Muo faré.
Eräänä kauniina päivänä keskellä Etelän talvea -- 12 p. kesäkuuta 1872
-- oli meillä suuri vastaanotto. Se oli _muo faré_ (tupaantuliaiset).
Me tarjosimme suuren _amuraman_, illallisen ja teetä. -- Vieraiden
lukumäärä oli suuri ja tilaisuuteen oli palkattu kaksi kiinalaista,
jotka olivat taitavia hienojen inkiväärileivosten teossa -- ja osasivat
valmistaa omituisen näköisiä _kohokeruokia_.
Kutsuttujen joukossa oli ensiksi John, veljeni John, joka kulki
sikäläisten juhlien keskellä kuin kaunis, mystillinen olento,
selittämätön tahitilaisten mielestä, jotka eivät koskaan keksineet
tietä hänen sydämeensä, eikä hänen vastakääntyneen puhtautensa arkaa
paikkaa.
Siellä oli vielä Plumket, jota sanottiin Rémunaksi -- prinssi Tuinvira,
nuorin Pomarén pojista -- ja pari muuta tuttua _Rendeeristä_. -- Ja
sitten koko joukko hovin nautinnonhaluisia seuranaisia: Faimana, Teria,
Maramo, Raurea, Tarahu, Erere, Tauna, aina mustaan Tetuaraan saakka.
Rarahu oli unohtanut pikkutyttömäisen vihansa kaikkia noita naisia
kohtaan, kun hän nyt sai talon emäntänä ottaa heidät vastaan -- aivan
samoin kuin Ludvig XII, Ranskan kuningas, unohti Orleansin herttuan
loukkaukset.
Yksikään vieraista ei ollut jäänyt tulematta ja illalla, yhdentoista
aikana, oli talo täynnä musliiniviittaisia nuoria naisia,
kukkaseppeleillä koristettuina, jotka iloisesti joivat teetä, mehua ja
olutta, pureskellen sokeria ja makeisia, _himeneitä_ laulellen.
Illan kuluessa sattui hyvin valitettava tapaus englantilaisen
sopivaisuuden kannalta katsoen. Rarahun iso kissa, joka oli samana
aamuna tuotu Apirésta, ja joka oli varovaisuuden vuoksi suljettu
kaappiin, esiintyi äkkiä pöydällä, kauhuissaan, päästäen epätoivon
huutoja, kaataen kuppeja ja hypellen akkunaruutuja vasten.
Sen pieni emäntä suuteli sitä hellästi ja pisti sen jälleen
kaappiin. Välikohtaus loppui siihen ja muutamaa päivää myöhemmin
tuli tuosta samaisesta Turirista, täydellisesti kesyttyneenä, oikea
kaupunkilaiskissa, paraiten kasvatettuja ja seuraa rakastavia.
Näiden loistavien illallisten aikana ei Rarahua enää olisi tuntenut
entisekseen; hän oli puettu uuteen pukuun, kauniiseen valkomusliiniseen
laahustinhameeseen, joka teki hänet vallan arvokkaan näköiseksi;
hän hoiti emännän virkaa kotonaan vapaasti ja sirosti -- hämmentyi
hetkeksi ja punastui sitten, mutta aina hän oli viehättävä. -- Minulle
lausuttiin kohteliaisuuksia armaastani; naisetkin, Faimana ensimäisenä,
sanoivat: "_Merahi menehenehe_!" (Kuinka sievä hän on!) John oli
vakavahko, mutta hymyili kuitenkin hyväntahtoisesti hänelle. -- Rarahu
säteili onnea; nyt astui hän Papeeten nuorten naisten joukkoon; astui
loistavasti, voittaen kaiken, mitä hänen lapsellinen mielikuvituksensa
oli saattanut tajuta tai toivoa.
Näin astui hän iloisesti kohtalokkaan askeleen. Metsässä kasvanut
pikku taimi parka, hän joutui kuin useat muutkin teennäiseen,
epäterveelliseen ilmastoon, missä hän tuli näivettymään ja kuihtumaan.