Tehtailija Lemberg.
Ellen, hänen tyttärensä.
Muru, hänen tyttärensä, 14-vuotias.
Karl Stormfelt. Ellenin sulhanen.
Tapaus eräänä kesäpäivänä Lembergin huvilassa.
Näyttämö on huvilan sali, perällä kuisti ja näköala järvelle. Ovi
oikealla, toinen vasemmalla. Esiripun noustessa istuu Stormfelt
sohvassa käsivarsi Murun ympärillä ja lukee runoja.
STORMFELT (Pysähtyy ja katsoo Muruun). Muru taitaa olla pieni
kiihkoinen tytön tynkä. Tuolla ijällä eivät tytöt keskellä kesää istu
päiväkausia huoneessa runoja lukemassa.
MURU. Niin, en minä tiedä. Mutta se on niin hauskaa.
STORMFELT. Sinä olet hyvin pikkuvanha, Muru.
MURU. Niin, minä en tiedä, mutta niinhän ne kaikki sanovat.
STORMFELT. Ja siinä he ovat oikeassa.
MURU (Viisastelevasti). Mitä se sitten on, se pikkuvanha?
STORMFELT. Hm -- näetkös Muru, kun joku kuvittelee olevansa vanhempi
kuin onkaan -- silloin on pikkuvanha.
MURU. Se on sitte sama kuin näsäviisas?
STORMFELT. Niin -- melkein sama.
MURU. Mutta minä en ole näsäviisas.
STORMFELT. Etkö? Kuinkas sinä sitte voit jutella tuolla lailla?
MURU (Vetäytyy pois vakavasti), Nyt sinäkin sanot niin, Karl! Ja sinä
olet muuten ainoa, joka olet hyvä minulle.
STORMFELT (Ottaa hänet kiinni). Kas niin Muru! Eihän meidän siltä
tarvitse tulla vihamiehiksi. Sinä olet pieni hullunkurinen
tyttöveitikka, josta minä muuten pidän oikein kovasti.
MURU (Vakavasti). Mitähän Ellen sanoisi, jos sen tietäisi?
STORMFELT (Nauraa ääneensä). Kuulkaapas sitä! Sinähän vasta hassu olet.
Pitäisikö Ellenin muka olla mustasukkainen?
MURU (Kääntyy ujona pois ja koettaa kätkeä vihkoa, jota hän on
piilottanut).
STORMFELT. Ei, kuuleppas nyt, Muru, nyt sinä olet kovin hullunkurinen.
Mistä sinä olet semmoista päähäsi saanut?
MURU (On ääneti poispäin kääntyneenä ja hypistelee vihkoa).
STORMFELT. Muru on tainnut saada päänsä pyörälle kaikista runoista ja
romaaneista -- vai mitä?
MURU (Puree nenäliinaansa, pistää vihon sohvan ja istuimen väliin).
STORMFELT (Vetää hänet nauraen luoksensa ja hyväilee häntä). Mitä se
Muru siellä puuhaa? Kas niin, Muru -- älähän nyt rupea juonittelemaan,
vaikka minä laskenkin vähän leikkiä sinun kanssasi. Kyllähän me muuten
olemme hyviä ystäviä. (Vetää nenäliinan hänen suustansa ja suutelee
häntä). Se oli sovintomuisku, se! Ja nyt sinun taas pitää olla kiltti,
Muru, muuten minä suutelen sinua vielä enemmän.
MURU (Heittäytyy sohvan nurkkaan ja itkee).
STORMFELT (Hiukan kärsimättömästi). Etkö kuullut, mitä minä uhkasin,
Muru? Minä teen siitä totta, jos et heti paikalla tule kiltiksi.
MURU (Nyyhkii yhä).
STORMFELT (Nostaa hänet vastustelemisesta huolimatta ylös, vetää pois
kädet hänen kasvoiltaan ja suutelee häntä).
MURU (Antautuu nähtävästi hänen suudeltavakseen: Stormfelt lopettaa
hyväilemisensä ja katsoo häneen. Silloin heittäytyy Muru kiivaasti
hänen kaulaansa, mutta hän irroittaa itsensä hitaasti ja vähän nolona,
nousee ja pyyhkii otsaansa).
