Kun me pääsimme ulos kysyi Taimaha minulta:
"Palaatko huomenna?"
"En", sanoin minä. "Minä lähden aikaiseen aamulla Kalifornian maahan."
Hiukan sen jälkeen kysyi hän pelokkaasti:
"Puhuiko Rueri sinulle Taimahasta?"
Taimaha elostui vähitellen puhuessaan; hänen sydämensä näytti
vähitellen heräävän pitkästä unesta. -- Hän ei enää ollut sama huoleton
ja vaitelias olento, hän kyseli minulta liikutetulla äänellä siitä,
jota hän nimitti Rueriksi, ja ilmeni minulle lopultakin sellaisena kuin
olin toivonutkin, säilyttäen veljeni muiston suurella rakkaudella ja
syvällä surulla -- -- --
Hänen mieleensä oli jäänyt minun perheestäni ja maastani tarkkoja,
yksityiskohtaisia tietoja, jotka Rueri oli opettanut hänelle. Hän tiesi
hyväilynimenkin, jolla minua ennen mainittiin rakkaan kotilieteni
ääressä. Hän lausui sen minulle hymyillen ja johti samalla mieleeni
pienen, unohtuneen tarinan aikaisimman lapsuuteni ajalta. En voi kuvata
sitä vaikutusta, minkä tuo nimi ja nuo muistot tekivät minuun, kun ne
olivat säilyneet tuon naisen sielussa ja kun hän kertoi ne polyneesian
kielellä. -- -- --
Taivas oli kirkastunut. Me palasimme suuremmoisen yön vallitessa,
ja tahitilaiset maisemat, kuun valaisemina, sydän-yönä, aamun
kello kahteen ehtineessä hiljaisuudessa, olivat täynnä taikaa ja
salaperäisyyttä.
Minä saatoin Taimahan aina sille majalle saakka, missä hän asui
Papeetessa. -- Tavallisesti oleskeli hän vanhan äitinsä Hapaton
mökissä, Tearoan piirissä, Moorean saarella.
Erotessani hänestä puhuin minä hänelle paluuni mahdollisesta ajasta
ja tahdoin saada hänet lupaamaan, että hän silloin olisi Papeetessa
molempine poikineen. -- Taimaha lupasi sen pyhästi, mutta kuullessaan
lastensa nimet oli hän muuttunut synkäksi ja omituiseksi. Hänen
viimeiset vastauksensa olivat hajanaisia tai pilkallisia, hänen
sydämensä oli taas sulkeutunut. Sanoessani hänelle hyvästit, näin
minä hänet sellaisena kuin tulisin tapaamaan hänet myöhemmin,
käsittämättömänä ja kesyttömänä. -- --