Kolme viikkoa myöhemmin vietimme me Honolulussa, Sandwich-saarien
pääkaupungissa pari hyvin hupaista kuukautta _Rendeerin_ siellä
seisoessa.
Siellä oli maorirotu saavuttanut Tahitiin verraten jokseenkin korkean
sivistysasteen.
Täydellinen, hyvin ylellinen hovi; spitaalitautinen, kultakruunuinen
kuningas; euroopalaismallisia juhlia; ministereitä ja töyhtöpäisiä
kenraaleja, hiukan hassunkurisia kaikki; kokonainen, merkillinen
henkilökunta, monikertainen virkakoneisto, josta sirosti erosi Emma
kuningattaren miellyttävä olemus. Hyvin elegantteja ja korupukuisia
seuranaisia; _misseiksi_ muutettuja tyttöjä, samaa verta kuin Rarahu,
tyttöjä, joilla oli hänen rotumerkkinsä, hänen hiukan kesytön ilmeensä
ja suuri tukkansa -- mutta jotka tuotattivat Ranskasta höyrylaivalla
Jaappanin kautta moninappiset hansikkaansa ja pariisilaiset pukunsa.
Honolulu, suuri kaupunki raitiovaunuineen, omituisen sekavine
asujamistoineen; kaduilla tatuoituja havaijilaisia, amerikkalaisia
liikemiehiä ja kiinalaisia kauppiaita.
Kaunis maa, kaunis luonto, rikas kasvullisuus, joka hiukan muistutti
Tahitia, mutta ei niin tuore eikä niin rehevä kuin tuon syvien
laaksojen ja suurten sananjalkojen saaren vehreys.
Sitten vielä maorinkieli, tai pikemmin kovasointuinen, samasta
alkuperästä kehittynyt puhetapa. Muutamat sanat olivat kuitenkin
yhteisiä ja alkuasukkaat ymmärsivät minua vielä. Siellä tunsin
olevani rakasta saartani lähempänä kuin myöhemmin Amerikan rannikolle
saavuttuani.