STORMFELT. Ei Muru -- tuota sinä et saa tehdä! En minä sitä
tarkoittanut. Ymmärrätkö?
MURU (Painautuu nyyhkien sohvaan).
ELLEN (Tulee vasemmalta, seisahtuu ja katsoo heihin). No Karl, joko
sinä taas olet tehnyt kiusaa Murulle, koska hän itkee? Älä sinä
kiusottele lasta, muuten hän vielä hyväksi lopuksi rakastuu sinuun.
STORMFELT. Rakastuu neljäntoista vuotinen tyttö! Pyh!
ELLEN. Sinä et koskaan ole ollut neljäntoista vuotinen tyttö, sinä!
MURU (Koettaa rauhoittua ja juoksee vasemmalle nenäliina silmillä).
ELLEN (Katsoo hänen jälkeensä). Näetkös! Minkätähden olet tehnyt pahaa
Murulle?
STORMFELT (Kärsimättömänä). Äsh! Kuka hänelle on pahaa tehnyt? Minä
vaan vähän kujeilin hänen kanssaan, niinkuin tavallisesti, -- mutta hän
on tullut niin juonikkaaksi ja sietämättömäksi; koko tyttö! Minun
sisareni ovat totisesti saaneet kestää kovempaakin tuolla ijällä. Mutta
hänen päänsä on varmaankin pyörällä romaanin luvusta ja sen
semmoisesta, ja sen minä hänestä hävitän.
ELLEN. Muru ei ainakaan ole lukenut mitään vaarallisia romaaneja, se on
varma.
STORMFELT. Ethän sinä voi niin tarkkaan tietää, mitä Muru milloinkin
tekee. Hän on aivan toisenlainen tyttö, kuin sinä olet ollut. Hän on
pikkuvanha ja kiihkeä, ja meidän pitää kaikkien koettaa parantaa häntä
siitä, niinkauan kuin vielä on aikaa. Meidän täytyy tehdä hänestä
pilaa, niin että tuntuu.
ELLEN. Sinä et tiedä, kuinka se voi loukata tuommoista aikaseen
kehittynyttä lasta --
STORMFELT (Ei ota sitä korviinsakaan). Äsh -- loukatkoon tai olkoon
loukkaamatta -- meidän täytyy kasvattaa häntä, sanon minä.
TEHTAILIJA LEMBERG (Tulee vasemmalta). Siellä se Muru taas istuu ja
jöröttää ruokasalissa. En ymmärrä, mikä tytölle on tullut, hän tekee
minut ihan levottomaksi.
STORMFELT. Pitäisi ehken vähän tarkastaa hänen lukemistaan, ettei hän
ahmisi kaikkea, mitä käsiinsä saa.
TEHTAILIJA LEMBERG. Minun tietääkseni ei minulla ole mitään huonoja
kirjoja talossa, -- jos vaan et itse ole niitä tänne tuonut.
STORMFELT. Kyllä minä kirjani katson. Ei -- mutta Murun ei pitäisi enää
päivät päästään saada lukea lyyrillisiä eikä eroottisia runoja.
ELLEN. Vai niin, vai ei meidän tyttöjen enää annettaisi lukea edes
Runebergiä eikä Topeliustakaan!
TEHTAILIJA LEMBERG. Se on toki vähän liikaa ankaruutta. En minäkään
itse puolestani ole juuri hurjistunut runouteen, mutta ei suinkaan voi
estää lapsia tutustumasta meidän suurimpiin runoilijoihimme. Sehän
kuuluu tietääkseni sivistykseenkin.
STORMFELT. Kernaasti minun puolestani -- kun he vaan sitä sietävät.
(Istuu sohvaan).
TEHTAILIJA LEMBERG. Niin, niin -- (huokaa) -- lasten kasvatuksesta on
suuri edesvastaus, sen minä sanon. Oletko sinä sitten huomannut Murun
lukevan mitään sopimatonta?
STORMFELT. En, mutta hän on ennen aikojaan kehittynyt pikku otus, ja
häntä pitäisi hiukan hillitä.
