I.

Oli puoliksi valoisa kuutamoyö, keskitalvella, noin kymmenen vuotta

viimeisestä. Kannikan muotoinen kuu pilkisteli puiden laivojen välitse

mäen takaa tuvan akkunoihin. Koko talossa oli hiljaista. Kaikki kolme

lasta nukkuivat lattiavuoteella tuvassa. Tavallisesti ne nukkuivat

pihanpään rakennuksessa äidin, Laaran, kanssa, mutta tämä ei ollut nyt

kotona, oli mennyt kaupunkiin ja viipyi siellä myöhään yöhön. Isäntä

oli vanhuuden takia käynyt aivan kykenemättömäksi mihinkään. Hän makasi

sängyssä tupakamarissa, ja hänellä täytyi olla piika alituisena

hoitajana, varsinkin yön aikoina. Päivällä Laarakin hoiteli vanhusta,

mutta yönseutuina hänen tarvitsi hoitaa lapsiaan. Hän asusti tuolla

uudessa rakennuksessa, erillään muista, jottei lasten itku vaivaisi

isäntää. Tällä syyllä ja ollakseen muiden talojen kanssa yhdenvertainen

oli Laara tuon rakennuksen alkuaan teettänytkin. Isännän oli aikoja

sitten täytynyt heittää kaikki hänen valtaansa ja huolekseen, eikä

talon hoito taitanut ollakaan pahimmalla pohjalla, sillä Laara oli

osannut valita uskolliset palvelijat ja mukauttaa ne mieleisikseen,

keinolla jos ei toisella.

Ei talon mies milloinkaan ole niin ahkera työn tekijä kuin hänen

silloinenkin isäntärenkinsä, Elias. Kaikki sen halut osasi Laara

käyttää talon hyödyksi. Nytkin kaupunkiin lähtiessään oli lupautunut

tuomaan viinipullon, ja silloin sitä ei taaskaan saanut uni pitkäksi

aikaa valtaansa. Akkunan lähellä se nukkui ja aina vähän perästä nousi

katsomaan, eikö jo Laaraa näkyisi tulevaksi.

Kuun puolikas oli piiloutunut pilven taakse, kun hän taaskin heräsi

tähystelemään kartanolle. Nyt sinne oli ilmestynyt reki, mutta kuka sen

edestä olisi hevosen riisunut? Elias ihmetteli yksinään, katsoi

pihanpään akkunaan, näkyisikö sieltä tulta, mutta kaikki oli pimeätä.

Hän aikoi lähteä talliin katsomaan, onko Laara itse ruvennut

riisumapuuhaan, kun huomasi sieltä lähtevän miehen, joka varovasti

varpaisillaan meni toiseen rakennukseen päin ja ovesta sisään. Tarkalla

tähystelyllä oli Elias ennättänyt huomattavimmista merkeistä, niinkuin

koosta ja parrasta, päästä tuntemaan, kuka tuo toveri oli, ja vihan

puuska värisytti koko ruumista. Rajussa mielenkiihkossa istuutui hän

paikalleen ja tähysteli akkunasta, milloin ottavat tulen, vai eivätkö

otakaan. Viimein alkoi näkyä himmeätä valoa, mutta se oli jossain

suojapaikassa, tai oli akkunan eteen levitetty vaate.

Eliaksen mieli yhä musteni, uni oli kokonaan unohtunut. Viimein johtui

mieleen odotettu viinapullo.

