Sillä aikaa kun lääkäri viipyi mökillä, oli Laaran mieli hyvin levoton,
ja nyt lääkärin tultua takaisin koetti hän arvata, oliko siellä tullut
mitään ilmi. Hän ei rohjennut kysyä mitään, pelkäsi sitäkin, että
lääkäri itsestään aloittaa, ja tekeytyen tavallista heikommaksi
painautui peitteen suojaan, josta salaisesti katseli.
Mitään pelättävää ei lääkäristä huomannut, jos ei vaan tuo ollut paha
merkki, että kasvot näyttivät myhäileviltä ja vähemmin totisilta kuin
ennen mökillä käyntiä. Levottomana odotti Laara ensimmäistä sanaa
lääkärin suusta, mutta tämä arvasikin tehdä toivon mukaan ja alkoi
kysellä, onko tuntunut haavassa ja ruumiissa mitään kipuja. Siitä
siirtyi puhelemaan nuorimpiin lasten kanssa, jotka pyörivät äitinsä
luona ja olivat pahoillaan, kun tämä ei voinut nousta heitä hoitamaan.
Nuorin, vasta puhumista aloitteleva tyttö, ei ruvennut sen pitemmältä
vieraan kanssa tuttavaksi, kuin että kävi kurkalta kuuntelemassa
taskukellon raksutusta. Mutta tyttöä vanhempi poika taipui mielellään
puheisiin.
--Mikä sinun on nimesi? kyseli lääkäri.
--Matti, vastasi poika.
--Vakava nimi sinulla on, kun Matti.
--Siitä tehtiin isänsä kaima, virkkoi Laara sängystään selitykseksi.
--Vai isän kaima sinusta on tehtynä. Missä isäsi nyt on?
--Tuolla tuvan puolella kamarissa, viittasi poika.
--Miksikä se ei tule tänne?
--Ei se pääse, se kaatuisi rappusissa.
--Onko se kipeä?
--En minä tiedä.
--Vanhuus sillä taitaa olla, selitti Laara pojan puolesta.
--Lähde sinä, Matti, viemään sinne isäsi luokse, niin käydään sitäkin
katsomassa, esitti lääkäri pojalle.
--No lähtään, sanoi poika tomerasti ja pyörähti ovelle.
Tämä isännän luokse meno ei ollut Laarasta ollenkaan suotua, mutta ei
rohjennut estämäänkään mennä, olisi ehkä luullut, että siellä on niin
huono hoito, ettei ihmisille näytetä. Tuntui niin tuskalliselta maata
siinä ja olla tietämättä, mitä siellä mökillä on puhuttu ja tuolla taas
puhutaan. Tämä kiusaava tietämättömyys ja masentava häpeän pelko
nostivat lääkärin pois mentyä kyyneleitä silmiin. Tyttö vaan nirisi
siinä sängyn kupeella, ja missähän lienee Piattakin viipynyt. Viimein
se joutui ja näytti olevan hyvin rauhatonna.
--Mitä ne siellä ... virkkoi Laara uteliaana kohottaen päätään.
--Enhän minä joutunut kieltämään, ja se kertoi tohtorille aivan kaikki,
läähätti Piatta.
Laara oli vähällä hypähtää kohoksi, kun kysyi:
--Aivanko kaikki?
--Ei se toki kuitenkaan hyvin pahasti, rauhoitteli Piatta.
--Mistä se puhui?
Piatta muisteli pääkohtia ja aina liitti, että »kyllä minä tein
valeeksi ja käskin olla hiljaa, mutta ei se totellut». Laara painoi
päänsä tyynyyn ja vesissä silmin vaikeroi:
--Nyt ne ihan kaikki ihmiset alkavat minua pilkata ja häpäistä.
--Kun ei tuo tohtori puhuisi muille, huomautti Piatta.
--Malttaako se olla puhumatta, kun on...
Sanat aivan loppuivat ajatellessa ihmisten herjan alaiseksi joutumista.
--Kun olisi tuolle tohtorille jotain antaa, esitteli Piatta
pelastuskeinoa.
--Kuka sille ilkeää mennä siitä puhumaan? epäili Laara.
--Minä koettelen puhua, ei tuo suuta vasten lyöne, uhkasi Piatta.
Laara ei kieltänyt eikä käskenyt; hyvä olisi ollut, miten vaan saisi
pahan painumaan.
Lääkäri istui parhaillaan isännän kamarissa. Kaikki voimansa pani
vanhus noustessaan pitkältään. Säälitti nähdä, kuinka vaivalloisesti
nousu kävi ja miten neuvottomana hän sitten istui. Puhetaito oli
maatessa yhä vähentynyt, niin ettei hän näin arvokkaalle vieraalle
osannut aluksi sanoa mitään, hämillään vain rykästeli.