LEMBERG (Ellenille). Meneppäs hakemaan minulle piippuni, Ellen kulta,
-- se jäi lehtimajaan rannalle. (Ellen menee vastahakoisesti). Ja nyt
voit sanoa suoraan -- minkä sinä arvelet Murua vaivaavan, Karl?
STORMFELT (On saanut käsiinsä vihon, jonka Muru piiloitti sohvan
istuimen ja selkänojan väliin, selailee sitä ja vastaa hajamielisenä).
Niin hullunkuriselta se tosin kuuluu, mutta minä luulen kumminkin, että
tyttö on kerrassaan rakastunut minuun.
LEMBERG. Ja mistä sinä sen päätät?
STORMFELT. Niin, tiedäthän sinä setä, että minä välistä leikilläni
suutelen häntä. Tänään siitä syntyi kohtaus.
LEMBERG. Mitä Herran nimessä -- onko se totta?
STORMFELT (Hajamielisenä). Juuri niinkuin sanon -- hän heittäytyi minun
kaulaani ja itki.
LEMBERG. Oikea lemmenkohtaus, niinkö?
STORMFELT. Niin, melkein -- ei paljon puuttunut.
LEMBERG. Se oli paljasta lapsellisuutta.
STORMFELT. Hm -- tavallaan kyllä -- lapsellisuutta. Mutta hyvin
täysikasvuista lapsellisuutta. (Selailee vihkoa).
LEMBERG (Pitelee päätänsä). Niin, piru niitä tyttöjä ymmärtää! Mutta
sinä, Karl, saat luvan olla suutelematta tyttöä, kuuletko? Kun kaikki
ympäri käy, niin olet sinä itse pannut hänen pikku päänsä pyörälle,
eikä mikään lukeminen. Anna tytön olla rauhassa, sanon minä.
STORMFELT (Hymyillen). No mutta setä, kuinka sinä voit semmoista
ajatellakaan? Jos kukaan on hänelle hyvää tehnyt, niin se olen minä.
LEMBERG. Hän on jo nainen, näetkös! Heistä ja heidän tuumistaan ei
pääse kukaan selville.
STORMFELT (Katsoo ylös ja paiskaa vihon kiini). Ei pääsekään, se on
varma! Mutta kyllä minä hänestä ne houreet hävitän, jos minä ne kerran
olen hänen päähänsä pannut, sen minä lupaan!
LEMBERG (Levollisemmin). No, kaikissa tapauksissa oli hyvä, että puhuit
tästä minulle. Minä tahdon itse puhutella tyttöä, tottahan siitä lie
apua.
ELLEN (Tulee kuistista piippu kädessä). Tässä on piippusi, isä.
LEMBERG. Kiitoksia, Ellen! Mutta sinun pitäisi paremmin hoitaa Murua.
Hän on huonolla jäljellä; niin, niin, hyvin huonolla jäljellä ja sinun
pitää olla hänen äitinään, sillä enhän minä kumminkaan siksi kelpaa.
ELLEN. Mitä pahaa Muru sitte on tehnyt?
LEMBERG (Aikoo mennä pois). Niin, sen saa hän itse sinulle selittää.
Mutta minä menen nyt puhumaan hänelle -- (aikoo mennä).
STORMFELT (On istunut epäröivänä katsellen vihkoa, nousee ja pidättää
häntä). Ei setä, -- tässä on vielä muutakin! -- Odota, niin otamme
tarkemmin selvän Murun lapsellisuudesta. Saatpa nähdä, Ellen, olenko
minä ollut väärässä. (Näyttää vihkoa).
ELLEN (Lähempänä). Mikä se on?
STORMFELT. Murun runovihko, näetkös! Hän on jo oikea Sapho; vaikka
onkin vasta neljäntoista vuotias!
ELLEN (Tahtoo ottaa sen häneltä). Hyi, kuinka sinä olet ilkeä!
Semmoisia salaisuuksia on kaikilla tytöillä sillä ijällä. Anna se
tänne, niin olet kiltti!
STORMFELT (Nauraa ääneensä). Enpäs annakaan! Tämä on kerrassaan
mainiota! Ette voi aavistaa, kuinka kauniita juttuja täällä on! Kas
tässä! Kuulkaapas nyt esimerkiksi tätä pätkää! Sen nimi on "Hänelle".