Naulasta sieppasi hän pienen nutun päälleen, sitaisi nahkaisen

tuppivyön vyölleen ja meni hiljaa ulos. Tuon syrjäisen hevosta ei

näkynyt kartanolla, mutta Elias arveli sen jossain olevan ja löysikin

huoneiden takaa. Tämä piilotteleminen lisäsi epäluuloa. Hän ei voinut

uskoa, että Laara oli tullut tuoneeksi luvatun pullon, meni kumminkin

kaivelemaan reen nurkista ja--olipahan. Asiain toisella lailla ollessa

olisi tämä uskollisesti täytetty lupaus synnyttänyt suurta

kiitollisuuden tunnetta, mutta nyt oli toisin. Lujasti puristi hän

pullon kainaloonsa, aivan kuin ystävän käden, jolta toivoo hyviä

neuvoja. Heti tupaan tultua oli pullo saatava auki, mutta kun ei tulppa

ruvennut irtautumaan ehyenä, täytyi se murtaa puukolla kappaleiksi. Nyt

seurasi kulaus kulauksen perästä, ja vaikka aine lienee parastaan

tehnyt, tuntui sen vaikutus Eliaksen mielestä kovin hitaalta. Vähäinen

osa enää hilkatti pullon pohjalla, mutta silloinpa jo kihisivät

korvalliset ja koko olennossa liikkui semmoisia virtauksia, että nyt ei

painele mikään käsissä. Lähtöryypyn otti hän vielä, heitti sitten

pullon penkille ja nyt hammasta purren ulos. Kartanolla hypähteli hän

kohoksi ja puristeli nyrkkejään. Veitsen huomasi unohtuneen käteensä,

mutta ajatteli että antaa sen olla siinä, se saapi nyt olla siinä. Hän

hypähti uudella innolla, huitoen käsillään, ja yritti hihkaista oikein

lujasti, mutta muisti, että talossa on muitakin. Hän muutti päätöksensä

ja käveli hiljaa pihan päähän, nyrkit puristettuina. Ensimmäisen

huoneen ovi oli auki, mutta toisen ovella ei ollut avainta. Se lisäsi

vaan kiihkoa ja samassa potkaisi hän niin, että huono lukko rämpsähti

ja ovi meni selälleen. Elias hyppäsi heti sisään ja karjaisi:

--Täälläkö te, sen vietävät, olette!

Huoneessa-olijat olivat istuneet jotenkin ystävällisessä asennossa

juomapöydän ääressä ja hätäisinä ylös hypätessään kaatoivat lampun

kumoon. Elias oli ennättänyt nähdä tulen valossa Karvosen ja lähti nyt

käsi suorana töytäämään sen kimppuun, mutta rymähtikin pimeässä pöytää

vasten. Tähän vastukselliseen pöytään suuttui hän myös ja lähätti sen

menemään toiselle puolen huonetta.

--Elias! Oletko sinä tullut hulluksi! koetteli Laara kieltää niin

kovasti kuin jaksoi.

--Asetutko hyvällä! kuului toinen ääni samasta nurkasta.

Se vain kiihdytti Eliasta ja hän töytäisi ääntä kohti. Kuului pimeässä

mitä karkein kirous ja raskas käden putoaminen. Samassa parkaisi Laara

surkeasti.

--Minut lyötiin puukolla läpi! valitti hän sanoilla.

--Nyt sinä teit pääsi edestä! ärjäisi Karvonen ja ryntäsi estämään

toista lyöntiä.

Mutta Elias oli jo pois pakenemassa. Hänen vimmansa asettui heti, kun

hän kuuli, kehen lyönti sattui. Yhä jatkuva valitus- ja avunhuuto pani

hänet juopuneenakin aavistamaan mitä hirveimpiä seurauksia. Hän muisti

lyöneensä niin ankaralla kädellä, että siitä ei seuraa muu kuin kuolema

sille ja hänelle Siperia. Tajutonna viinasta ja pelosta hän lähti

juoksemaan umpipeltoa rantaan päin, jossa kaatuili lumen peittämiin

ojiin, niin että avonilkassa oleva toinen kenkäkin jäi sinne. Lumisena

ja toinen jalka paljaana jatkoi hän matkaansa pitkin lammen rantaa.

Hämärä paleltumisen pelko lienee neuvonut etsimään ihmisasuntoa, ja hän

alkoi suunnata kulkuaan Lamminpään mökkiä kohti.

Mökin asukkaat nukkuivat sikeimmässä unessa, kun Elias haparoi ovesta

tupaan ja päästyään sisäpuolelle kutjahti voimatonna lattialle, josta

joukot säikähtivät luullen paholaisen liikkuvan ja nousivat

kauhistuksissaan ylös. Heti valkean otettuaan tunsivat he Eliaksen,

mutta eivät mitenkään voineet käsittää, mikä sen tuohon toi

tuommoisessa tilassa: lunta povellus täynnä, kädet ja jalat punaisina

kuin hanhen räpylät, pieni nuttu aukinaisena ja lumisena. Huokuminen

oli rentoa ja korisevaa kuin kuolevalla, ja vaahto valui suusta. Silmät

öllöttivät tajuttomina päässä. Kaikki kyselemiset olivat turhia, ei

ainoata vastausta tullut.

