Rarahu viehätti kaikki laulullaan.
Kun hän lauleli yksin väreili hänen äänensä niin raikkaina ja suloisina
liverryksinä, että vain linnut taikka pienet lapset saattavat niin
viserrellä.
Kun hän lauloi joukossa, kirjaili hän toisten säveleeseen vallattomia
muunnelmia, jotka liikkuivat asteikon kaikkein korkeimmissa äänissä; ne
olivat aina hyvin mutkallisia ja ihmeteltävän sointuvia.
Apiréssä, niin kuin kaikissa muissakin tahitilaisissa piirikunnissa
oli _himéné_-niminen kuoro, joka toimi säännöllisesti johtajan
ohjaamana ja esiintyi kaikissa alkuasukkaiden juhlissa. Rarahu oli sen
tärkeimpiä jäseniä ja hänen puhdas äänensä kaikui kaikista ylinnä; --
häntä säestävä kuoro kuulosti synkältä ja jäykältä. Etenkin miehet
sekoittivat siihen matalia, metallimaisia sointuja, jonkunlaisia
mylvähdyksiä, jotka ilmaisivat _dominantin_ ja ne tuntuivat pikemmin
kesyttömästä soittokoneesta kuin ihmiskurkusta lähteneiltä.
Yhteislaulun täsmällisyydessä olisivat Konservatorionkin kuorolaulajat
joutuneet häviölle, ja se synnytti iltaisissa metsissä vaikutelmia,
joita ei voi kirjoittamalla kuvailla...