... Rarahu oli kerran vihapäissään nimittänyt minua _pitkäksi,
jalattomaksi sisiliskoksi_, ja minä en ensiksi oikein ymmärtänyt sitä...
Koska käärme on aivan tuntematon eläin Polynesiassa, oli Rarahun
mestitsi-opettajatar, selittääkseen hänelle missä muodossa paholainen
oli vietellyt ensimäisen naisen, turvautunut tuohon kuvaannolliseen
lauseparteen.
Rarahu oli siis tottunut pitämään tuollaista "pitkän jalattoman
sisiliskon" muunnosta ilkeimpänä ja vaarallisimpana kaikista eläimistä
maan päällä; -- ja siksi oli hän singonnut minulle tuon loukkauksen...
Hän oli vielä mustasukkainen, tuo pikku Rarahu parka: hän kärsi siitä,
ettei Loti tahtonut kuulua yksinomaan hänelle.
Nuo Papeeten illat, nuo toisten nuorten naisten huvitukset, joihin
hänen vanhat huoltajansa kielsivät häntä sekaantumasta, saivat hänen
lapsellisen mielikuvituksensa liikkeelle -- Etenkin nuo teekutsut
kiinalaisten luona, joista Tetuara toi hänelle haaveellisia kuvauksia,
teekutsut, missä Teria, Faimana ja muutamat muut "tyhmät neitsyet"
kuningattaren saattueesta joivat ja juopuivat. -- Lotikin otti osaa
niihin, johtikin niitä joskus, ja se sekoitti Rarahun ajatukset,
niin ettei hän ymmärtänyt enää mitään... Kun hän oli solvannut minua
kylliksi, rupesi hän itkemään, ja se oli paljoa parempi ponsilause...
Siitä päivästä lähtien minua tuskin nähtiin Papeeten iltaseuroissa.
-- Minä viivyin yhä kauemmin Apirén metsissä, jaoinpa joskus muutaman
leipäpuunhedelmänkin vanhan Tahaapairun kanssa. -- Yön saapuminen oli
surullista tässä yksinäisyydessä; mutta sillä surumielisyydellä oli
syvä viehätyksensä, ja Rarahun äänessä oli suloinen sointu iltaisin
puiden korkean, synkän holvin alla... Minä jäin sinne siihen hetkeen
saakka, jolloin vanhukset lukivat rukouksensa -- tuon säännöttömällä,
kesyttömällä kielellä lausutun rukouksen, mutta joka sentään oli sama
kuin minun lapsuudessa oppimani -- "_Isä meidän, joka olet taivaissa_"
-- Kristuksen ikuinen, ylevä rukous kaikui oudon salaperäisesti
tuolla, vanhan maailman rajoilla, noitten metsien hämäryydessä,
öitten hiljaisuudessa, tuon aavemaisen vanhuksen hitaan, vakaan äänen
lausumana.