Aamupuolella yötä lähti mökin Piatta Kuhjolaan saamaan selkoa asiasta.

Siellä tapasi hän joukot valveella. Ne olivat kauhistuksissaan

hirveästä tapahtumasta, joka keskellä hiljaista yötä alkoi kuulua

korviin ja jota asiaa tuntemattomat eivät vähääkään käsittäneet. Isäntä

oli hälinästä tiedon saatuaan huokaissut ja sanonut:

--Voi noita poloisia, miten ne elävät ja telmivät. Menkää joku hakemaan

tohtoria.

--Entäs jos emäntä kuolee, oli piika hätäillyt.--Eikö sitä Eliasta

pitäisi mennä jälestä ajamaan, kun se kuuluu kadonneen?

--Ei minusta ole mihinkään, itsepähän tietävät asiansa, oli isäntä

huokaillut.--Hyvä kun antaisivat rauhassa olla, etteivät tulisi tänne.

Renkipoika olikin heti mennyt lääkärin hakuun ja muut joukot jäivät

tukkeamaan haavaa hämähäkin kinoilla ja millä parhaiten osasivat.

Puukko oli sattunut vasemman lapaluun paikoille, selkälihakseen, johon

oli tullut pitkä haava, mutta ei syvä. Lyöjän käsi oli pimeässä mennyt

ohitse ja kalvonen vastannut olkaluuhun, jota Laara myös valitti

pakottavan.

Karvonen selitti uteliaille joukoille tapahtuman juurta. Hän oli ollut

kaupungissa ja tavannut siellä Laaran, jolta oli ottanut unohtuneen

asian toimittaakseen, luullen että hän sitten taipaleella tavoittaa.

Mutta kun Laara oli lähtenyt ennen, ei hän tavannutkaan kuin lähellä

Kuhjolaa. Hän oli vain hyvin vähän aikaa ennättänyt lämmitellä, kun

kuulivat Eliaksen tulevan juovuksissa, josta pelosta ottivat avaimen

ovelta, mutta tämä särki huonon lukon ja kaatoi pöydän, jolloin valkea

sammui, ja sitten pimeässä alkoi liehua puukon kanssa, joka sattui

Laaraan.

Kuuntelijat epäilivät yhtä ja toista kohtaa selityksestä, mutta kun

saivat mökin Piatalta kuulla, että Elias oli siellä tunnotonna

juovuksissa, niin he alkoivat uskoa niin olevan. Ennen päivän tuloa

lähti Karvonen kotiinsa, kun oli jonkun aikaa varronnut, seuraako siitä

pahempaa. Mitään hätää ei näyttänyt olevan, kun haava oli saatu

tukkeutumaan, vaikka kyllä säikähdys ja verenvuoto veivät heikoksi.

Laara otti mökin Piatan vähäksi aikaa hoitomieheksi, jotta piika saa

olla muissa töissä ja siivoilla huoneita lääkärin tulolle.

--Sinne teillekö se Elias kuuluu tulleen? alkoi Laara kysellä

varovasti, kun he olivat jääneet kahden.

--Sinne se jäi lattialle makaamaan, selitti Piatta.

--Sanopas, Piatta, sille, että minä olen kieltänyt, ettei puhuisi

kellekään mitään eikä tulisi enää meille, vaan menisi jonnekin

ulommaksi pakoon, niin jospa tämä painuisi siihen.

--Saapikohan se siinä mökillä ollenkaan olla, jos niinkuin pyrkisi?

--Olkoon muutamia päiviä, vaan sano sitten, että menee pois, niin eivät

ihmisetkään pääse puhumaan niin paljon tästä, neuvoi Laara.

--Pitääkö sille mennä heti sanomaan?

--Mahtaisiko tuo olla vielä selvinnyt. Jos kumminkin pistäyt

katsomassa, vaan tule heti takaisin. Ota tuolta toisesta huoneesta

lihaa ja voita ja joku leipä sinne mökillesi viemisiksi.

Piatta ymmärsi anteliaisuuden tarkoituksen ja lähti hyvillä mielin

toimittamaan.

* * * * *

Päivän tullen joutui lääkäri. Hän oli nuori mies, vasta päässyt

väliaikaiseksi ja lääketieteensä ohella harras maakansan tapojen

tutkija. Tuommoinen tapahtuma, että renki haavoittaa palvelustalonsa

emäntää, oli taas sellaista uutta, jota ansaitsi tutkia. Matkalla oli

hän jo kysellyt renkipojalta, mutta tämä ei näyttänyt kertovan

läheskään kaikkea, mitä tiesi.

