Alkuteoksen (Le Mariage de Loti) sadannesta ensimmäisestä
painoksesta suomensi Eino Palola
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.
Pierre Loti.
Bretagnen niemimaalla, meren äärellä syntyneenä on _Pierre Loti_
(oik. Ranskan laivaston upseeri _Julien Viaud_) jo aikaisin tuntenut
äärettömien ulapoiden, pitkien meriretkien ja kaukaisten, satumaisten
maanosien oudon vetovoiman. Jo lapsena on hän nähnyt reippaiden ja
rotevien merisankarien lähtevän Islannin retkille, tarkannut heidän
iloisen paluunsa melua, surrut meren helmaan vaipuneita ja kuunnellut
palaavien ihmeellisiä kertomuksia kaukaisista maista, missä elämä
sykkii kuumempana, luonto loistaa värikkäämpänä ja taivas kaartuu
korkeampana kuin Bretagnen sumuisilla, vihaisen meren pirstomilla
rannikoilla.
Ja oudosti ovat nuo kertomukset taisteluista merta vastaan ja tarinat
päivänpaisteisten maiden iloisesta elämästä sykähyttäneet hänen
sieluaan: hänen omassa mielessään on syntynyt kaukomielinen kaiho
näkemään ja kokemaan tuota kaikkea, kertomaan siitä ja koko sielullaan
uppoutumaan outoon ympäristöön, outoihin oloihin.
Niin onkin hän monen vuosikymmenen kuluessa -- hän on nyt 66
ikäinen -- laivallaan viiletellyt kaikki maailman meret pysähtyen
milloin Turkissa, milloin Afrikassa, milloin Oceanian, tai Jaapanin
saarivaltakunnissa. Hän on matkustellut pitkältä Intian ja Persian
koskemattomilla sydänmailla tai seurannut kotiseutunsa karaistua väkeä
kauas kylmille, pohjoisille ulapoille.
Kun Loti 70-luvun alussa alotti kirjailijatoimensa suloisella
kertomuksella turkkilaistyttösestä _Aziyadésta_, oli naturalistinen
koulu Ranskassa valtaan pääsemässä. Mutta Loti'ta ei miellyttänyt Zolan
tieteellinen teoria, joka pyrki selittämään yhteiskunnallisen sairauden
ja rappeutumisen syitä, ei Maupassant'in gallialainen huumori ja
sielutieteellinen jokapäiväisen elämän erittely -- hän haki tunnuksensa
kauempaa: kotiseutunsa elämästä ja tarinoista, Chateaubriandin
ja Bernhardin de Saint Pierren värihehkuisista, tunnelmallisista
matkakertomuksista -- -- -- Hän oli runoilija, lyyrikko, jonka sielussa
kaikki muuttui näyiksi ja tunnelmiksi.
Useimmat hänen kirjoistaan ovatkin suuremmoisia proosarunoja, joissa
bretagnelainen tai eksoottisten maiden elämä ja luonto mahtavina tai
viileinä, aina täysitunnelmaisina kuvina levittäytyy lukijan silmäin
eteen temmaten mukaansa väriloistollaan ja tavattomalla eloisuudellaan.
Chateaubriand vei kotimaasta mukaansa sairaan, ajan myrskyjen
särkemän sielunsa; Loti lähtee maailmalle nuorena ja herkkätunteisena
kuin lapsi. Hän näkee kaukaisten maiden loistavan menneisyyden,
näkee villien luonnonlasten keväisen elämän kaikkialla väistyvän
euroopalaisen kultuurin tai ajan kuluttavan, murtavan voiman edessä.
Tuota kaikkea katsellessaan valtaa hänen sielunsa syvä, inhimillinen
sääli ja niinpä ovatkin useat hänen teoksistaan "kuoleman ja säälin
kirjoja", eikä vain se, joka sitä nimeä kantaa.
Tuo syvä, inhimillinen ymmärrys tekeekin ne, runollisen kuvauksen
etevyyden ja tyylin notkean juoksun rinnalla, perin miellyttäviksi.
Tuntuu joskus kuin olisi kirjailija itse yksi kuvattavistaan,
alkuasukas alkuasukkaiden joukossa, siellä missä hän milloinkin
liikkuu. Mutta kohtaamme hänet missä puvussa hyvänsä, niin kuultaa
kaikkialla kuoren alta hienosti sivistyneen, humaanin euroopalaisen
ajatustapa, puhuu hiukan surumielinen, ihmisystävällinen filosofia
vedottuna voimakkaaseen, usein aivan panteismiin saakka kohoavaan
luonnon ja elämän käsitykseen.
Teos teokselta, sivu sivulta seuraa lukija runoilijaa milloin
jännittyneenä, milloin viehättyneenä, aina suuren runouden taikavoiman
vallassa.
Kertomus pikku Rarahusta, maoritytöstä, on Loti'n ensimäisiä. Harvoin
on hän yhtä suurella rakkaudella, samanlaisella antaumuksella
suhtautunut kuvattaviinsa, ja harvoin on hän päässyt yhtä korkealle
näkemyksen selvyydessä ja tunnelman hehkuvassa voimassa. Siksi
huokuukin teos yhä vielä raikasta tuoreutta, nuorta tunnetta ja
eloisuutta, ja siksi on se yhä kaikkein rakkaimpia niille, jotka
lähemmin ovat perehtyneet Loti'n tuotantoon.
Tampereella, tammikuussa 1917.
_Suomentaja_.