(Lukee ääneen, pilkallisesti, tehden innokkaita liikkeitä. Muru raottaa
lukemisen aikana ovea vasemmalla, hiipii sisään silmät itkusta
punaisina ja tulee hiljaa kuin kissa likemmäksi, ilman että häntä
kukaan huomaa).
Sua lemmin aina, surusydämellä,
Sua, jot'en koskaan omakseni saa.
Mun sisareni sulho! Aina hellä
Kuvasi sydämeni valloittaa.
Oivallista, vai mitä? Mitä siitä sanotte? Toinen värssy:
Sua lemmin, kuu kun yöllä pilkottaapi
Varjoisan puiston lumo-käytävään,
Kun syksymyrsky puissa raivoaapi,
Ja mun sä suljit syliis' lämpimään.
Eikö se ole mainiota, mitä sanotte? Suurenmoista! Kolmas värssy:
Mä sua yli kaiken rakastaisin...
(Muru syöksee notkealla hyppäyksellä esiin, mutta Karl ennättää temmata
vihon hänen käsistään, hän seisoo liikutettuna ja läähättäen, silmät
säihkyen suuttumusta ja tahtoo juosta takaisin, mutta Karl saa hänet
kiinni ja puristaa hänet jalkojensa väliin). Ohoo -- maltappas! Kas nyt
olet pihdissä, pikku Muru! Pysy vaan kauniisti siinä! (Muru on menehtyä
häpeästä, painaa kasvot käsiinsä, sillä välin kun Stormfelt jatkaa
innolla, pilkaten)
Hän mua yli kaiken rakastaisi
Otsaani ylevää ja lujaa luonnettain,
Oi jos hän kerran vaalia mua saisi,
Kun sohvallani rauhass' lojun vain.
Noo!? Mitäs sanotte? Eikö tässä ole innostusta? Uusi, vasta keksitty
runoniekka! Ja Muru on tietysti realisti myöskin, siksi hän panee minut
sohvalle makaamaan, että voisi paremmin hoitaa minua. Ihmeellinen
huomaamiskyky, -- eikös ole? (Muru tekee rajuja ponnistuksia
päästäkseen irti, isä nauraa ääneen, Ellen on totisena). Ei Muru, sinä
et pääse irti, sanon minä. (Selailee vihkoa).
ELLEN. Kyllä se jo riittää. Päästä Muru irti, Karl.
STORMFELT. Eikö mitä, -- nyt luetaan runoutta ja nautitaan. Tahdotteko
kuulla jotakin oikein eleegillista? Kas tässä: "Mun suruni", niin
kuuluu päällekirjoitus. Kuule Muru, sinun pitäisi olla kiitollinen
siitä, että olet saanut näin hyvän esilukijan, ja heretä reuhtomasta.
(Muru on hiljaa voimattomassa raivossa ja puree nenäliinaansa.
Stormfelt lukee edelleen suurilla liikkeillä).
Oi missä olleekaan
Piirillä tämän maan
Onni ja rauha kestäväinen?
Jos oman kodin sais
Miss' aina pulputtais
Tuo kahvipannu kiiltäväinen,
Ja lehmät siellä ois
Ja lampaat ilakois',
Siell' olla voisi tyytyväinen!
Mä siellä yksinään
Vaan hänen sylissään
Muut ilot, riemut unhottaisin
(puhuu)
Teepäs nyt niin, Muruseni!
(lukee)
Siell' iloiss', murheissa
Ja elon kuohuissa
Vaan oisin hänen armahansa;
Mutt' en nyt milloinkaan
Ma häntä nähdä saa
-- uinailla hänen rinnallansa.
Mun unipuolison'
Valinnut toisen on
Min' kanssa ilot, surut jakaa.
Särjetty sydämmen'
Saa Tuonen sulhosen'
Silloin kun mullan alla makaa!
(Painaa päänsä alas ja huokaa syvään). Niin, niin, semmoistahan se on!