--Kuulin tältä nuorelta mieheltä, että isäntä on vuoteen omana, niin
tultiin katsomaan, aloitti lääkäri keskustelun.
--Onhan tässä pitänyt olla jo monta vuotta, sanoi isäntä huoaten.
--Oletteko koettanut mitään parannuskeinoja?
--Mitäpä niistä enää ... pois joutaisin, vaan ei näy...
--Kuinka niin? Liika nuoria ovat vielä nämä pojat.
--Niinpä ovat... Ei minusta ole enää...
--Emännällekin sattui tuommoinen tapaus.
--Niin kuuluu... Paraneekohan se?
--Kyllä se paranee, kun aikaa antaa. Vaan ettekö te paneta kiinni sitä
rikoksen tekijätä, ettei ennätä paeta?
--Tehkööt miten tahtovat, kun tietävät asiansa. Minulta saavat olla ja
elää ... huonosti tai hyvästi ... ei minusta ole enää...
--Istuminen taitaa teitä vaivata, olkaa pitkällänne, kehoitti lääkäri.
--Vaikeata on, sanoi vanhus ja kallistui vuoteelle.
Lääkäri meni koettelemaan veren kulkua käsissä ja kuunteli hengitystä
sydänalan kohdalta.
--Kuuleeko siitä mitään? kysyi isäntä.
--Jotain siitä kuulee, sanoi lääkäri naurahtaen.
--Mitenkä kauan tohtori luulee minun elävän?
--Se nyt on vaikea sanoa. Voipi tulla kuolema piankin, mutta ei ole
yhtään mahdotonta, että elätte samalla lailla vielä useita vuosia.
--Vielä useita vuosia! huokasi isäntä tämän kuultuaan.
--Miksikä niin? sanoi lääkäri tekeytyen vähän nuhtelevaiseksi.--Minusta
näyttää, että teitä hoidetaan toimeentultavasti. Ja jos elämän aikaa on
suotuna, niin ei sitä pidä katua, voittehan siltäkin selältänne antaa
neuvoja.
--Niinhän se oikein olisi, kun eivät minun tähteni syntiä tekisi, sanoi
isäntä vapisevalla äänellä.
--Mitenkä syntiä tekisi? kysyi lääkäri.
Isännän liikutus lisääntyi, kun hän selitti:
--Niinkuin ovat jo tehneet, ja jos vihollinen yllyttää vielä pahempaan,
kun ei kuolema tule...
--Ei isännän pidä sillä lailla ajatella, rauhoitteli lääkäri.--Luulen,
ettei teille tee kukaan mitään pahaa ja sitä paitsi on väärin toivottaa
kuolemaa.
Isäntä oli vaiti, hän jo katui, että oli hairahtunut puhumaan.
Pitkällinen sairaus oli saanut hereille synnin pelon, ja jottei hänen
elossa-olonsa tulisi kartuttamaan muiden syntejä, oli hän jo kauan
ikävöiden odottanut oman kuolemansa lähestymistä. Lääkärin
muistutuksesta kääntyi syytös itseä kohti ja heräsi ajatus, että jos
hän itse onkin tehnyt eniten syntiä tuolla toivomisellaan. Lääkäri
huomasi isännän pahan mielen ja antaakseen hänen jäädä rauhaan meni
heittämään hyvästiä. Taas isäntä teki vaikeita ponnistuksia päästäkseen
vähän koholle hyvästiä antamaan.
--Kykeneeköhän Laara maksamaan teille? muistui hänen mieleensä.
--Olkaahan siitä huoleti, rauhoitteli lääkäri,--kyllä ne semmoiset
asiat saadaan soveltumaan. Hyvästi vaan! Koettakaa nyt pysyä iloisella
mielellä, huolehtiminen lyhentää ikää.
Ruoka oli laitettu lääkäriä varten pihanpäähän suurimpaan huoneeseen,
nyt tarvittiin vain niin rohkeata, joka uskaltaisi mennä käskemään.
Piika, joka oli ruuan laittanut, ei mitenkään uskaltanut, mutta kyllä
Piatta. Hänestä se oli haluista, ehkä ennättäisi kuunnellakin oven
takana. Mutta lääkäri tuli jo ovessa vastaan; siinä sai ilmoittaa
ruualle pyynnön ja samassa olla opastajana.
--Täällä on saatu mateita, ihastui lääkäri nähdessään nostannaisen
madevadin pöydällä.
--Saapihan ne tästä lammista, tarttui Piatta heti puheeseen.--Miten
lienee tuo piikatyttö osannut keittää.
--Taitaahan tämä tähän laatuun olla tavallista, virkkoi lääkäri
istuutuessaan.--Mutta tuo mäti olisi pitänyt valmistaa voiksi, se menee
hukkaan tuolla lailla.
