Oli eräs seikka, jonka Rarahu jo alkoi tuntea, ja jonka hän myöhemmin
oli saava katkerasti kokea -- seikka, jota hän ei kyennyt selvästi
määrittelemään sielussaan -- eikä varsinkaan ilmaisemaan primitiivisen
kielensä sanoilla. -- Hän käsitti hämärästi, että hengen alalla
mahtoi olla rotkoja hänen ja Lotin välillä, kokonaisia ajatus- ja
tuntemattomia tietomaailmoita. -- Hän tajusi jo meidän rotujemme,
käsitystemme, pienimpien tunteittemme pohjimmaisen erilaisuuden: elämän
alkeellisimpienkin muotojen ilmaukset erosivat toisistaan meissä
molemmissa. -- Loti, joka pukeutui tahitilaisten tavoin ja puhui hänen
kieltään, oli hänen mielestään _paupa_ -- suurten merien tuolta puolen,
haavemaista saapunut mies -- yksi niitä, jotka muutama vuosi sitten
alkoivat tuoda liikkumattomaan Polynesiaan niin paljon kuulumattomia
muutoksia, ja aavistamattomia uutuuksia...
Hän tiesi myöskin, että Loti kohta lähtisi pois, milloinkaan
palajamatta, takaisin kaukaiseen isänmaahansa... Hänellä ei ollut
mitään käsitystä noista pyörryttävistä välimatkoista -- ja Tahaapairu
vertasi niitä äärettömyyteen, mikä erotti Fatauan kuusta tai tähdistä.
Hän arveli esittävänsä Lotin silmissä -- viisitoista- vuotias lapsi kun
oli -- vain pientä, merkillistä olentoa, leikkikalua, jonka ohikulkija
pian unhottaisi...
Hän erehtyi kuitenkin -- Lotikin huomasi vaalivansa häntä kohtaan
tunnetta, joka ei enää ollut tavallinen. -- Loti rakasti häntä jo
hiukan sydämessään...
Hän muisteli veljeään Georges'ia -- häntä, jota tahitilaiset nimittivät
Rueriksi, ja joka oli tuonut muassaan tästä maasta himmenemättömiä
muistoja -- ja hän tunsi, että niin tulisi hänenkin käymään. -- Lotista
näytti hyvin mahdolliselta, että tuo Tetuaran oikun sattumalta alkuun
panema seikkailu jättäisi koko hänen elämäänsä syviä, kestäviä jälkiä...
Vielä hyvin nuorena oli Loti joutunut euroopalaisen elämän levottomaan
piiriin; hyvin aikaiseen oli hän kohottanut sitä verhoa, joka kätkee
lapsilta maailman näyttämön; -- äkkiä, kuudentoista ijässä heitettynä
Lontoon ja Parisin vilinään, oli hän kärsinyt aikana, jolloin
tavallisesti aletaan ajatella...
Loti oli hyvin väsyneenä palannut tältä aikaisaamuiselta elämän
retkeltä -- ja piti itseään jo hyvin väsähtäneenä. Hän oli tullut
syvästi kyllästyneeksi ja pettyneeksi -- koska hän, ehtimättä kasvaa
toisten nuorukaisten kaltaiseksi, oli alottanut pienenä, puhtaana
ja uneksivana lapsena perheen suloisessa rauhassa varttuen. Hänkin
oli ollut pieni villi, jonka sydämeen yksinäisyydessä painui joukko
tuoreita ajatuksia ja säteileviä ihanteita. -- Ennen kuin hän lähti
uneksimaan Oceanian metsiin, oli hän aivan lapsena jo kauan uneksinut
yksinään Yorkshiren metsissä.
Lotin ja Rarahun välillä oli suuri paljous salaperäisiä, sielullisia
siteitä, maailman molemmissa äärimmäisyyksissä syntyneitä. --
Molemmat olivat he tottuneet yksinoloon ja mietiskelyyn, metsien ja
luonnon yksinäisyyteen; molempia miellytti viettää pitkiä hetkiä
hiljaisuudessa, loikoen heinikossa tai sammalilla; molemmat rakastivat
intohimoisesti haaveilua, musiikkia -- kauniita hedelmiä, kukkia ja
raikasta vettä...