Perille tultua täytyi tärkein työ ensin toimittaa, puhdistaa haava,

ommella ja laittaa kääreihin. Piatta puuhasi vettä ja leikkeli kääreitä

toverina. Kun potilas oli asetettu vuoteelle, alkoi lääkäri kysellä,

millä tavalla tuo haavoittaminen tapahtui. Karvoselta saadun ohjelman

mukaan kertoi Laara pääkohtia, ja Piatta tulkitsi sitten parhain päin

sivuseikat, kertomalla lisäksi, miten se renki tuli heille keskellä

yötä, paleltumaisillaan, ja kuinka he säikähtivät ja millä lailla se

sitten jäi sinne retkottamaan tiedottomana.

Piatan mies tuli Kuhjolaan ja alkoi kummissaan lääkärille selittää:

--Se on varmaan päästä pilalla se Elias. Minun täytyi ihan lähteä

sanomaan, kun se siellä päätään pitelee ja voivottelee. Tohtori sen

kaiketi parhaiten tuntisi, onko se tullut hulluksi vai mikä sillä on.

--Onko tästä pitkä matka sinne mökille? kysyi lääkäri.

--Eihän tätä matkaa ole kuin pari kolme viittaväliä, selitti mies.

--Jospa minä lähden tutkimaan mikä sitä vaivaa, sanoi lääkäri nousten

istuimelta.

Piatalle tuli hätä käteen ja hän koetti saada lääkäriä kääntymään, kun

siellä on niin pieni ja pahansiivoinen tupa ja tämmöinen matka ja monta

muuta syytä. Vielä kartanollakin koetti saada palautumaan, mutta ne jo

menivät.

--Kun tuo ei tohtorille mitään kertoisi, hätäili Laara.

--Sitähän minäkin pelkään ja olisin estänyt, kun en saanut varoittaa

käydessäni, makasi silloin vielä niin älytönnä.

--Menepäs, jos nyt vielä ennättäisit, kehoitti Laara.

Arvelematta lähti Piatta perästä, mutta toiset kerkesivät mennä jo

siksi pitkältä, ettei niiden edelle ennättänyt, varsinkin kun ujous

esti täyttä juoksua ottamasta. Lääkäri sen lisäksi sanoi tahtovansa

mennä edeltä huoneeseen. Ovea avattaessa istui Elias penkillä otsa

kämmenten varassa, mutta kun hän huomasi herrasmiehen astuvan sisään,

meni hän pelosta niin paljon hämmingille, ettei tuntenut, kuka se

oikeastaan oli.

--Hyvää päivää, sanoi lääkäri.--Mitäs täällä mies miettii?

--Elkää, hyvä vallesmanni, minua, en minä tahallani lyönyt, päästi

Elias rukoukset.

Piatta jouduttautui Eliakselle selittämään, että tohtori tämä on eikä

vallesmanni.

--Kyllä minä saan nekin vallesmannin asiat toimeen, jos niin tarvitaan,

sanoi lääkäri.--Vaan mitäs sinä oikeastaan ajattelit, kun löit

puukolla?

--En minä muista. Mutta eihän se toki kuolle siitä.

--Hyvä olisi sinulle, jos ei kuolisi. Vaan mikä sinut juopuneenakaan

pani sillä lailla syyttömästi liehumaan.

--Syyttömästikös ne sanovat minun liehuneen? alkoi Elias kysellä

vähemmin peloissaan.

--No, mitä syytä sinulla oli potkia ovia hajalle?

--Mitäs ne ottivat avaimen pois ovelta.

--Eikö sitä saanut ottaa, kun kerran kuulivat semmoisen vihamiehen

tulevan.

--Ei ne kuulleet minun tulevan, väitti Elias.

--Niin minulle on kerrottuna.

--Teille on valehdeltuna kaikki nurinpäin, vaan minä en oikein tiedä,

rupeanko puhumaan.

--Elä suinkaan puhu tohtorille joutavia, varoitti jo Piatta.--Sinä itse

sanoit, ettet muista, niin ole nyt hiljaa.

--Muistan minä muut, vaan en lyöneeni muista, väitti Elias.

--Et tarvitse puhua mitään, epäsi Piatta.--Sinä et ole oikein

järjelläsikään.

