapsesta asti oli omaan
kansaansa juurtunut. Hän näki siinä epäluulon kuilun, joka erotti
työläiset "herrain puuhista", ja hän syytti sydämessään herrojen
epäkansallisuutta ja itsekkyyttä, joka sellaista pahaa oli saanut
aikaan. Nythän juuri olisi tarvittu yhteistä rintamaa! Hän koetti
lapsellisella, avomielisellä innostuksella vakuuttaa ja selvitellä,
missä vain pääsi puheisiin työmiesten kanssa. Janne Tuomelaiselle,
pappilan puunhakkaajalle, hän piti kokonaisia luentoja.
Marraskuun lakko aukaisi hänen silmänsä ja murskasi hänen nuorekkaat
unelmansa. Ei kannattanut enää pieksää kieltä. Työmiehet ojensivat
kättä ryssille. Se olisi masentanut maan tasalle, ellei se samalla
olisi kuohuttanut mieltä raivoon. Täytyikö nyt suojeluskunnan salata
luvallista isänmaallista toimintaansa omilta veljiltäkin, saman kansan
lapsilta? Täytyi, koska ne liehistelivät vihollista. Eikä toivotusta
yhteistoiminnasta voinut tulla mitään. Sitä tarmokkaammin piti tarttua
toimeen niiden, joille isänmaan asia oli hengen ja elämän arvoinen.
Kuinka hän olisi jaksanut keskittää ajatuksiansa kurjaan fysiikkaan,
kun suurempaa ja tärkeämpää oli kysymyksessä? Koettihan hän
rehellisesti, mutta nurin meni kuitenkin. Oli noloa matkustaa jouluksi
kotiin, tuloksena kokosyksyn työstä — plus miinus yhtäkuin nolla.
Herttainen äiti siellä Korpimäessä syötteli kinkulla ja leivoksilla
ja rohkaisi uuteen alkuun. Isä sitävastoin rypisti otsaansa ja
pani tilille. Hän ei tyytynyt Ollin isänmaallisiin puolusteluihin.
"Parhaiten olisit isänmaatasi palvellut, kun nyt olisit irti
tutkinnosta. Keväällä tässä ehkä kylläkin miehiä tarvitaan."
Niin oli isä sanonut. Ja nyt tarvittiin!
Taas hänen sisunsa nousi. Ehkäpä isä ei ensinkään olisi vastaan, jos
tietäisi, mitä hän oli tehnyt ja tekemässä. Hänpä oli oiva ja rehti
Suomen mies, semmoinen, josta pojan kannatti ylpeillä. Saakoon hänkin
ylpeillä pojastansa!
Mutta Mikko ja Heljä — ja tämä pappila, "rauhan maja"?
Oh, olipa jumalisuutta heilläkin, kotona Korpimäessä. Joka pyhä
käytiin kirkossa, ja isän pöydällä oli vanha, jykevä perheraamattu.
Äidin hurskaus suuntautui sydämelliseen hyväntekeväisyyteen, ja siinä
oli samaa sisäisyysjuurta, joka Heljässä oli puhjennut kukkaan. Tätä
kaikkea Olli kyllä kunnioitti ja ymmärsi. Sitävastoin Mikko lankoa hän
ei jaksanut ymmärtää. Hänessä oli jotakin — niin, ehkäpä täytyi sanoa:
jotakin enemmän... Mutta se "enemmän" ei pelkästään herättänyt ihailua,
se myös ahdisti, ärsytti, nosti nuoren miehen takajaloilleen. "Rauhan
maja"... Mikä oikeus Mikolla nytkin oli vedota asemansa erikoisuuteen?
Ja tuo pitkä juttu raakalaissaarien lempeästä marttyyrista... Ei,
ei, ase kädessä Olli tahtoi taistella! Hän ei toden tottakaan
ollut lankonsa määrättävissä, eikä se ollut riittävä syy estämään
verileikistä, että hän sattui asumaan pappilassa.