Palatsin oloja.
Ariifaité, prinssipuoliso, näytteli aivan mitätöntä poliittista osaa
Pomarén hovissa.
Kuningatar, joka tahtoi antaa Tahitille komean kuningassuvun, oli
valinnut hänet sen vuoksi, että hän oli suurin ja kaunein mies, mitä
hänen saariryhmältään saattoi löytää. Hän oli vieläkin kasvultaan
majesteetillinen, uhkea ukko, valkeine hiuksineen ja säännöllisine,
jaloine kasvonpiirteineen.
Mutta hänestä ei juuri ollut vieraille näytettäväksi, sillä hän piti
itsepäisesti aivan liian vähän vaatteita yllään; yksinkertainen
tahitilainen pareo oli hänestä riittävä, eikä hän ollut koskaan
tottunut mustaan pukuun.
Sitäpaitsi joi hän itsensä usein humalaan, ja sen vuoksi näytettiin
häntä vain harvoin.
Tästä avioliitosta oli syntynyt oikeita jättiläisiä, mutta he kuolivat
kaikki samaan parantumattomaan tautiin niin kuin nuo suuret tropilliset
kasvit, jotka versovat määrättynä vuodenaikana ja kuihtuvat syksyn
tullen.
He kuolivat kaikki keuhkotautiin ja sanomattomalla surulla näki
kuningatar toisen toisensa jälkeen katoavan.
Vanhin poika, Tamatao, oli saanut puolisoltaan, kauniilta kuningatar
Moëlta, pienen, suloisen ja viehättävän prinsessan, Tahitin tulevan
kruununperijättären, pikkuisen Pomaré V:nen, jolle hänen isoäitinsä,
Pomaré IV, tuhlasi koko intohimoisen hellyytensä.
Lapsi, joka 1872 oli kuusivuotias, osoitti jo nyt perinnöllisen taudin
oireita, ja monta kertaa olivat isoäidin silmät täyttyneet kyynelillä
hänen lasta katsellessaan.
Tuo tietty sairaus ja varma kuolema lisäsivät tuon pienen olennon,
viimeisen Pomarén, viimeisen Tahiti-saarien kuningattaren viehkeyttä.
Hän oli yhtä ihastuttava, yhtä oikukas kuin sairas pikku prinsessa,
joka ei koskaan ole kuullut vastaväitteitä, suinkin saattaa olla. Hän
osoitti minulle kiintymystä, mikä puolestaan lisäsi kuningattaren
minuun kohdistamaa suosiota.