(Muru, joka on pysynyt hiljaa, onnistuu tempaamaan vihon ja pääsee
pihdistä. Hän repii vihkon palaisiksi ja aikoo syöksyä isänsä ohitse,
mutta tämä saa hänet kiinni ja pidättää häntä).
TEHTAILIJA LEMBERG (Vakavasti). Kas niin, Muru, älä nyt riehu kuin
vihainen kissanpoika. Jää tänne juttelemaan isän kanssa. Te voitte
jättää meidät niin kauaksi kahden kesken, Ellen ja Karl. (Nämä menevät
kuistille). No, Muru, istu tänne isän luo ja koeta rauhoittua! Emmehän
me sillä mitään pahaa tarkoittaneet, tottahan sinä sen ymmärrät. Mutta
mitä tämä oikeastaan merkitsee, tämä juttu Karien kanssa? Oletko sinä
tullut hulluksi, tyttö, kun menet heittäytymään hänen kaulaansa? Hän on
itse kertonut minulle kaikki. Sanoppas, lapseni, mitä sinä oikeastaan
ajattelet?
MURU (Puree nenäliinaansa).
LEMBERG. Sinähän olet jo suuri tyttö, pitäisihän sinun jo tietää, ettei
semmoinen käy laatuun -- minä tarkoitan, ettei sovi tehdä sitä sillä
tavalla, kuin sinä teit. Minusta tuntuu että minä sinun sijassasi
häpeisin silmät päästäni, mutta sinä vaan seisot siinä ja niskoittelet.
Vahinko että äitisi on kuollut, hän voisi varmaankin puhua sinulle
paremmin kuin minä, kun ei hän nyt voi sitä tehdä, niin täytyy minun
tehdä se itse. Ajatteleppas vaan, ethän sinä, suuri tyttö, saa enää
olla niin lapsellinen! Etkö ymmärrä, että se ei sovi, mitä? Karl on
ihan hämillään sinun tähtesi ja niin olen minäkin. Ja nuo runot sitten!
Hyi, hyi, Muru, sinun pitäisi hävetä kirjoittaa semmoista tosissasi!
Mistähän sinä olet saanut päähäsikin mokomia tyhmyyksiä? Vastaa.
MURU (on ojentanut itsensä suoraksi, katsoo terävästi kulmainsa alta ja
puree nenäliinaansa vastaamatta).
LEMBERG (Ankarasti). Vastaa sanon minä! (Muru on vaiti). Vai oletko
saanut ne huonoista kirjoista, joita olet lukenut salaa, meidän
tietämättämme? Vastaa sanon minä!
MURU (Kyynelsilmin, uppiniskaisena). Et sinä kumminkaan sitä ymmärrä!
LEMBERG (Vihaisena). Niinkö sinä vastaat isällesi, tyttö? Etkö
ollenkaan häpeä? Luulenpa että vielä uskallat puolustaa itseäsi. Etkö
ymmärrä, että sinä häpäiset meitä kaikkia. Jos olisit vanhempi, niin
kyllä varoisit itseäsi heittäytymästä Karlin kaulaan. Silloin sinä
kyllä ymmärtäisit, mitä se semmoinen on ja kuinka se on rumaa, -- hyi!
Ja jos vaan et heitä noita houreita, niin lähetän minä sinut heti
paikalla pois kotoa kasvatuslaitokseen. Ja siellä sinua pidetään
kovassa kurissa koko vuoden umpeen. Onko se mielestäsi parempi?
MURU (Painuneella äänellä). Taitaisi olla.
LEMBERG (Ikäänkuin ei olisi kuullut). Mitä sanot?
MURU (Kovemmin, rohkeammin). Minä sanon vaan, että taitaisi olla.
LEMBERG (Neuvottomana, vihaisena). Vai niin! Vai sanot sinä niin? No,
mene sitte niin pian kun pääset. Jo huomispäivänä. Mutta älä sitte
kirjoitakkaan kotiin, että tahdot sieltä pois! Sinä olet itse tahtonut
päästä sinne.
MURU (Ynseästi). Laitanko minä kapineeni kuntoon?
LEMBERG (Vähän kummastuen). Sinä tahdot siis tosiaankin pois kotoasi ja
omaistesi luota?
