Pilvi on hajonnut.
-- -- -- Seuraavana päivänä nojasi Rarahu päätänsä minun polveeni ja
itki kuumia kyyneliä... Sattuman varassa metsissä kasvaneena olivat
käsitykset hyvästä ja pahasta jääneet hyvin kehittymättömiksi pikku
raukan sydämessä; siellä oli koko joukko omituisia, epätäydellisiä
ajatuksia, jotka olivat syntyneet itsestään suurien puiden varjossa.
-- Nuoret, puhtaat tunteet olivat siellä kuitenkin vallalla ja
niihin sekoittui myöskin muutamia kristillisiä käsitteitä, jotka hän
sattumalta oli siepannut vanhojen huoltajiensa Raamatusta...
Sievistelyhalu ja persous makeisille olivat vieneet hänet oikealta
tieltä, mutta minä olin varma, ehdottomasti varma siitä, ettei hän
ollut antanut mitään korvaukseksi noista omituisista lahjoista, ja että
pahan voi vielä parantaa kyynelillä.
Hän käsitti tehneensä jotain hyvin pahaa, hän käsitti etenkin, että
hän oli saattanut minut pahoilleni -- ja että minun veljeni John, tuo
vakava John, kääntäisi pois hänestä siniset silmänsä...
Hän oli tunnustanut kaiken, tarinan vihreästä harsohameesta ja tarinan
punaisesta _pareosta_. Hän itki, pikku raukka, koko sydämestään;
rinta tärisi huokauksista -- ja Tiahui itki myöskin, koska hän näki
ystävättärensä itkevän...
Nuo kyyneleet, jotka olivat Rarahun ensimäiset hänen elinaikanaan,
veivät meidän kesken siihen tulokseen, mihin kyyneleet useinkin
johtavat: ne tekivät meidät yhä rakkaammiksi toisillemme. Sydän sai
suuremman sijan tunteissani häntä kohtaan ja Ariitéan kuva hälveni
hetkeksi...
Tuo omituinen pikku olento, joka itki polvellani Valtameren saaren
metsien yksinäisyydessä, näyttäytyi nyt minulle aivan oudolta puolelta;
ensikertaa tuntui hän minusta _henkilöltä_, ja minä aloin miettiä mikä
ihastuttava nainen hänestä olisi tullut, jos muut kuin nuo vanhat
alkuasukkaat olisivat päässeet hoitamaan hänen nuorta sieluaan...