Piatan sotkeminen jo harmitti lääkäriä ja hän sanoi:

--Jos olisitte ääneti, kun minä tältä kysyn.--Niin, mitenkä olikaan

tämä asia, onko sinulla mitään puolustusta teollesi?

--Ei muuta, ehätti Piatta vielä väliin, kuin että humalassa on

sellainen raivohurja.

--Enkä ole muita hurjempi, tokaisi Elias vastaan Piatalle.--On minulla

muitakin puolustuksia.

Lääkäri kielsi jo kovemmin Piattaa ja kehoitti sitten Eliasta kertomaan

puolustuksiaan.

--Minä en ole tarkoittanut Laaraa lyödä, vaan sitä toista, erehtyi

Elias tunnustamaan.

--Vai niin, että sitä toista. Mutta eihän ketään saa lyödä, ei

paljaallakaan kädellä.

--Ei saakaan, tiedän minäkin sen, mutta kuka siinä malttaa olla

lyömättä, kun omin silmin näkee keskellä yötä sylikkäin istumassa ja

juomassa, kiihtyi Elias puhumaan.

--Eipähän minulle niin kerrottu. Poislähdössä kuului se isäntä olleen.

--Se on kaikki valetta. Vai poislähdössä ... siltä se näytti, kun

sylikkäin istuivat. Niinkö ne olisivat istuneet, jos tiesivät minun

tulevan.

--Mitä se sittenkään sinuun kuuluu, istuipa talon ihmiset ja vieraat

miten hyvänsä?

--Kuuluu se minuun, väitti Elias.--Minä en olisi siinä talossa ollut

näin monta vuotta muuten, vaan kun meillä on ollut varma liitto Laaran

kanssa, että se ottaa minut miehekseen, kun vaan isäntä kuolee.

--No nyt jos sinä et herkeä valehtelemasta! ehätti Piatta sotkemaan.

--Enkä valehtele. Sen on nähnyt jokainen, että minä olen tehnyt siinä

työtä enemmän kuin oikein, enkä ole ottanut palkkaanikaan kuin ilman

nimeksi. Se täytyy Laarankin tunnustaa. Ja että meillä on ollut

sellainen puhe ja aikomus, sen ymmärtää siitä moni muu. Ja näki kaiketi

se Piattakin kerran, kun me kesällä vesakossa Laaran kanssa viiniä

juotiin ja siitä yhteenmenosta tuumattiin.

Nyt oli jo lääkäri selvillä, minkälainen asia tässä olikin

kysymyksessä, eikä hän voinut olla myhähtäen sanomatta:

--Kylläpä se on ollut jotenkin aikaista tuumanpidettä.

--Niin se on ollut, vahvisti Elias,--eikä siihen ole minun syyni

yksistään. Hän on aikonut uskollisesti pitää lupauksensa, mutta sitten

näyttää tuommoista. Kuka siitä ei suuttuisi, kun on tehnyt monta vuotta

työtä, että silmät nurin päässä... Ei se nyt minusta huoli, eikä se

olisi huolinut ennenkään, se on vain pitänyt narrinaan ja työmiehenään.

Ennenkin minä olen sitä epäillyt, vaan se on aina vakuuttanut pysyvänsä

sanassaan.

--Jospa se olisi pysynytkin, säesti lääkäri.

--Pysyköön tahi ei, mutta minä en olisi silloin katsonut lyödessä,

vaikka olisi jo ollut rautapanta toisessa kalvosessa.

--Kumpaisenko puolelta se teidän yhteys alkoi? kysyi lääkäri.

--En tiedä, kumpaisenko syyksi sanottaneen, vaan emäntä kaiketi jo ensi

vuotta ollessani alkoi puhua keplotella, että tämä Eliashan näkyykin

olevan kuin taitavin isäntä, kyllä tämä vielä sattuu pääsemään

isännäksi. Sillä lailla se puhua veilotti usein, ja kun minä menin

kesällä yksinäni pyhäaamuina lammesta kaloja käestelemään, niin se tuli

useita kertoja sinne rannalle hyvissään kiittelemään, että Eliaksesta

joka saapi miehen, niin sen ei tarvitse kesällä piimävelliä keitellä.