MURU (Purskahtaa itkuun). Niin -- enhän minä voi tännekään jäädä?
LEMBERG (Lempeämmin). Mitä ihmettä? Etkö voi jäädä kotiin? Ja
minkätähden et voi?
MURU. Kun ei kukaan voi kärsiä minua täällä, ja kun minä aina vaan teen
tyhmyyksiä.
LEMBERG (Tarttuu hänen käteensä, ystävällisesti). Kas niin, -- älä nyt
ole lapsellinen, Muru. Voithan sinä toki luvata vanhalle isällesi, että
lakkaat noista tyhmyyksistä ja tulet taas kiltiksi, kelpo tytöksi,
niinkuin ennenkin. -- Sinun pitää viskata pois kaikki romaanit, joista
olet saanut nuo houreet, ja sitten sinä pyydät anteeksi Karlilta ja
Ellen siskoltasi -- ja sitte on kaikki hyvin taas --
MURU (Keskeyttää kiivaasti, temmaten nenäliinan suustansa). Pitääkö
minun pyytää heiltä anteeksi?
LEMBERG (Ällistyen). Tietysti sinun pitää, se on selvä.
MURU (ojentaa itsensä, päättäväisesti). Ei -- ennen minä lähden pois
huomenna.
LEMBERG (Katsoo häneen kummastuneena, tuskastuen). Lähde sitten. Ja
kyllä siellä kasvatuslaitoksessa otetaan nuo oikut pois päästäsi, siitä
saat olla varma.
MURU (Epäröiden). Ja minne minut sitte lähetetään, isä?
LEMBERG (Lyhyesti). Minne tahansa, kunhan vaan saat kovan kurin ja
paljon tekemistä. Se hävittää sinusta kaikki oikut ja vehkeet. (Menee
oikealle).
MURU (Katsoo hänen jälkeensä ja purskahtaa sitten itkemään heittäytyen
salin pöytää vasten, jolla on albumi ja kuvateoksia, taukoo äkkiä
kesken itkunsa, avaa albumin, selailee sitä, taukoo, epäilee, ottaa
siitä Karlin suuren valokuvan, katsoo sitä hellästi ja suutelee kuvaa.
Samassa tulevat Ellen ja Karl kuistin poikki. Muru piiloittaa kuvan
nopeasti poveensa, unohtaa albumin auki ja juoksee vasemmalle. Ellen ja
Stormfelt tulevat sisään).
STORMFELT. Tuolla Muru taas juoksee pakoon, mitähän kujeita hänellä nyt
on ollut?
ELLEN. Jätä nyt Muru parka jo rauhaan, minkäs hän sille voi, että hän
on semmoinen lapsi vielä.
STORMFELT (Ivallisesti). Kaunis lapsi!
ELLEN. Sinähän olet oikein ihastunut häneen, Karl.
STORMFELT. Se on toki vähän liikaa, mutta tyttötypykkä on tullut
hulluksi. Olisitpa vaan nähnyt minkälainen hän tänäänkin oli!
ELLEN. Asia on juuri niinkuin sanoin. Sinä olet oikein, oikein
mielissäsi, kun olet saanut hänen rakastumaan itseesi. Ethän sinä enää
voi muusta puhuakaan!
STORMFELT (Jää seisomaan avonaisen albumin eteen). Äsh, Ellen, sinä
taidat tosiaankin olla mustasukkainen. (Selailee albumia). Mutta olihan
minun kaunein valokuvani tässä sinua vastapäätä? Nyt se ei ole siinä
enää. Johan minä arvasin, että Muru taas on ollut pahan teossa.
ELLEN. Eikä ole, -- ei hän ole sitä ottanut. Se on toisessa albumissa.
STORMFELT (Selailee sitä). Ei sitä täällä ole. Näetkös nyt, Ellen?
Eiköhän tämä jo mene liian pitkälle?
ELLEN. Mutta se on sinun oma syysi, se, mistä sinä Murua syytät. Sinun
leikkisi on ollut hyvin vaarallista, välistä sinä häntä ärsyttelet,
välistä taas hyväilet. Kaikki tyyni on ihan sinun syysi!
