-- -- -- Me astelimme, Rarahu ja minä, käsikädessä pitkin Apirén tietä.
Oli vielä pari päivää lähtöön.
Oli uuvuttava ukkosen kuumuus. -- Ilma oli täynnä kypsien
guavehedelmien tuoksua, kaikki kasvit olivat raukeita. Nuoret,
kullankeltaiset kookospalmut kohottivat mustaa, lyijynraskasta taivasta
kohden liikkumattomia latvojaan; Fatauan kallio näytteli pilvistä
sarviaan ja hampaitaan. Nuo basalttivuoret tuntuivat raskaina, kuumina
painavan päitämme, ahdistavan ajatuksiamme ja aistejamme.
Kaksi naista, jotka näyttivät odottavan meitä tien varrella, nousi
lähestyessämme ja tuli meitä kohti.
Toinen vanha, murtunut ja tatuoitu, veti kädestä toista, joka vielä oli
nuori ja kaunis; ne olivat Hapato ja hänen tyttärensä Taimaha.
"Loti", sanoi vanhus nöyrästi, "anna anteeksi Taimahalle."
Taimaha hymyili ikuista hymyään painaen silmänsä maahan kuin pahan
teosta tavattu lapsi, joka ei vielä ole tietoinen tekemästään
rikoksesta, eikä tunne omantunnonvaivoja.
"Loti", sanoi Rarahu englanniksi, "anna anteeksi hänelle!"
Minä annoin anteeksi tuolle naiselle ja tartuin hänen minulle
ojennettuun käteensä. -- Meille ei ole mahdollista, meille, jotka
olemme syntyneet maailman toisella puolen, tuomita tai edes ymmärtää
noita epätäydellisiä luonteita, jotka ovat niin toisenlaisia kuin
me; joitten syvyys aina pysyy salaperäisenä ja kesyttömänä, ja mistä
kuitenkin, eräinä hetkinä, löytää paljon lemmen tenhoa, hienoa
tunteellisuutta.
Taimahalla oli minulle jätettävänä hyvin kallisarvoinen esine --
muistojäännös entisiltä ajoilta -- Ruerin pareo, jonka minä olin hänen
pyynnöstään hänelle uskonut.
Hän oli valkaissut ja korjannut sen äärimmäisellä huolella. Hän näytti
kuitenkin liikutetulta ja kyynel värisi hänen silmäkulmassaan, kun hän
jätti minulle tuon muiston, joka palaisi muassani Brightbury'in, josta
minä olin tuonut sen.