--Niinpä kyllä, sanoi Piatta siirtyen lähempää katsomaan.--Kun on
keittäessä menneet ihan ympäri ämpäriä! Mitäs se piikatyttö osaisi,
vaan jos emäntä itse olisi kyennyt... Tokko siellä tohtorin kotona
saapi mateita?
--Harvoinpa niitä...
--Täällä ne saavat hyvästi, ja kyllä se emäntä niitä laittaa
tohtorille, kun vaan sattuisi silloin käyntiä. Aivan ilmaiseksi se
emäntä laittaa, kun tuosta paranee... No, jo sille sattui tuon juopon
hurjan tautta onnettomasti... Ei toki pidä tohtorin uskoa sen ryökäleen
puheita. Joka tuo emäntä hoitaa niin hyvästi tuon miehensä, vaikka se
on noin huono, ja tulisi hyvin pahoilleen, jos tuon heittiön valeet
leviäisivät ympäri pitäjätä... Tokko se piika on älynnyt tuoda
sianlihaakaan pöytään.
--Ei tässä tarvita mitään, sanoi lääkäri vähän kärsimättömänä Piatan
rupatuksesta.
--Olisi tuota toki saanut olla, kyllä tässä talossa on, kehui Piatta ja
heitti jo viimeinkin vieraan rauhaan ja meni Laaralle kertomaan,
mitenkä pitkältä hän on jo ennättänyt tämän puolesta puhua.
Laara antoi Piatalle kaapin avaimet ja neuvoi ottamaan rahakukkaron,
jotta saa lääkärille maksaa, kun ruualta pääsee. Rahakkaampaan
kukkaroon koskeminen pani Piatan käden ihan vapisemaan ja valtasi
mielenkin puoleensa.
--Ottaakohan tuo tohtori monta markkaa käynnistään?
--Kymmeniä se toki ottaa, tiesi Laara paremmin.
--Niinkö paljon? Pitäisi tinkiä vähempään.
--Ei, ei; se saattaisi pahastua ja kertoisi kaikki asiat muille.
--Niin kyllä, minä en tuota muistanut, havaitsi Piatta.--Sietää sille
antaa, kun se Elias teki semmoisen.
Ruualta päästyä istui lääkäri vähän aikaa tupakoiden. Käyntivaivat
kysyttyään sai Piatta olla käden jatkona rahoja antamassa.
--Tässä on kymmenen markkaa päälle, huomautti lääkäri solauttaen
sormiensa välissä setelit erilleen toisistaan.
--Antaa olla, ei niitä ole paljon, sanoi Laara matalalla äänellä.
Täällä on ollut tohtorilla jos minkälaisia sairaita, joiden luona on
saanut kävellä, ja lienee tuolla nähnyt ja kuullut jos mitä.
--Ei se siihen kuulu, en minä ota sivu siitä, minkä kerran määräksi
sanon, puhui lääkäri ja toi rahan takaisin.
Piatta oli ääneti, kunnes näki, että Laara pisti rahan kukkaroonsa,
mutta sitten hän alkoi puhua, että olisi toki tohtorin pitänyt ottaa,
kun heidän mökillään asti käveli semmoista ruojaa katsomassa, joka
puhui tuulta taivasta, josta maksaisi vaikka mitä, ennenkuin semmoista
laskisi kaiken maailman tietoon.
Lääkärin mielestä meni tämä akkain hyvitteleminen jo liian pitkälle, ja
hän käski valjastaa hevosen ja hyvästit heitettyään meni rappusille
odottelemaan.
--Ei toki ottanut sitä kymmenmarkkasta, iloitsi Piatta lääkärin mentyä.
--Ei ottanut, vaan mitähän jos se pahastui meidän puheista, minusta
siltä näytti.
--Sitten hän on vähässä, oppinut mies, jos kehtaa akkain puheista
pahastua.
--Niin no, ei tuo mitään, mietti Laara,--mutta jos se Elias alkaa
jokaiselle tuolla lailla puhua, niin kyllä sitten... Ota Piatta ja vie
nämä rahat sille Eliakselle ja sano, että nyt pitää mennä pois näiltä
mailta.
--Näinkö monta? ihmetteli taas Piatta.
--Siinä on menneenkin vuotista palkkaa, selitti Laara. Ja uskokoon nyt
hyvällä tai minä käsken vallesmannin panemaan kiinni.
Omituisesti kuumensivat rahat Piatan kouraa, kun hän käveli tuota
tuttua polkua mökilleen. »Tuolle ruojalle ne täytyy antaa ... jos vielä
juopi nämäkin ... mistä se tietää, minkä verran niitä pitäisi olla...»
Hän puristi kumminkin lujasti perille asti, vaikka ne niin hyvälle
kutisivat kämmeneen.