STORMFELT (Nauraa). Eikös vaan Muru ole onnistunut sotkemaan vanhojen
kihlattujen ihmisten väliä! Nyt hänellä on tosiaankin syytä kerskailla.
ELLEN (Nyreänä). Sinä et tiedä, kuinka paha se olisi voinut olla
tytölle. Hän on niin iso ikäisekseen, ja se on sekä väärin että
vaarallista. Ja sitte tuo hänen runojensa lukeminen! Hyi, -- se ei ole
enää vaan vääryyttä, se on ilkeyttä! (Menee vasemmalle).
STORMFELT (Kohauttaa hartioitansa). Hiisi vieköön, on kuin onkin hän
oikein mustasukkainen pikku siskonsa tähden. Kaikissa näissä ollaan!
Minulla on ollut saakelin paljon tekemistä naisväen kanssa, mutta
tämmöistä en ole vielä eläissäni kuullut.
LEMBERG (Tulee oikealta, pahalla päällä). Kirotut naikkoset! Niistä ei
itse hiisikään saa selvää. Jos minä edes olisin hänen äitinsä, niin
voisin ainakin puhua tytölle, mutta enhän minä ole sitäkään,. Herra
paratkoon!
STORMFELT. Oh! kunnioitusta siinä vaan kysytään, ei muuta mitään.
LEMBERG. Äläpäs, -- tällä kertaa siinä tosiaankin kysytään muutakin --
pahaksi onneksi! Kunnioitusta minä kyllä osaan itselleni hankkia, mutta
tyttötypykän luottamusta -- sitä en, totta puhuakseni, ole saanut
koskaan. Ja sentähden en minäkään voi luottaa häneen. Kyllä isä
kuitenkin on hyvin naurettavassa asemassa täysikasvuisten tytärtensä
rinnalla. Eihän hän kykene puhumaan heille edes semmoista, mitä jo
selvä järkikin sanoo.
STORMFELT. Sentähden hän toimittaa heidät naimisiin.
LEMBERG. Sinä olet helkkarin oikeassa. Se tapahtuu osaksi juuri
sentähden! Nyt minun pitäisi saada järkeä tuohon tyttötypykän päähän,
mutta en saakeli soikoon tiedä edes kuinka alottaisin. Ja Ellenin
kanssa en tietysti myöskään voi puhua, että tyttöpaha saisi sen edes
toisesta kädestä. Ei -- minun olisi pitänyt mennä toisiin naimisiin, se
minun olisi pitänyt tehdä. Tietysti vaan tyttöjen tähden! Ja nyt en
perhana ollen, jaksa enää ajatella koko juttua. Mutta meidän pitää
saada itsellemme iltatoti lehtimajaan. Ilma on niin kaunis. (Huutaa
vasemmalle). Ellen, toimita Karlille ja minulle totia lehtimajaan!
Ellen, kuuletko?
ELLEN (Ulkopuolella). Kyllä, kyllä, isä! (He menevät ulos. Ellen tulee
vähän ajan perästä Murun kanssa, jonka ympärille hän hyväillen on
kietonut käsivartensa). Kas niin. Muru, älä huoli enää olla pahoillasi,
vaan pura sydämesi minulle. Eikö niin? (Muru on vaiti ja näyttää
vihaiselta). Niin, niin, kyllä he minustakin olivat pahoja sinulle,
(istuvat) ja minä olenkin koko ajan pitänyt sinun puoltasi. Näetkös
nyt, kuinka hyvä sisko sinulla on? Ja nyt voit kertoa minulle kaikki,
eikä kukaan muu saa sitä tietää.
MURU (Painautuu likemmäksi häntä ja huokaa).
ELLEN. Kas niin, -- kerro nyt kaikki tyyni, niin se tulee hyväksi taas.
MURU (Painuneella äänellä). En minä voi.
ELLEN. Oh -- voit kyllä.
MURU (Vakavasti). Ei, minä en voi, (nyyhkii) ja jos voisinkin, niin en
kerro kumminkaan.
ELLEN. Etkö omalle siskollesikaan?
MURU. En.
ELLEN. Mikä se sitten voi olla niin vaarallista?