Siihen aina lisäsi, että ei ole hänen miehestään, kun on niin vanha,

vaan eikö tuo kohta kuolle. Siitähän se minullekin tuli mieleen ajatus,

että jospa tässä pääsen isännäksi, ja aloin jo koetteeksi teetellä

lempeäni, ja kun se ei siitä näyttänyt pahastuvan, niin siitähän se

sitten on tämmöiseksi mennyt.

Piatan oli vaikea kuunnella ja vielä vaikeampi pitää suutaan kiinni,

kun hänen parhaan auttajansa ja ystävänsä asiat tuolla lailla

levitetään noin arvokkaan miehen eteen. Jos vielä Laara luulee, että

hän on ollut yhtenä ilmoittelemassa. Hän ei voinut enää hallita

itseään.

--Etkö sinä, Elias, häpeä nostellessasi tuommoisia soimauksia emännän

päälle. Sinä et saa niitä kuitenkaan toteen, vaan emäntä sinut panettaa

linnaan puukottelusta ja noista herjauksista.

--Panettakoon vaan linnaan, sama se, intosi Elias.--Mutta sitten minä

vasta rupean puhumaan, ei tämä vielä ole ollut mitään. Antaa tulla

Laaran oikeuteen minun päälleni kantamaan, niin sitten hän vasta

kuulee, ja antaa Karvosen tulla todistajaksi, niin sitten sekin kuulee,

mikä hän on.

Lääkäri huomasi keskustelun luistavan paremmin, kun jättää puhevuoron

Piatalle, joka olikin valmis ottamaan kiinni.

--Sinä et voi Karvoselle mitään, tenäsi Piatta,--vaan se on nähnyt

sinun lyövän emäntää, ja tässä olet sanonut sen tohtorille ja meille

jokaiselle, niin että on vieraitamiehiä.

--Sinäpä et kelpaa vieraaksimieheksi, sanoi Elias kovasti suuttuneena

Piatalle.--Sinut minä ensimmäiseksi epään pois, sinä kuitenkin puhuisit

vaan Laaran puolesta, jolta olet vuosikausia kantanut kuin tonttu,

milloin piimää, milloin leipää, ja ollut sen postina ja asiamiehenä

kylällä kuuntelemassa, mitä siellä puhutaan.

--Se on tulimmainen vale! kiivastui Piatta ja löi polveensa. Sinä elä

tule minua sillä lailla haukkumaan. Minä en heitä tätä kysymättä ja

tohtori on siihen vieraanamiehenä, niin että minä en heitä kysymättä.

Pankaa, tohtori, muistiinne, mitä tämä sanoi minusta.

Lääkäri ei viitsinyt enää kuunnella, vaan nousi ja mennessään sanoi:

--Kyllä ansaitsee panna muistiin ja mennä oikeuteen. Puhukaa vaan

lisää. Hyvästi!

Toiset jäivät riitaansa jatkamaan, mutta kohta muuttui Piatta

suopeammaksi ja lähestyen Eliasta alkoi nuhdellen selittää, minkälaisen

tyhmyyden tämä teki kertomalla tohtorille nuo asiat. Sitten hän kertoi

Laaran terveiset, että se ei vedä oikeuteen, jos pitää kaikki salassa,

ja sanoi saattavansa tehdä nekin muut asiat, niinkuin on puhe ollut,

sitten kun aika joutuu.

--Ihanko todella se niin sanoi? kysyi Elias.

--Sanoi se, vaan miten nyt tekisi, kun sinä et ollut hiljaa.

--En usko ollenkaan, alkoi Elias epäillä.--Ei se nytkään muuta kuin

viekoitteleisi minua. Mitä varten hän alkoi pitää yhteyttä muiden

kanssa?

--No, elä nyt enää puhu niistä muille, houkutteli Piatta nuhtelevasti.

--Mitenkäs minä muuten sanoisin, kun tulevat minua lyönnistä

syyttämään?

--Sano nyt tästäpuoleen humalan syyksi, neuvoi Piatta.

--Ruvennenko salaamaan, kun minut tuolla lailla petettiin ja nyt

heitettiin?

--Luvatontahan sinunkin yhteytesi on ollut.

--Olkoon vaikka, vaan odottanuthan minä olen ja tehnyt työtä kuin

hullu, ja nyt ne menevät muiden hyviksi.

--No, kyllä se Laara maksaa sinulle palkan, lohdutteli Piatta.

Hän varoitti vielä kerran Eliasta ja lähti taas Kuhjolaan.