MURU. Jos sinä vaan tietäisit, Ellen, niin et kysyisikään, mitä se on.
ELLEN (Hymyilee). Mitä sinä nyt suotta oikkuilet, Muru! Tiedäthän sinä,
kuinka paljon minä sinusta pidän.
MURU. Siksihän minä juuri en voikaan sitä sanoa. Ja -- ja, sinä pidät
kuitenkin hänestä enemmän kuin minusta.
ELLEN. Mistä hänestä? Karlistako?
MURU (Painuneella äänellä). Ni-in!
ELLEN (Hymyilee). Sinäpäs vasta hullunkurinen olet!
MURU (Harmissaan). Ja sinä vaan naurat minulle.
ELLEN. Enhän minä naura. Minusta sinä vaan näytät niin hirmuisen
vakavalta, Muru.
MURU (Vetäytyy pois ja katsoo häneen). Niin, se on hyvin, hyvin vakava
asia.
ELLEN (Vetää hänet luoksensa). Kas niin -- elähän nyt suutu! Ole nyt
kiltti, äläkä anna minun enää pyytää!
MURU. Ei, Ellen, ei sitä ole niinkään helppo sanoa. Minä en voi.
ELLEN (Muuttaa puhetta). No, ole sitte sanomatta. Mutta ajatteleppas,
Muru, mitä ne toiset sinusta luulee, -- he luulevat, että sinä olet
ottanut Karlin suuren valokuvan tuosta albumista.
MURU (Katsoo epäluuloisena Elleniin). Luulevatko he?
ELLEN. Mutta minä sanoin, ett'ei se ole totta ja ett'ei Muru voi tehdä
semmoisia tyhmyyksiä tosissaan.
MURU (Mahtavana ja sääliväisenä). Ja mitä he sitten sanoivat?
ELLEN. Eivät he sitten enää sanoneet mitään pahaa.
MURU (Lyhyen äänettömyyden jälkeen). Kuuleppas Ellen!
ELLEN (Tekee käsityötänsä, on olevinaan hajamielinen). Mitä sitten?
MURU. Minun pitää huomenna matkustaa kasvatuslaitokseen. Isä on itse
sen sanonut.
ELLEN (Välinpitämättömästi). Vai niin, -- siitäkö te sitte puhuitte?
MURU. Niin juuri -- ja paljosta muusta myöskin.
ELLEN (Välinpitämättömästi). Ja minkätähden sinun pitää lähteä pois
kotoa keskellä kesää?
MURU (Mahtavasti). Kun isä ei voi minua hallita.
ELLEN (Katsoo häneen kummastuneena). Mitä sinä sanot?
MURU (Levollisena). Isä ei voi enää hallita minua.
ELLEN. Mistä sinä sen tiedät?
MURU. Isä on itse sanonut sen minulle. Hän sanoi että äiti ehkä olisi
voinut puhua minulle paremmin kuin hän, ja niin luulen minäkin, sillä
hän ei osannut muuta kuin torua. Hän ei ymmärrä yhtään mitään.
ELLEN. Mitä hän ei ymmärrä? Mistä hän sinua torui?
MURU (Yhä äkäisempänä). Hän ei ymmärrä, että minä jo olen suuri tyttö
ja hän torui minua siitä, kun olen kirjoittanut runoja ja kun hän
luulee minun lukeneen huonoja kirjoja ja kaikenlaisesta muusta. Ja
sitte hän luulee --
ELLEN. Mitä hän luulee?
MURU. Äsh -- ei mitään.
ELLEN. Kas niin, sano pois vaan!
MURU. Jos sinä vaan et suutu.
ELLEN. Rakas, pikkunen Muru, en minä suutu -- päinvastoin!
MURU (Huolimattomasti). Niin, hän luulee, että minä olen oikein
hirmuisesti rakastunut sinun sulhaseesi, vaikka minä en voi kärsiä
häntä.
ELLEN (Totisemmin). Ja sitten hän sanoi että sinut lähetetään pois?
MURU. Niin -- ja että minua katsotaan ja pidetään kovassa kurissa ja
annetaan minulle paljon työtä ja kaikenlaista muuta pahaa.